Ortodoksinen piispa hengellisenä isänä

Ortodoksisen kirkon pyhät kanonit määrittelivät, että piispan virkaan tulee valita henkilö, joka täyttää elämän pyhyyden ja Kirkon opin laajan tuntemuksen perusteet. Bysanttilaisessa perinteessä ortodoksisen piispan keskeinen tehtävä oli levittää Kirkon oppia ja elämännäkemystä keisarikunnan rajojen sisällä ja niiden ulkopuolella.

Munkkeuteen sitoutuneet kilvoittelijat eivät suostuneet ottamaan vastaan piispan virkaa. He eivät halunneet luopua askeettisesta elämästä ja tämän maailman kieltämisestä. He eivät halunneet sitoutua Kirkon tiukkaan laitosjärjestelmään. Nämä munkit eivät halunneet myöskään tehdä kompromisseja tämän maailman likaisten asioiden kanssa.

Suuren kaupungin piispan virka muodostui Rooman keisarikunnan viimeisinä aikoina lukemattomista erilaisista tehtävistä. Hän saarnasi eukaristisessa yhteisössä, opetti kasteoppilaita, suoritti kasteita, toimitti eukaristiaa ja muita liturgisia palveluksia. Piispan velvollisuuksiin kuului myös huolehtia armeliaisuuden teoista, vihityistä neitsyeistä, leskistä, orvoista, vangeista, matkalla olevista ja köyhistä. Piispan tehtäviin sisältyi myös vastuu papistosta ja sen hyvinvoinnista.

Piispan tulee vahvistaa omalla esimerkillään uskovia vastustamaan harhaoppeja

Piispaksi vihityn tulee harjoittaa pastoraalisessa toiminnassaan uskon teologisia hyveitä. Hänen tulee osaa tulkita oikein Kirkon opetuksia ja suhtautua rakkaudellisesti kaikkiin ihmisiin. Lisäksi piispan tulee kehottaa ja vahvistaa opetuksellaan ja omalla elämällään uskovia, jotta he voisivat vastustaa harhaoppeja. Piispan on oltava Kirkon uskollinen palvelija ja sellaisenaan samastua ja pukeutua Kristukseen.

Kristillinen velvollisuus huolehtia erityisesti leskistä ja orvoista perustui juutalaiseen traditioon. Kun juutalaiset yhteisöt huolehtivat omista jäsenistään, kristillinen kirkko opetti, että armeliaisuutta tuli osoittaa myös niille, jotka eivät olleet kristittyjä.

Piispan viran tärkeisiin velvollisuuksiin kuului vastuunkantaminen vangeista ja niistä, jotka olivat joutuneet rosvojen käsiin tai orjiksi ja prostituoiduiksi.

Piispan vastuualueeseen kuului myös huolehtiminen kirkon taloudesta ja rahavaroista. Piispoja sokaisi usein ahneus. He käyttivät usein kirkkoyhteisön varoja omiin tarkoituksiinsa ja suvun tukemiseen. Sen vuoksi Bysantin keisari Justinianos Suuri (k. 565) määräsi, ettei piispaksi saanut valita miehiä, joilla oli lapsia.

Piispan tuli niinkään huolehti varsinkin katovuosina hiippakuntansa alueen nälkää näkevien ruokkimisesta. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) möi kirkkonsa alttarin ornamentit ja muut kirkon koristukset ja jakoi niistä saadut rahat köyhille.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kiinnitti perustellusti huomiota siihen, että pappien ja piispojen tuli olla pyhän elämän esikuvina uskoville. Hän edellytti erityistä huomiota piispakandidaattien yksityiskohtaiseen tutkimiseen ennen piispaksi nimittämistä ja vihkimistä.

Kristillistä marttyyriutta pidettiin toisena eli verikasteena, joka pesee synnit pois. Apostolisen Tradition mukaan kristillisen uskon tunnustaja, joka oli kärsinyt oikeusistuimessa, vankeudessa tai jossakin muussa rangaistuksen muodossa kuten kahleiden kantamisessa rinnastettiin samaan hengelliseen arvoon kuin pappi tai diakoni.

Puhdistuminen synneistä ei ollut ensimmäisten vuosisatojen kristityille yhdentekevä asia. Pyhää kastetta edelsi pitkä valmistautumisaika, joka huipentui tavallisesti piispan toimittamaan kasteeseen juuri ennen Pääsiäistä. Pyhien ihmisten kykyä rukoilla toisten puolesta arvostettiin suuresti jo Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina. Heidän odotettiin rukoilevan apua tarvitsevien puolesta.

