Piispa Arsenin haastattelu 22.1.2015
Ortodoksi.netista
Isä Esipaimen, KS Joensuun piispa Arseni, Teillä tulee täyteen perjantaina 23.1.2015 kymmenen vuotta palvelua Suomen ortodoksisen kirkon piispana. Miten teistä aikanaan silloin kymmenen vuotta sitten tuli piispa?
Lokakuussa vuonna 2004 pidetyssä kirkolliskokouksessa täytettiin Oulun metropoliitaksi valitun Panteleimonin jälkeen pari vuotta vapaana ollut Joensuun piispan virka. Silloin piispat ja papisto olivat tosiaan vielä virkamiehiä, eikä toimihenkilöitä kuten nykyisin. Minua pyydettiin silloin ehdolle ja arkkimandriitta Sergein kanssa käymäni neuvottelun jälkeen suostuin hänen kehotuksestaan ehdokkaaksi. Työni arkkipiispan kansliassa aloitin tammikuun toisena ja piispaksi minut vihittiin Tuhlaajapojan sunnuntaina 23. 1.
Miten Suomen ortodoksinen kirkko menneen kymmenen vuoden aikana muuttunut?
Kirkon toimintatavat ovat kehittyneet kuluneina kymmenenä vuotena aika voimakkaasti. Erityisesti seurakuntalaisille tarjottava opetuksen taso on parantunut ja sen määrä lisääntynyt. Seurakunnissa toimii monenlaisia opintopiirejä ja Valamon opisto kantaa suuren vastuun laaja-alaisesta aikuiskasvatuksesta. Seurakuntien välinen yhteistyö on myös tiivistynyt erityisesti Karjalan hiippakunnassa. Ortodoksista kirjallisuutta on myös saatavilla merkittävästi enemmän kuin vuosikymmenet takaperin, kiitos erityisesti Valamon ja Lintulan luostareille sekä Kosmas Aitolialaisen veljestölle. Tänään kirkollinen elämä on kaiken kaikkiaan monipuolisempaa ja päätöksenteko sekä tiedotus avoimempaa kuin aiemmin. Seurakuntiin rekisteröityneet maahanmuuttajat ovat myös tuoneet kirkolliseen elämään uutta vireyttä aktiivisuutensa ja kulttuuritaustan vuoksi.
Entä te itse, isä Esipaimen, miten te olette omasta mielestänne muuttunut näiden kymmenen työntäyteisen vuoden aikana? Ihmisenä? Piispana?
Ainakin olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen sijaan olen jäävi sanomaan, onko persoonassani tapahtunut muutosta. Piispana olen tietysti muuttunut, koska vuodet ovat tuoneet sekä kokemusta että näkemystä asioihin. Munkiksi ja diakoniksi vihkimisestäni tulee tänä keväänä kuluneeksi 30 vuotta ja pappina ehdin olla ennen piispaksi valintaa peräti 19 vuotta. Liturgisella puolella ei sen johdosta ole ollut juurikaan opittavaa. Luostarin varajohtajan ja taloudenhoitajan tehtävissä perehdyin sekä hallintoon että talouteen, joten siltäkään osin piispuus ei ole tuonut erityisemmin uusia asioita. Piispaksi vihkimiseni tuoma suurin muutos aiempaan on siinä, että olen saanut vihkiä uutta papistoa.
Millainen on tavallinen piispan työpäivä? Onko piispalla työaikaa, entäs lomat? Missä työpaikka sijaitsee?
Tavallista työpäivää ei taida ollakaan, sillä jokainen päivä uusine töineen on aina erilainen. Arkipäivät koostuvat tavallisesti kirjallisista töistä; puheiden, kirjeiden, artikkelien, alustusten ja opetuspuheiden kirjoittamisesta. Joskus on tehtävänä joitain laajempia kirjallisia töitä tai valmisteluja arkkipiispalle, Kirkollishallitukselle tai piispainkokoukselle. Piispat, samoin kuin eräät Kirkollishallituksen toimihenkilöt ja seurakuntien kirkkoherrat ovat kokonaistyöaikaisia. Meille, kuten muillekin työntekijöille kuuluvat sekä viikkovapaat että työvuosien mukaan kertyneen vuosilomat. Toimipaikkani on Kuopiossa, jossa on myös arkkipiispan istuin. Usein minulta kuitenkin kysytään Joensuun kuulumisia, sillä monet ajattelevat toimipaikkani olevan titteliäni vastaavassa kaupungissa.
Joensuun piispan tehtävänä on toimia arkkipiispan apulaispiispana. Mitä se tarkoittaa?
Se tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että toimin arkkipiispan apulaisena. Esipaimen Leo määrittelee työtehtäväni, mutta sen lisäksi toimitan kirkkoherrojen kanssa sovittuja jumalanpalveluksia Karjalan hiippakunnan seurakunnissa, mutta myös luostareissa. Apulaispiispan työ on siinä mielessä kiitollinen, ettei siinä ole vastuuta, joka hiippakuntapiispoilla on. Se on myös hyvällä tavalla näköalapaikka.
