Pyhien isien teologia merkitsee sielun ja ruumiin kirkastumista (opetuspuhe)

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) kirjoittaa:

”Kun luovut saatanasta ja rikot kaiken liiton sen kanssa, pääset vanhasta liitosta helvetin kanssa, sinulle aukeaa Jumalan paratiisi, jonka Hän istutti itään ja josta esi-isämme rikkomuksen takia karkotettiin. Sen symboliseksi merkiksi sinä käännyt itään, valkeuden paikan merkiksi”.

Kastettujen tulee olla kuolleita maailmalle

Pyhä Kyrillos muistuttaa Mystagogisissa opetuksissaan, että kastettujen tulee olla kuolleita tälle maailmalle. Pyhitetyn kasteen ja salaisen mirhavoitelun jälkeen kristityt ovat pukeutuneet Pyhän Hengen sotavarustukseen. He kohtaavat vastustajan eli Saatanan ja taistelevat sitä vastaan. He kestävät kaiken Kristuksessa, joka antaa heille voiman (Fil. 4:13).

Nykyaikainen ihminen kummastelee, että ortodoksisessa kasteliturgiassa puhutaan saatanalle. Saatanalla ei ole sijaa hänen maailmassaan. Paholainen kuuluu hänen ajattelussaan keskiajan ”pimeään taikauskoon”. Kuitenkin saatana on synnin alkuunpanija ja pahuuksien synnyttäjä. Saatana on tehnyt syntiä alusta asti (1. Joh. 3:8). Ennen sitä ei kukaan ollut tehnyt syntiä. Oltuaan arkkienkeli ja Jumalan hyvä palvelija, siitä tuli nimensä mukaisesti saatana; merkitseehän saatana vastustavaa vainoojaa.

Postmodernin ajan kristittyjen hirvittävä totuus on siinä, etteivät he suostu näkemään saatanan läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. He eivät tunne tarvetta luopua saatanan toimista ja hänen palvelemisestaan. He kieltävät elämässään, että paha on nimenomaan pimeän ja järjettömän läsnäoloa.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen opetusperinteen mukaisesti Kristus pyhitti kasteen ottamalla itse kasteen vastaan. Jos ihminen ei saa osakseen kastetta, hän ei myöskään pelastu. Poikkeuksen tekevät pyhät marttyyrit, jotka saavat Jumalan Valtakunnan ilman kastevettäkin.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen opettaa, ettei kaste ole pelkästään syntien anteeksi saamisen ja Jumalan lapseksi ottamisen armoa. Pyhä kaste puhdistaa kastettavan synneistä ja antaa hänelle Pyhän Hengen lahjan, joka on myös Kristuksen kärsimyksen kuva. Kristuksen kuolema oli todellinen ja Vapahtajan hauta oli todellinen: sielu erosi ruumiista ja pyhä ruumis kiedottiin puhtaaseen pellavavaatteeseen. Pyhä Kyrillos opettaa, että kokiessamme kuoleman ja kärsimyksen koemme Kristuksen kuoleman ja kärsimyksen kaltaisuuden. Pelastus ei ole kuitenkaan kaltaisuutta, vaan totta.

Patristinen teologia on hengellistä lääkitsemistä

Patristinen teologia tarkoittaa sielun ja ruumiin puhdistumista, valistumista ja kirkastumista. Isät lähestyivät tästä terapeuttisen teologian näkökulmasta aikansa yhteiskuntaa ja sen sosiaalisia ilmiöitä. Heidän opetustaan ei tulekaan tarkastella ideologisesti, spekulatiivisesti eikä sosiologisesti. Ortodoksinen teologi harjoittaa mielen rukousta. Se ei ilmaise teologista pohdiskelua, vaan Kirkon kokemuksellista elämää.

Pyhät Isät eivät olleet pohdiskelevia ajattelijoita. Heidän elämäänsä ja opetuksiaan lähestytään usein kuvittelemalla, että jotkut heistä elivät askeetteina luostareissa ja autiomaassa, kun taas toiset suorittivat palvelutehtävää maailmassa ”yhteiskunnallisina isinä”.

