AK: Ekumeniaa 70-luvulla

Ortodoksi.net julkaisi 21.1.2018 perussivuillaan professori Kauko Pirisen myöhäsyksyllä 1970 pitämän esitelmän "Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä" luterilaisten ja ortodoksien suhteista 1600-luvulla. Aihe herätti paljon mielenkiintoa ja toi monelle mieleen lukuisia omakohtaisia muistoja. Useiden mielessä asia vertaantui heidän omaan elämäänsä ja elämän kokemuksiinsa, jotka ovat huomattavasti tuoreempia 1900-luvun loppuvuosikymmeniltä.

Aamun Koiton nr. 7/1970 kansilehti

Aamun Koiton lehtiä järjestettäessä käteen osui jälleen lehti samalta vuodelta 1970, jossa otsikon ”Muut lehdet” alla käsiteltiin aihetta: ”Kunnon luterilaiset tukkanuottasilla”, jolla lehden vastaava päätoimittaja, isä Erkki Piiroinen halusi tuoda asian sen hetkiseen tarkasteluun.

Aamun Koitto kirjoitti:
”Yhteishyvän joulunumerossa tarkasteli lehden päätoimittaja Seppo Simonen maamme luterilaisessa kirkossa puhaltelevia "uusia tuulia". Artikkelissa mainittiin ohimennen myös kirkkokuntamme, jossa kirjoittajan mielestä vallitsee mallikelpoisen rauhallinen sisäinen tilanne.

Päätoimittaja Simosen artikkeli sai emerituspiispa Eelis Gulinin tarttumaan kynään. "Yhteishyvän" n:ossa 1-2/1970 julkaistun kirjoituksen "Usko ei ole opinkappaleiden summa" alkuosaan emme sivullisina puutu. Saksimme vain loppupuolen, kirkkokuntaamme koskeneen osan”.

Ja tuo Yhteishyvän piispa Gulinin teksti, joka Aamun Koiton numerossa 7/1970 julkaistiin, kuuluu seuraavasti:

---

Luterilainen piispa Eelis Gulin
(Kuva Wikipedia)

Surressaan oman kirkkonsa opillista kiehuntaa päätoimittaja Simonen ottaa vertauskohdiksi pienen ortodoksisen kirkkomme, jonka tilaa hän pitää erinomaisena. Siellä "ei esitetä vaatimuksia, ei lainkaan tunneta opillisia kiistoja." Päätoimittaja kehottaa meitä lähemmin tutustumaan tähän mallikelpoiseen pikkuveljeen", vieläpä harkitsemaan kokonaisen kirkkokolehdin antamista ortodoksisen luostarin, länsimaiseen kulttuuriin soveltuvan, rakentamiseksi.

Tämä kovin myötämielinen ja yksinomaan hyväksyvä arviointi sai minut ihmettelemään. En väheksy pientä ortodoksista kirkkoamme, vaan pidän sitä arvossa. Meillä on todella sieltä oppimistakin. Esimerkiksi sen rippikäytäntö on malliksi kelpaava. Mutta sitten tulee mutta.

Eikö Simonen tiedä, että ortodoksinenkin kirkkohistoria on suurelta osalta lahkojen historia? Suomenkin ortodoksit ovat jakautuneet kahteen ryhmään, kun he eivät voi opillisesti sopia yhtenäisestä kalenterista. Ja voiko pitää kristillisesti mallikelpoisena esimerkiksi pyhimysten palvontaa, jossa näitä ylistetään oman pyhyytensä varassa täydellisyyden saavuttaneiksi? Tai mitä on ajateltava siitä, että vielä tänä päivänä kansaa opetetaan uskomaan Neitsyt Marian ainaiseen neitsyyteen: hän oli neitsyt synnyttäessään Jeesuksen ja hän jäi ainaiseksi neitsyeksi sen jälkeenkin. Ortodoksien rukouksessa pyydetään Mariaa edelleen välittämään pyynnöt Jeesukselle, koska tätä ei voida niillä vaivata. Entä pyhäinjäännökset ja ihmeitä tekevät ikonit? Kun Simonen on kovin arka omista dogmeistamme, kuinka hän ikään kuin summassa hyväksyy tällaiset epäraamatulliset uskonkappaleet ihaillen niiden kannattajain yksimielisyyttä?

Jos meidän taas olisi avustettava luostarin rakentamista – jonka ortodoksinen ohjesääntö tuskin sallisi länsimaistuvan – joutuisimme kieltämään erään perustavan katsomuksemme. Olihan yksi uskonpuhdistuksen periaatteita se, ettei luostarissa voinut palvella Jumalaa, koska siellä ei ollut lähimmäisiä. Se merkitsee itsekästä pakoa maailmasta, jota varten Jumala on meidät luonut.

Päätoimittaja on oikeassa huomauttaessaan, etteivät oppiriidat ortodoksien keskuudessa ole niin näkyviä kuin meillä luterilaisilla. Mutta jos tietää, että sikäläisellä taholla opin kehitys pysähtyi jo tuhat kaksisataa vuotta sitten ja että järjestelmä on autoritaarinen, ei tämä ilmiö ole niinkään ihailtava.

Eikö meidän luterilaisten olisi iloittava siitä, että kirkossamme suodaan avara vapaus yksityiselle ajattelulle, jonka johtotähtenä on totuudellisuus? Raamatun rinnalle Luther asetti ohjeeksi myös järkisyyt, kun häntä Wormsissa kehotettiin peruuttamaan oppinsa. Tällainen järjestelmä saattaa näyttää vaaralliselta, mutta sillä on tulevaisuuden lupaus. Se voi äärimmäistapauksissa johtaa vallattomuuteen, jota kirkko ei voi hyväksyä. Mutta silti siitä ei voida luopua, koska uskomme Pyhän Hengen Kristuksen lupauksen mukaan johtavan koko totuuteen – kaikkien erheittenkin lävitse.

---
Lehden samassa numerossa olleesta päätoimittaja Simosen vastineesta otamme jälleen vain edelliseen liittyvän osan:
---

Entä sitten ortodoksit? Tiedän kyllä, että ortodoksisella kirkolla ei koskaan ole ollut Martti Lutherin kaltaista uskonpudistajaa. Ja tiedän, että mikäpä on kunnon luterilaiselle helpompaa kuin pitää ortodokseja taikauskoisina kuvien kumartajina. Silti otaksun, että niillä noin 70 000 Suomen kansalaisella, jotka kuuluvat ortodoksikirkkoon, on yhtä hyvät mahdollisuudet päästä taivaaseen kuin luterilaisilla. Ja minulla on kunnia olla samaa mieltä kuin presidentti Kekkonen, joka eräässä puheessaan vuonna 1962 ortodoksista uskoa tarkoittaen lausui: "Meillä on sellaista arvokasta omaa, jota olemme hylkineet ja hävenneet". Viime aikoina on paljon puhuttu ekumeniasta eli siis yhteistyöstä kristillisten kirkkojen kesken. Mutta jos piispa Gulinin ortodoksiselle uskolle langettamalla ankaralla tuomiolla on laajempaa kannatusta luterilaisen papiston keskuudessa, silloin on parasta nostaa ekumenia-aate hyllylle, kokonaan toisenlaista hengellistä ilmapiiriä odottamaan.

---
Aamun Koitto toteaa vielä lehdessään lopuksi:
Kommentit tarpeettomia. Yhdymme päätoimittaja Simosen vastineen lopputoivotukseen: "Piispa Gulinille hyvää uutta vuotta!"

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.7/1970, joka ilmestyi 10.3.1970, sivuila 108 [s.12])