Piispan yleisiin tehtäviin kuuluu huolenpitäminen laumastaan, niin kirkon maallikkojäsenistä kuin myös papistosta. Miten tämä työnjako on toteutettu Karjalan hiippakunnassa?
Mainitut tehtävät kuuluvat hiippakuntapiispalle, mutta arkkipiispan antamin valtuuksin hoidan niitä tapauskohtaisesti. Nähdäkseni kirkkolain määrittelemiä valtuuksia ei voi ulkoistaa kenellekään. Erityisvastuu papistosta on siis hiippakuntapiispalla ja vastuu maallikoista puolestaan hänen valtuutuksestaan papeilla.
Millä tavalla piispojen työtä tulisi mielestänne kehittää tulevaisuudessa ja millaisena näette hiippakuntakanslioiden toiminnan?
Mielestäni Oulun ja Helsingin hiippakuntapiispoille pitäisi jyvittää vastuut joittenkin kirkon järjestöjen tukemisesta ja kannustamisesta. Nyt vain arkkipiispalla ja minulla on tällainen tehtävä omasta harrastuneisuudestamme. Oulun hiippakuntakanslian työvoimaresurssi on nyt ideaali ajatellen siellä tehtävää työtä. Sen sijaan Helsingissä se ei ole kohdallaan ja työtekijämäärän pitäisi olla siellä samansuuruinen kuin Oulussa. Helsingin hiippakunnassa on toki kolme seurakuntaa enemmän kuin Oulussa, mutta ne eivät vaadi nykyisen suuruista työvoimaa. Tosiasia on, että tällä hetkellä kirkko sponsoroi Helsingissä ylisuurella hiippakuntakanslian henkilökunnalla kirkolle läheistä, mutta kuitenkin ulkopuolista toimintaa. Arkkipiispan kansliassa on monia ja laajoja toimintoja mm. ulkomaan suhteet, jotka kahdelta muulta hiippakuntakanslialta puuttuvat, joten siellä henkilökunnan määrä on nähdäkseni ideaali.
Kirkolliskokouksessa tullee todennäköisesti jossain vaiheessa keskusteluun hiippakuntajaon uudelleen arvioiminen. Mitä mieltä olette hiippakuntien koosta, jäsenmääristä toisiinsa verrattuna ja tulevaisuuden mahdollisuuksista?
Kirkko on käymistilassa, koska hallinnonuudistus on saatu toteutettua vain keskushallinnon osalta. Keskeiset osat, eli hiippakunta- ja seurakuntahallinto ovat vielä uudistamatta. Nähdäkseni niitä tulisi käsitellä aika kriittisesti ja rinnakkaisina prosesseina, koska ne ovat tiiviisti sidottuja toisiinsa. Muutoksia ei olisi myöskään syytä tehdä pelkän muutoksen vuoksi, vaan harkita, mitkä muutokset voisivat parantaa seurakuntatyötä. Mielestäni ensiksi olisi hyvä määritellä uudet seurakuntien rajat ja vasta sen jälkeen hiippakuntien rajat. Esimerkiksi ylisuureksi kasvanut ja rakenteensa vuoksi joiltain osin pienempiin seurakuntiin verrattuna tehottomasti toimiva Helsingin seurakunta olisi hyvä hajottaa pieniksi seurakunniksi. Toisaalta muutamia pieniä seurakuntia tulisi yhdistää naapuriseurakuntiin, pitäen lähtökohtana toiminnallisuutta.
Jäsenmäärä on yksi adekvaatti peruste uudelle hiippakuntajaolle, mutta sen rinnalla olisi muistettava seurakuntien välisen yhteistoiminnan mahdollisuudet. Uskon, että mahdollinen uusjako, niin seurakuntien kuin myös hiippakuntien osalta tulee olemaan vaikea, koska lähes jokainen nyt vallassa oleva ajattelee vain itseään, eikä suinkaan kirkon parasta ja sen tulevaisuutta.
Myös seurakunnissa on tapahtumassa muutoksia ns. hallinnon uudistuksen kautta. Mitä mieltä olette niistä muutoksista, joita siellä on tapahtumassa?
Ainoat toistaiseksi hallinnonuudistuksen seurakunnille tuomat muutokset liittyvät seurakunnan ja keskushallinnon yhteyksiin. Tämä sen vuoksi, että hallinnonuudistus on toteutettu tähän mennessä vain keskushallinnossa. Käytännössä tämä tarkoittaa seurakuntien ja talous- ja rekisteripalvelujen yhteistyötä. Yhtäällä muutosta on kiitetty ja toisaalla kritisoitu, kuten tapahtuu aina kaikkien uudistusten kohdalla. Itse ajattelen uudistuksen tuoneen tarpeellisen keskityksen ja näen sen suurena parannuksena entiseen.