Pyhien Isien kirjallisuudessa kysymys ihmisen lankeemuksesta keskittyy ihmismielen pimentymiseen. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen tuli hengellisesti sairaaksi. Ihmisen olemassaoloon astui kuolevaisuus ja kärsimys. Ihmisen sielun ja ruumiin voimat alkoivat toimia luonnon vastaisesti. Pyhä Raamattu puhuu ihmisen turmeltuneesta lihan mielestä, joka on kadottanut Jumalan totuuden (1. Tim. 6:5).

Ihminen tarvitsee hengellistä hoitamista. Ortodoksinen elämä edellyttää ennen kaikkea sielun puhdistamista. Sielunpuhtaus eli mielen vartioiminen varjeleminen kitkee ja tukahduttaa sydämestä kaikki himot ja kaiken pahan, jos sitä vain oikein harjoitetaan. Puhdistuminen liittyy läheisesti himottomuuteen. Mielen puhdistuminen on välttämätöntä, koska sitä kautta kilvoittelija saavuttaa Jumalan tuntemisen.

Ortodoksisen kirkon kaikissa jumalanpalveluksissa, samoin askeettisessa perinteessä, mainitaan kolme hengellisen kehittymisen eli kristillisen kasvamisen astetta: # sielu ja ruumis ovat puhdistuneet himoista,

1. ihmismieli on kirkastunut Pyhän Hengen armosta ja
2. ihmisen sielu ja ruumis kokevat jumaloitumisen. Jumaloitumisella tarkoitetaan myös puhdistumista ja valistumista.

Ortodoksisuus merkitsee ihmisen terapeuttista hoitamista ja parantamista

Pyhien Isien opetuksissa katumus (kreik. metanoia) on paljon enemmän kuin

• a) psykologinen,
• b) legalistinen tai
• c) moraalinen tila.

Katumuksessa on teologinen näkökulma. Katumus tarkoittaa, että ihminen kasvaa askeesissa Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa. Se merkitsee sydämen puhdistumista, mielen valistumista ja jumaloitumisen päättymätöntä täydellistymistä. Jotta ihmisen sielu voisi puhdistua ja parantua synnin sairauksista, sen järjellisen osan tulee yhdistyä rukoukseen askeesissa.

Terapeuttinen askeesi yhdistyy erottamattomasti Kirkon sakramentaaliseen elämään, Kirkon pyhiin mysteerioihin. Ortodoksisuus ei ole kulttuuria eikä poliittinen järjestelmä. Se huolehtii ihmisen sielun pelastumisesta. Ortodoksisuus merkitsee ihmisen terapeuttista hoitamista ja parantamista. Jumala haluaa pelastaa ja parantaa jokaisen ihmisen, mutta koska kaikki eivät halua tulla parannetuiksi, Hän ei tee sitä.

Mikä on ortodoksisen askeesin eli hengellisen kasvamisen päämäärä? Se on ihmismielen puhdistuminen ja valistuminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ihmisen ulkoisen käyttäytymisen paranemista. Ihminen ei opi tuntemaan Kristusta seuraamalla mekaanisia uskonnollisia lakeja. Ihminen oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa. Ortodoksinen oppi Kristuksesta ei olekaan läntisen uskonnollisuuden tavoin skolastinen, vaan merkitsee pikemmin marttyyrien ja Kirkon pyhien tietä.

Ortodoksinen käsitys ihmisen kirkastumisesta Kristuksessa perustuu raamatulliseen ja patristiseen totuuteen ihmisestä. Sen mukaan ihmistä ei luotu riippuvaiseksi muuttumattomista luonnon laeista, vaan hän voi yhdessä muun luomakunnan kanssa kehittyä ja kasvaa. Bysantin kirkon kirkastumisteologia liittääkin Kristuksen käskyjen noudattamisen pyhiin mysteerioihin. Bysanttilainen kirkastumisteologia on Kirkon ihmiselle tarjoamaa ainutlaatuista askeettista terapiaa ja Kirkon pyhien ihmisten opettamaa ja kokemaa mielen kirkastumista Kristuksessa.

