Pyhän Johannes Kastajan syntymäjuhlana (opetuspuhe)

Ortodoksinen kirkko elää kesäkuun 24. päivänä Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen syntymäjuhlaa. Johannes Kastaja oli Jumalan Sanana ja totuuden julistaja, joka profeetta Eliaan hengessä ja voimassa kulki Messiaan, Kristuksen edellä (Luuk.1:7). Vanha Kirkko koki profeetta Eliaan Kristuksen toisen tulemisen pyhän salaisuuden edelläkävijäksi.

Kirkon askeettisessa opetuksessa Johannes Kastaja nähdään katumuksen edustajana. Hän opetti elämällään aikalaisilleen, ettei ihminen voi osallistua syvällisesti Jumalan elämään, ellei hän muutu perusteellisesti. Johannes on suurten autiomaaisien esikuva. Hänen pidennetyt kasvonsa bysanttilaisessa ikonissa ja freskossa julistavat katumuksen saarnaa:

“Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Matt.3:2)

Kirkko on itsessään valmistautumista. Kirkko valmistaa ihmisiä iankaikkiseen elämään Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmisten koko elämä valmistautumiseksi. Kirkko opettaa jäsenilleen, että heidän elämänsä saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan. Ilman tätä ei ole Kirkkoa eikä kristillisyyttä.

Kirkko merkitsee myös täyttymystä. Tapahtumat, jotka synnyttivät Kirkon eli tapahtumat, joihin Kirkon usko ja elämä perustuvat, ovat jo tulleet todellisiksi Kristuksessa. Kirkon ensimmäisten vuosisatojen uskoville kasteoppilaskausi merkitsi Kirkkoon liittymisen mysteerion uudelleen elämistä. Bysanttilaisen kastetoimituksen teemana on “vanhan ihmisen kuoleminen” ja “uuden ihmisen syntyminen”. Ensimmäisten vuosisatojen kasteoppilaat ymmärsivät, etteivät voineet kasvaa hengelliseen terveyteen, jos he eivät kohdanneet ja käsitelleet entisen elämänsä luurankoja.

Kristus vapauttaa ihmisen alkuperäisen synnin seurauksista, mutta Hän myös eheyttää ihmisen langenneen olemuksen. Siksi ortodoksinen ihmiskäsitys ei opeta juridisesti lunastuksesta, vaan terapeuttisesti jumaloitumisesta. Ihmisen jumaloitumisen todellinen merkitys on Kristuksen kaltaiseksi tulemisessa.

Kaste merkitsee ihmisen persoonallista lihaksitulemista Kristuksen Ruumiissa eli Kirkossa. Se tarkoittaa ihmisen astumista Herran kärsimyksiin ja ylösnousemukseen. Kaste aloittaa ihmisen nousemisen Jumalan iankaikkisen elämän valtakuntaan. Ortodoksisen perinteen mukaisesti kaste ei tarkoita pelkästään kutsua Kirkon jäsenyyteen, vaan merkitsee ihmisen voimakasta vapaan tahdon mukaista vastausta tähän kutsuun.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) kutsuu langenneen ihmisyyden vastustamista “kuninkaalliseksi” eli “elämän tieksi”. Kirkkoisän mukaan itsensä hallitseminen tarkoittaa sen ymmärtämistä, mikä on kristilliselle olemassaololle tarpeellista ja mikä ei puolestaan palvele ihmisen jumalallisia tarpeita. Kirkon askeesi tarkoittaa pitkää taistelua ja vaikeaa kilvoitusta pahojen tottumusten ja syntiin johtavien kiusausten kukistamiseksi.

Pyhien isien mukaan ei ole hyvettä ilman kiusausta. Ihminen voittaa pahan, synnin ja kiusaukset tuskallisen ja vaikean hengellisen taistelun ja Jumalan rakkauden avulla. Ihmiseltä edellytetään taistelussa pahan aiheuttajia vastaan kohtuullisuutta, pidättyvyyttä ja raittiutta asioissa, jotka johdattavat häntä pahaan ja avaavat oven pahan läsnäololle.

Kirkko kutsuu meitä hengelliseen uudistumiseen eli pyhyyteen. Meitä kutsutaan omistautumaan Jumalalle ja lähimmäiselle. Kristillinen elämä on Jumalan tahdon ja ihmisen luodun tahdon yksimielisyyttä. Jos ihmisen luotu vapaus käpertyy itseensä, niin vaikka ihminen harjoittaisi mietiskelyä, Jumalan rakkaus ei voi toimia hänessä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen (k. 1938) kirjoittaa:

“Ihmisten sielut ovat kiintyneet maallisten asioiden tavoitteluun, ja he ovat kadottaneet Jumalan rakkauden, ja siksi maan päällä ei ole rauhaa. Monet haluat uteliaasti koko elämänsä saada tietää, miten aurinko on tehty, mutta eivät huolehdi siitä, miten Jumalan voi oppia tuntemaan. Mutta Kristus ei puhunut meille auringosta vaan ilmoitti Isästä ja taivasten valtakunnasta.”