Esirukousten tarkoituksena oli usein lepyttää Jumalaa siirtämällä lähimmäisten synnin omaksi kannettavaksi. Pyhät ihmiset eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi, vaan avustaakseen jumalallista anteeksiantamusta tarjoutuivat kantamaan olkapäillään lähimmäisten synnin kuormia. Tätä perinnettä pidettiin hengellisen ohjaamisen tapahtumasarjan olennaisena osana, mikä ilmenee muun muassa pyhän Barsonofios Palestiinalaisen (k. 540) esimerkistä. Hän tarjoutui kantamaan puolet oppilaansa Andreaksen synneistä. Samaan perinteeseen viittaa myös pyhittäjä Johannes Siinailainen teoksessaan Portaat.

Bysanttilaiset teologit käsittivät Eukaristian soteriologisen mysteerion keskipisteeksi eivätkä Rooman kirkon tavoin pelkästään leivän ja viini muuttumiseksi. Bysantin liturginen järjestys ja kanoninen laki suojelivat Eukaristian yhdistävää ja katolista luonnetta. Kaikkien tulee olla yhdessä saman alttarin ääressä, saman piispan ympärillä samanaikaisesti, koska on vain yksi Kristus, yksi Kirkko ja yksi Pyhä Eukaristia. Käsitys, jonka mukaan Pyhä Eukaristia on Mysteerio, joka yhdistää koko Kirkon, säilyi vahvana Bysantin kirkossa ja esti moninaisten erityistarpeita palvelevien messujen ja ilman laulua ja suitsutusta toimitettavien ”riisuttujen” messujen syntymisen. Eukaristinen liturgia säilyi bysanttilaisessa perinteessä juhlana, johon otti osaa koko Kirkko.

Piispa on bysanttilaisessa perinteessä kutsuttu ennen kaikkea elämään Kristuksen ikonina Pyhän Eukaristian mysteeriossa. Piispan viran merkitys ja alkuperä yhdistyy paikalliseen yhteisöön. Piispa ei ole apostoli, vaan paimen, joka on saanut apostoleilta erityisen karisman johtaa kirkollista yhteisöä. Hänen olennainen tehtävänsä on sakramentaalinen ja pastoraalinen. Piispa ei harjoita arvovaltaansa Kirkon yläpuolella, vaan Kirkossa. Piispa on opettaja ja paimen.

Kirkon piispoja kutsuttiin aikanaan hengellisiksi eli pyhiksi isiksi. Kun he osallistuivat kirkolliskokoukseen tai heistä tehtiin Kirkon pyhiä, heitä kutsuttiin isiksi. Mutta tullakseen hengelliseksi isäksi piispan täytyi syntyä uudestaan hengellisesti ja ottaa vastaan Jumalan armo. Hänen tuli elää Kristuksen pappeuden mukaisesti. Piispallinen kirkollisen johtajan tehtävä tarkoittaa ennen muuta pastoraalista huolenpitoa Kirkossa.

Piispa hengellisenä isänä

Piispalla tulee olla hengellisenä isänä olla arvostelukyvyn lahja. Hänen on oltava hyvä ohjaaja ja opettaja, ettei hän eksyttäisi laumansa jäseniä suoralta tieltä harhaan. Piispa ei saa sotkea hänelle vihkimyksessä suotua hengellistä isyyttä Kirkon hallinnollisiin kysymyksiin, jolloin hän ei ole yhteydessä laumansa jäsenten kanssa.

Piispalla tulee olla rippi-isänä lahja tehdä diagnoosi rippilapsen hengellisestä tilasta. Fyysisten sairauksien tapauksissa hoitomenetelmät vaihtelevat. Sama pätee hengellisiin potilaisiin: jokaisen ortodoksikristityn hengellinen tila vaihtelee. Maallinen lääkäri tekee arvion potilaan sairaudesta ja sen aiheuttajasta. Piispan ja papin tulee toimia samoin.

Piispalla tulee hengellisenä isänä olla taito tehdä ero ihmisen hengellisen, psykologis-neurologisen ja sairauksien välillä. Jotkut rippilapsen sairaudet ovat luonteeltaan hengellisiä ja liittyvät Jumalan armon kadottamiseen ja himojen toimintaan, toiset ovat puolestaan psykologisia ja neurologisia ongelmia, toiset liittyvät fyysisiin poikkeamiin ja jotkut ovat pahojen henkien työtä. Jos piispalta (tai papilta) puuttuu taito tehdä ero erilaisten sairauksien välillä, sillä voi olla tuhoavat seuraukset rippilapselle.

Piispalla on oltava kyky erottaa hengellinen isyys omista henkilökohtaisista haluista ja toiveista. Hänen ei tule sotkea hengellisenä isänä toimimiseen omia himojaan ja itsekkäitä päämääriään. Sama pätee myös hänen tehtäväänsä johtaa hiippakunnan hallintoa.