Bysantin kirkon teologinen opetus ihmisestä ei hyväksy hellenististä dualismia sielusta ja ruumiista, vaan näkee ihmisen elämän keskuksena hänen sydämensä. Sydäntä ei voi ehdottomasti samastaa ihmisen yhteen osaan, vaan sydän julistaa ihmistä sielun, hengen ja ruumiin kokonaisuutena.

Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta voimasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Pyhä kaste merkitsee uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan tapahdu, jos ihminen ei osallistu kasteen armon hedelmistä. Usko ei yksin riitä, vaan ihmisen tulee myös haluta kuolla Kristuksessa kaikille elämän himoille. Pyhä kaste huipentuu uskovan ihmisen pitkässä hengellisessä taistelussa, jossa hän kuolee tämän maailman turhuuksille ja elää sen sijaan Kristuksen Ruumiissa eli eukaristisessa yhteisössä.

Kirkon Traditio on elävää

Avain ortodoksisen teologian jumalallisen inspiraation vastaan ottamiseen on Helluntai. Pyhien Isien Traditio avaa Helluntain merkityksen eli sen, mitä on teologia ja kuka on teologi. Kaikki Kirkossa on helluntaista aina Kristuksen toiseen tulemiseen tekoa ja liikettä. Traditio elää ja kantaa elämää luovuudessa.

Pyhät Isät ovat Kirkon Tradition kantajia ja ilmoittajia. Heidän opetuksensa Jumalasta ei perustu kuvitelmiin ja teoreettiseen pohdiskeluun, vaan askeettiseen kokemukseen jumaloitumisesta. Bysanttilaisessa teologiassa jumaloituminen samastuu luomattoman Valkeuden näkemiseen. Pyhät Isät näkivät Jumalan kirkkauden, joka on Jumalan Valtakunta ja sen pyhät mysteeriot.

Pyhät Isät ymmärsivät opillisen teologian kokonaisuutena, jota Pyhä Henki inspiroi ja joka sisältää Raamatun, synodien päätelmät, hengellisyyden, moraalisäännöt, jumalanpalveluksen sekä taiteen ja arkkitehtuurin. Pyhien isien teologian tarkoituksena ei ollut modernin teologian tavoin koota yhteen Raamatun todennäköisyyksien osasia. Isien mukaan Pyhän Raamatun tulee opettaa uskovia kuuntelemaan Kristusta ja näkemään Hänet elämän keskuksena.

Pyhät Isät tutkivat Raamattua löytääkseen siitä elämäntien eli Jumalan pyhät käskyt. Tämän he tekivät siksi, että saattaisivat elää niiden mukaisesti. Pyhät Isät osoittavat meille dogman ja elämän keskinäisen suhteen. Jumala käytti Pyhien Isien suita julistaakseen koko maailmalle Totuutta.

Meidän on syytä muistaa, että Kirkon askeettisissa kirjoituksissa teologia ei tarkoita samaa kuin tänä päivänä eli oppien systemaattista esitystä tai teoreettista tietoa Jumalasta. Askeettisessa kirjallisuudessa teologia tarkoittaa Pyhän Hengen lahjaa, sisäistynyttä puhetta Jumalasta.

Kirkkoisät todistavat historiassa elävästä kristillisestä totuudesta. Pyhien isien perintö haastaa aina ja kaikki ihmiset. Patristinen traditio ei ole pelkästään ulkoinen auktoriteetti, historian dokumentti, vaan Jumalan ikuinen ääni. Patristinen traditio on karismaattinen tekijä.

Ihmisen suhde Jumalaan on empiirinen

Ortodoksisessa terapeuttisessa teologiassa Traditio ei tarkoita menneisyyden tutkimista. Kyseessä eivät ole menneisyyden arkeologiset jäänteet, vaan puhdistumisen, valistumisen ja kirkastumisen metodi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Kaikki muu on Tradition kannalta merkityksetöntä.