Isä Esipaimen, te olette maankuulu myös ikonimaalarina. Mistä tämä taito ja harrastuneisuus ikoneihin ovat peräisin? Pitääkö paikkansa, että esimerkiksi edesmenneellä taiteilija Ina Collianderilla on ollut merkittävä rooli tässä asiassa?
Ensikosketukseni ikonimaalaukseen sain 1970-luvulla armeija-aikanani Kajaanissa. Kävin silloin iltalomilla Kainulan kansalaisopistossa ikonimaalauspiirissä, jossa meitä aloittelevia lienee ollut puoli tusinaa. Sen jälkeen sain osallistua Jyväskylän seurakunnan ikonimaalauspiirin toimintaan parina vuonna. Merkittävimmän opin kuitenkin sain Petros Sasakilta opiskellessani Pappisseminaarissa vuosina 1979–1983. Ina Colliander on ollut minulle monella tapaa merkittävä persoona, mutta ikonimaalausta hän ei minulle kuitenkaan opettanut, mutta innosti kylläkin siihen.
Omassa työssäni ikonimaalarin tiedoista ja taidoista on ollut monenlaista hyötyä. Ikonimaalaus vaatii laajaa teologista perehtyneisyyttä ja se on innostanut minua opiskeluun. Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan puheenjohtajana olen voinut opettaa sekä teknisesti että teoreettisesti alaosastoihin kuuluvia ikonimaalareita, sekä toimia oppaana heille tarkoitetuilla opintomatkoilla. Laajemmassa mielessä olen voinut levittää kirkkomme opetusta useiden ikoneihin liittyvien julkaisujen, mm. kirjoittamieni kirjojen välityksellä.
Teillä on valmisteilla tohtorin väitöskirja Jyväskylän yliopistoon. Mitä on väitöskirjanne aihe ja milloin se mahdollisesti valmistuu? Aiotteko siirtyä väitöskirjan valmistuttua yliopistomaailmaan?
Teen artikkeliväitöskirjaa, jossa tutkin, miten kesaropapismi näkyy valamolaisissa Jumalanäitiä esittävissä ikoneissa. Aihe on hyvin rajattu ja spesifinen, mutta se kuitenkin avaa uusia näkökulmia Valamon luostarista tuttuihin Jumalanäidin ikoneihin. Kaksi artikkeliani on julkaistu, mikä oikeuttaisi jo väittelyyn. Kolmas ja samalla viimeinen valmistunee vielä tässä kuussa. Varsinaisessa tekstiosuudessa taustoitan aihetta, esittelen artikkeleissa käyttämiäni metodeja ja teen johtopäätökset tutkimuksen tuloksista. Koetan saada työn valmiiksi niin nopeasti kuin mahdollista ja samalla muistaa, että väitöskirja on vain opinnäyte johon ei kannata suhtautua turhan juhlallisesti. Senhän ei tule olla tutkimustyön päätepiste, vaan ”lupakirja” tutkimustyön jatkamiseen. Yliopistomaailma tuskin avautuu minulle tutkimukseni jälkeen, enkä myös aio pyrkiä sinne, mutta tutkimuksia ja kirjoittamista varmasti jatkan. On surullista, että muutamat kiinnostavista aiheista jo väitelleet ortodoksit eivät ole löytäneet koulutustaan vastaavaa työtä.
Kiitoksia isä Esipaimen! Toivotan omasta ja Ortodoksi.netin puolesta teille paljon onnea tuleville vuosille piispana. Onko muuten oikein, että maallikko toivottaa papille tai piispalle myös siunausta? Olen joskus lukenut, ettei ortodoksisessa perinteessä tavallisesti tehdä näin. Siunauksen toivottaminen on ikään kuin varattu vain papistolle. Olenko oikeassa tässä asiassa vai ihan väärässä?
Minä puolestani kiitän Ortodoksi.netiä haastattelusta. 'Siunaus' -sana ei suomenkielessä kunnolla avaudu täydessä merkityksessään. Jos tarkastelemme vastaavaa kreikan- tai slaavinkielen sanaa, merkitys syvenee huomattavasti. Sana tarkoittaa molemmissa kielissä kirjaimellisesti käännettynä ”hyviä sanoja” tai ”hyvän toivotusta”. Ja kyllä myös piispa mielellään kuulee näitä ”hyviä sanoja” eli haluaa siunausta elämäänsä. Ei pelkästään papiston, vaan myös maallikoitten on lupa ja mahdollisuus siunata läheisiään. Piispan läsnä ollessa ei pappien kuitenkaan kuulu antaa maallikoille siunausta, vaan se tehtävä on silloin niin pappien kuin maallikoittenkin osalta piispalla.
Ortodoksi.net / HAP
22.1.2015