Tunnusomaista tämän päivän ihmisen uskonnolliselle mielialalle on, että hän tuntee vähän mielenkiintoa Jumalaa, Kristusta, Kirkkoa ja totuutta kohtaan. Ihmisiä kiinnostavat ehkä yliluonnolliset ja mystiset asiat, mutta harvat heistä ovat kiinnostuneet Jumalasta ja lähimmäisistä.

Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivän maailman ihmiset. Ihmisten tulee löytää elämän todellinen merkitys, sillä usein heidän elämänsä on vääristynyttä, kurjaa, turhaa ja rumaa.

Ortodoksisella askeesilla on kaksi polttopistettä. Ensimmäisen tarkoituksena on kehittää ihmisessä kristillisen luonteen myönteisiä piirteitä eli hyveitä. Toisen tarkoituksena on, että ihminen välttää syntiä ja vääriä valintoja.

Kirkon isät kutsuvat taistelua syntiä ja vääriä valintoja vastaan kohtuullisuudeksi. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

“Ajatuksien ja asioitten järkevä käyttö on kohtuullisuuden, armeliaisuuden ja tiedon tulosta, sen sijaan järjetön käyttö on seurausta ihmisen hillittömyydestä, vihasta ja tietämättömyydestä.”

Kolmas luonteen kehittämiskäytäntö liittyy hengelliseen tarkkaavaisuuteen ja herkkyyteen. Kirkon isät painottavat, että inhimillisessä elämässä on syytä välttää äärimmäisyyksiä. Jos kilvoittelija ei ole valpas, hän eksyy hyveen tieltä.

Isät opettavat, että paasto ja rukous auttavat voimallisesti kilvoittelijaa taistelussa pahaa vastaan. Paaston ja rukouksen tulee liittyä käytännön elämään. Kristuksen sanojen mukaan demonien toiminta on voitettavissa vain rukouksella ja paastolla (Matt.17:21). Kristus ohjasi opetuslapsiaan rukoukseen, etteivät he olisi joutuneet kiusaukseen (Matt.26:41).

Ortodoksisessa luostariperinteessä rukousta pidetään merkittävänä apuna taistelussa himoja vastaan. Pyhittäjä Maksimoksen mielestä paastoaminen ehkäisee himojen kasvamista ja rukous ja Jumalan rakastaminen vähentävät himojen syntymistä. Pyhittäjä kirjoittaa:

“Kaikkien himojen alku on itserakkaus, ja kaikki himot päättyvät ylpeyteen. Itserakkaus on järjetöntä kiintymystä omaan ruumiiseen. Joka kukistaa itserakkauden, kukistaa samalla kaikki siitä kehittyvät himot.”

Pyhän Johannes Kastajan tavoin meidän on vastattava Kirkossa Jumalan rakkauden kutsuun uskolla ja toivolla. Me olemme pyhän Johanneksen tavoin Kristuksen todistajia ja lähettiläitä. Suuren bysanttilaisen runoilijan Andreas Kreetalaisen (k. 720) sanoin me ylistämme Johannes Kastajaa hänen syntymäpäivänsä ehtoopalveluksessa:

“Miksi nimittäisimme sinua, oi profeetta? Enkeliksi, apostoliksi vai marttyyriksi? Enkeliksi, sillä sinä vietit ruumiitonta, taivaallista elämää. Apostoliksi, sillä sinä opetit kansakuntia. Marttyyriksi, sillä sinut surmattiin Kristuksen tähden”.

Pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) mukaan pyhän Johannes Kastajan esikuvan kaltaiset luostarikilvoittelijat ovat valkeuden lapsia:

“Maailmassa elävät nukkuvat päivälläkin, mutta he valvovat yölläkin. He ovat totisesti valkeuden lapsia. He eivät pelkää ryöväreiden hyökkäyksiä. Eihän heillä ole mitään menetettävää. Rahaa ei ole, ruumis ja sielu on. Pyhien hymnien kanssa he saattavat kuolleen, ja kutsuvat sitä saatoksi eikä hautaamiseksi. Jos ilmoitetaan, että se ja se on kuollut, vallitsee suuri riemu. Siksi kiitos, suuria kunnia, ilo, kun jokainen toivoo saavansa sellaisen lopun, lähtevänsä tästä taistosta, pääsevänsä vaivoista ja taistoista näkemään Kristuksen. Sielu tähtää viime henkäyksellään vain siihen, että lähtisi Jumalalle rakkaana.”

Isä Jarmo Hakkarainen