Ortodoksisessa perinteessä teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Teologia ja hengellinen elämä ovat Kirkon Traditiossa erottamattomat. Ortodoksisella traditiolla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi patristinen traditio on luonteeltaan puhtaasti askeettista ja terapeuttista.

Sielun terapiassaan ihminen tarvitsee ennen kaikkea itsetuntemusta. Sielun sairauksista on mahdotonta parantua, ellei näitä sairauksia tunne. Himojen tunteminen ja tunnistaminen liittyykin läheisesti syntien tunnustamiseen ja katumukseen. Pyhän katumuksen mysteerion keskeinen asia on siinä, ettei ihminen sulkeudu itseensä, vaan kohtaa elämänsä väärinkäytökset. Jumalan mielen mukainen nöyryys johtaa kilvoittelijan Luojan Rakkauden hyveisiin. Vapautuakseen himoista ihminen tarvitsee Kirkon hengen mukaista askeesia.

Katumuksen mysteerio on anteeksiantamuksen ja hengellisen eheyttämisen areena. Ihminen tarvitsee anteeksiantamusta. Ilman sitä hän ei voi elää eikä kasvaa hengellisesti. Ortodoksinen askeesi tarkoittaa koko kristillistä elämää. Ajatusten, puheiden, asenteiden ja tekojen huolellinen valinta on välttämätön osa kilvoittelijan taistelua pahan ja synnin kukistamiseksi.

Lapsi tarvitsee käsityksen sukupolvien erilaisista tehtävistä

Bysantin yhteiskunta (330-1453) oli luonteeltaan kirkollinen. Kirkon ja valtion korkeiden virkamiesten lisäksi myös seurakuntapapit ja munkit ja nunnat sekä ylä- ja keskiluokan ihmiset harjoittivat filantropiaa. Kirkko ymmärsi, että puutteessa elävistä huolehtiminen kuului sen olennaisiin tehtäviin.

Ortodoksikristittyjen tehtävä 2000-luvun alun maailmassa on tuoda esille Bysantin kristillisen elämän terapeuttinen mieli. Kirkon elämän luonne on dynaaminen. Bysanttilaiset isät olivat syvästi vakuuttuneita Kristuksen läsnäolosta Kirkon jumalanpalveluksessa, opetuksessa ja käytännössä. Jumalan rakastaminen merkitsi heille ihmisen rakastamista syntyperään tai sosiaalisen asemaan katsomatta. Pyhät Isät kantoivat vastuusta puutteenalaisista, sairaista, kärsivistä ja unohdetuista.

Ihmisten eriarvoisuus mädättää suomalaista yhteiskuntaa sisältäpäin. Köyhyys teki paluun yhteiskuntaan 1990-luvun alun jälkeen, kun siitä sikisi pitkäaikaistyöttömyys ja ihmisten perusturvaa leikattiin. Huolestuttavinta on lasten köyhyys. Päihde- tai mielenterveysongelmaisten vanhempien lapset eivät saa aina edes ruokaa.

Lapset joutuvat tekemään tavallista aikaisemmin itsenäisiä ratkaisuja ja ottamaan vastuusta asioista, joista ennen vastasivat vanhemmat. Nyky-yhteiskunnan arvomaailma ja ilmapiiri huolestuttaa. Markkina- ja kilpailuhenkinen yhteiskunta palkitsee nopeaa kehitystä, etsii varhaislahjakkuuksia ja arvostaa nopeaa itsenäistymistä. Lapsuus välineellistyy, kun sitä lähestytään ensisijaisesti työelämän, yhteiskunnan kilpailukyvyn, toisin sanoen markkinavoimien näkökulmasta.

Länsimainen kulttuuri on nykyiseltä kehitykseltään vahvasti kiinni nuoruusiälle ominaisessa arvomaailmassa, missä narsistiset päämäärät, monimuotoinen sukupuolisuus ja itsekeskeisyys sanelevat ehdot.