Kirkon raamatullisen ja patristisen perinteen mukaisesti hengellisen isän tehtävä on auttaa Kirkon jäseniä jakamaan Kristuksen Ristin ja Ylösnousemuksen mysteerio. Tähän osallistuminen tarkoittaa, että ihminen tottelee täysin Jumalan tahtoa, hänet ristiinnaulitaan Kristuksen kanssa ja hän nousee kuolleista Hänen kanssaan.

Piispan erityistehtävänä on elää oman paikalliskirkkonsa paimenena ja kantaa vastuuta kaikkien paikalliskirkkojen universaalisesta yhteydestä. Sitä on piispallisen synodaalisuuden teologinen merkitys, ja se on olemuksellisesti välttämätön elementti uutta piispaa vihittäessä. Piispan viran kirkolliskokouksellisuus todistaa apostolisesta totuudesta ja merkitsee autenttista arvovaltaa Kirkon opillisissa ja kanonisissa asioissa.

Kirkko on Kristuksen Ruumiina elävä organismi

Piispan tehtävän historiallinen kehitys johti kuitenkin siihen, että piispat menettivät osan heille kuuluneesta välittömästä yhteydestä Kirkon elämän sakramentaaliseen puoleen. Piispat delegoivat 300-luvulta lähtien Pyhän Eukaristian toimittamisen pysyvästi presbyteereille ja toisaalta piispan virasta tuli laajempien hallinnollisten rakenteiden (maakuntien, patriarkaattien) osa. Kuitenkin keskeisiä teologisia ja kirkko-opillisia säännöksiä korostettiin edelleen ja säädettiin uudestaan silloin, kun niitä vastaan hyökättiin. Ne säilyivät sen kirkollisen normiston olennaisena osana, joka bysanttilaisille merkitsi katolisen kirkon perinteen rikkautta.

Kirkolliskokousten arvovalta perustuu kirkko-opillisiin näkökohtiin. Ekumeeninen kirkolliskokous ei ole jokin itsenäinen, autonominen kirkkoruumiin lisäke. Se ei ole satunnaisten historian tapahtumien tuote, jonka arvovalta määritellään jälkikäteen. Ekumeeninen kirkolliskokous kuuluu apostolisen ja katolisen Kirkon olemukseen. Kirkko Kristuksen Ruumiina on elävä organismi. Kirkolla on kutsumus kehittyä ja kohdata erilaiset vaikeudet.

Ortodoksisen kirkon korkein arvovallan väline on Ekumeeninen Synodi, kun taas Rooman kirkossa se on paavillinen instituutio. Ortodoksinen kirkko muodostaa tänäkin päivänä hengellisen ja institutionaalisen ykseyden, vaikka se on jakautunut paikallisiin autokefaalisiin kirkkoihin.

Kaikilla autokefaalisilla kirkoilla on sama usko, sakramentaalinen elämä, samat kirkkohallinnon perusperiaatteet. Autokefaaliset ortodoksiset paikalliskirkot tunnustavat Ekumeeniset kirkolliskokoukset Kirkon korkeimmaksi lakiasäätäväksi, hallinnolliseksi ja lainomaiseksi totuuden välineeksi.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Codex Justinianus 1877 Ed. P. Krueger. Corpus iuris civilis. Vol. 2. Berlin.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos 2007 Hesychia and Theology. The Context for Man’s healing in the Orthodox Church. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos 2012 Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Fathers
• Johannes Siinailainen, pyhittäjä 1986 Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisenkirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
• Metropolitan Emilianos 2003 Emilianos Timiadis, metropolitan of Silivria. The Ecumenical Councils in the Life of the Church. University of Joensuu Publication in Theology. N:o 9. University of Joensuu.
• Meyendorff, John 1966 Orthodoxy and Catholicity. New York.
• Meyendorff, John 1978 Living Tradition. Orthodox Witness in the Contemporary World. Crestwood.
• Meyendorff, John 1983 Byzantine Theology. Historical Trends & Doctrinal Themes. New York.
• Meyendorff, John 1995 Monks and Laymen in Byzantium. Birmingham.
• Patsavos, Lewis J. 2007 A Noble Task. Entry into Clergy in the First Centuries. Translated by Norman Russell. Brookline.
• Rapp, Claudia 2005 Holy Bishops in Late Antiquity. The Nature of Christian Leadership in an Age of Transition. Berkeley.
• Rodopoulos, Panteleimon, prof. Dr. 2007 An Overview of Orthodox Canon Law. Translated from the Greek original by W.J. Lillie. Rollinsford.
• von Falkenhousen, Vera 1997 Bishops. – The Byzantines. Edited by Guglielmo Cavallo. Chigaco & London.