Lapsuus jää toteutumatta, jos aikuinen sysää vastuuta omasta tai perheen elämästä lapsen niskoille. Lapsi tarvitsee käsityksen sukupolvien erilaisuudesta ja erilaisista tehtävistä. Lapsuutta ja ihmisyyttä tukee parhaiten aikuinen, joka ymmärtää, että kasvatuksessa on kysymys ihmisten ja sukupolvien välisestä rakkaudesta, luottamuksesta, arvostuksesta, kannustamisesta, auttamisesta sekä tarvittaessa kyvystä sanoa lapselle ei.

Tutkimusten mukaan lapsen varhaisen vuorovaikutuksen ja kiintymyssuhteen kannalta on tärkeää, että lapsella on emotionaalisesti ja fyysisesti läsnä oleva vanhempi. Toisinaan vanhempi ei kykene vuorovaikutukseen lapsensa kanssa, hän ei ole lapselleen emotionaalisesti läsnä. Syynä tähän voi olla esimerkiksi vanhemman masennus, päihdeongelmat tai yli kuormittuneisuus. Työperäinen stressi muun muassa heikentää lapsen ja vanhemman suhdetta, aiheuttaa kielteisiä muutoksia vanhempien kasvatuskäytäntöihin ja lisää tätä kautta lasten ongelmakäyttäytymisen riskiä.

Vain suhteessa kirkolliseen aikuiseen lapsi löytää ortodoksisen elämän rajat ja mahdollisuudet. Vanhemmuus on samalla kertaa tehtävä, lahja ja mahdollisuus. Ortodoksisen uskon kasvattaminen ei rajoitu älylliseen tai tiedolliseen pyrkimykseen. Se on sydämen asia. Ortodoksisen perinteen mukainen sydämen sivistys sisältää älyn, tunteet, sielun ja ruumiin.

Ortodoksinen kirkko on hengellisen kasvamisen paikka. Ortodoksinen kirkko ei tarkoita syvimmiltään uskonnollista instituutiota, piispallista hallintoa, rakennuksia, virastoja tai organisaatiota. Kirkko on eukaristinen ateria. Eukaristinen ateria merkitsee yhteyden jakamista Jumalan ja lähimmäisten kanssa.

Pyhien Isien Traditio tukee voimallisesti uskovia taistelussa hengellisen elämän individualismia ja teologian huoletonta harjoittamista vastaan. Kirkon teologiaa ei saa erottaa rukouselämästä ja hyveiden harjoittamisesta. Kirkon Isille kristillisyys on ennen kaikkea Kirkon ainutlaatuista eukaristista kokemusta. Pyhien Isien eukaristinen tietoisuus yhdistyy heidän terapeuttisen teologiansa käsitykseen Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta. Kirkko elää Jumalan Hyvyyden tuntemisesta ja kokemisesta.

Sanaa kokemus ei tule ymmärtää läntisessä psykologisessa, individualistisessa tai subjektiivisessa merkityksessä. Kirkon kokemus merkitsee Kristuksessa uudistettua ja kirkastettua luomakunnan elämää. Pyhien Isien Teologia liittyy elämään uskovien yhteisössä. Kirkon historia on pyhää historiaa, mutta samanaikaisesti Kirkon elämä vaatii askeesia eli työtä ja vaivannäköä.

Ortodoksinen teologia on rakkauden ja persoonallisen kanssakäymisen teologiaa. Rakkaus kasvaa Jumalan Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta. Vain Kirkon rakkauden teologia voi parantaa ihmiset ahdistavasta yksinäisyydestä. Elämän rumuus ja julmuus ilmaisee ihmisten erottautumisen Jumalasta. Maailman elämän rumuus kasvaa Jumalan hylkäämisestä ja kapinasta Häntä vastaan.

Kirkon Pyhät Isät opettavat, että uskon Jumalan ihmiselle antamaan elämään tulee perustua kykyyn nähdä pahuus eri muodoissaan kaikkialla, missä sitä on. Valheen ja petoksen vastustaminen merkitsee tinkimätöntä arvostelua ja kieltäytymistä osallistumasta peliin pettämisen järjestelmässä. Maailma on langennut maailma siksi, että se on langennut pois siitä tietoisuudesta, että Jumala on kaikki kaikessa. Länsimaisen yhteiskunnan taloudelliset järjestelmät johtavat ihmisiä kapeaan toiminnalliseen maailmankuvaan. Ne keskittävät ihmisten ajatukset ajalliseen elämään ja aineellisten hyvyyksien hankkimiseen ja kuluttamiseen. Liberaalihumanismi on muokannut tästä kaikesta ihmiselämän keskeisen huolenaiheen, jossa ei ole sijaa ihmisen hengellisen elämän eheytymiselle. Sama sairaus vaivaa myös monia kirkon jäseniä.

Rakkaus tarkoittaa, että ihmiset ovat vakuuttuneita iankaikkisuudestaan ja uskovat siihen. Yhteys Jumalaan ja lähimmäisiin on elämää, mutta eristäytyminen johtaa ihmiset hengelliseen kuolemaan. Ortodoksisen teologian päätehtäviä on yhdistää usko, hengellisyys ja Jumalan tunteminen. Jumala kutsuu ihmisiä ja luomakuntaa jumalallisen elämän täyteyteen.

Lähimmäisen rakastaminen merkitsee kilvoittelijan terapeuttista matkaa Jumalan persoonalliseen kokemiseen. Pyhien Isien yhteiskunnallisessa opetuksessa korostetaan Kirkon yhteisöllistä vastuuta ihmisen pelastumisesta. Kirkko kutsuu uskovia kantamaan huolta lähimmäisen iankaikkisesta pelastuksesta, mutta myös hänen yhteiskunnallisten olojensa parantamisesta.

Kirkon elämä ei sitoudu kirjaimeen, vaan Henkeen. Pyhien Isien seuraaminen ei viittaa johonkin käsitteelliseen traditioon tai opillisiin määritelmiin, vaan pyhään ortodoksisen elämään todistamiseen. Pyhien Isien uskon ja elämän todistus kuuluu erottamattomasti Kirkon uskon ytimeen. Pyhien Isien seuraaminen vaatii meiltä heidän mielensä vastaanottamista. Todellinen ortodoksikristitty löytää kaikkialta Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Bysantin kirkon rikas teologinen perinne kuvaa eukaristisen yhteisön terapeuttisuutta. Kirkko on sairaala synnin sairastuttamia ihmisiä varten.

isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chryssavgis, John, 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
• Florovsky, Georges
  • 1976, Creation and Redemption. Part Three. Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume Seven in the Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1976, Byzantine East and Latin West: Two worlds of Christendom in Middle Ages and Renaissance. Studies in Ecclesiastical and Cultural History. Hamden.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1999, Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen Kirkon mysteerioiden opettajana. – Erga 1997-1998. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. N:o 26. Toimittaja: Jarmo Hakkarainen. Joensuu.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Fathers John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Kinnunen, U., Sallinen, M., & Rönkä, A., 2001, Vanhempien työ ja vanhemmuus nuoren kokemana: yhteydet nuoren hyvinvointiin. Psykologia 36:6.
• Kyrillos Jerusalemilainen, pyhä
  • 1986, St. Cyril of Jerusalem. Lectures on the Christian Sacraments. The Procatechesis and the Five Mystagogical Catecheses. Edited b y F.L. Cross. Crestwood.
  • 2008, The Holy Sacraments of Baptism, Chrismation and Holy Communion. The Five Mystagogical Catechisms of St. St. Cyril of Jerusalem. Translated and Edited from the original Greek with an Introduction by Fr. George Dion. Dragas. Rollinsford.
• Romanides, John, S.
  • 1955-1956, Origin Sin according to Saint Paul. St. Vladimir’s Theological Quarterly 4.
  • 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
• Schmemann, Alexander, 1974, Of Water and the Spirit. A Liturgical Study of Baptism. Crestwood.