Valamon pyhittäjämarttyyrit

Valamon pyhittäjämarttyyrit – rajaseudun kirkon kärsimyshistoriaa

Valamon pyhittäjämarttyyrit (venäläinen ikoni)
(kuvaa on paranneltu tekoälyn avulla ja se saattaa joiltain pieniltä osiltaan poikeata alkuperäisestä)

Laatokan Valamo oli 1500-luvulla enemmän kuin luostari. Se oli hengellinen keskus, kulttuurinen linnake ja samalla valtapoliittisesti arka paikka kahden maailman rajalla. Ruotsin valtakunta oli uskonpuhdistuksen myötä sitoutunut luterilaisuuteen, kun taas Laatokan Karjala kuului kirkollisesti Novgorodin ja myöhemmin Moskovan perinteeseen. Rajaseutu ei ollut vain hallinnollinen, vaan myös tunnustuksellinen raja.

Kuningas Kustaa Vaasan toimeenpanema uskonpuhdistus (1520-luvulta alkaen) muutti Ruotsi–Suomen kirkollisen järjestyksen. Hänen poikansa Juhana III:n aikana (1568–1592) elettiin pitkällisen Ruotsin ja Venäjän sodan aikaa. Näissä oloissa ortodoksiset luostarit joutuivat sotatoimien, ryöstöretkien ja painostuksen kohteiksi. Valamo, joka sijaitsi Laatokan avaralla selällä, oli talviaikaan saavutettavissa jäätä pitkin. Helmikuussa 1578 luostari joutui hyökkäyksen kohteeksi.

Ortodoksinen perimätieto kertoo, että hyökkääjät yrittivät ensin saada munkit luopumaan ortodoksisesta uskosta. Kun nämä pysyivät vakaasti kirkon uskossa, heidät surmattiin 20. helmikuuta 1578. Surmansa sai 34 veljestön jäsentä: 18 munkkia ja 16 kuuliaisuusveljeä. Heidän joukossaan olivat pappismunkki Titus ja skeemamunkki Tiihon sekä munkit Gelasi, Sergei, Varlaam, Savva, Konon, Silvester, Kiprian, Pimen, Johannes, Samon, Joona, Daavid, Kornili, Nifont, Afanasi ja Serapion. Kuuliaisuusveljiin kuuluivat Varlaam, Afanasi, Antoni, Luukas, Leonti, Tuomas, Dionisi, Filippus, Ignati, Vasili, Pahomi, Vasili, Feofil, Johannes, Feodor ja Johannes.

Tapahtuma liittyy laajempaan sotilaalliseen konfliktiin, mutta kirkollisessa muistissa se on ennen kaikkea marttyyrikertomus. Pyhittäjämarttyyri on nimitys munkille, joka kärsii kuoleman Kristuksen tähden. Marttyyrius ei ortodoksisessa ymmärryksessä ole poliittinen kannanotto, vaan uskollisuutta Kristukselle silloinkin, kun seurauksena on kuolema. Kuten pyhä apostoli Paavali kirjoittaa:

”Sillä minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto”
(Fil.1:21, Kirkkoraamattu 1992).

Tätä hengellistä asennetta Valamon veljestön katsotaan todistaneen.

Muistamisen traditio Valamossa

Valamon luostarissa säilyi tieto ja kunnioitus surmatuista veljistä vuosisatojen ajan. Igumeni Damaskinin aikana 1800-luvulla toimitettiin joka vuosi muistoliturgia 34 marttyyrin puolesta. Liturginen muisti on ortodoksisessa kirkossa ratkaisevan tärkeä. Se, mitä kirkko muistaa alttarissa, ei ole pelkkä historiallinen viittaus, vaan elävä yhteys Kristuksessa.

Venäläisissä synaksaarioissa Valamon marttyyreista kerrotaan heidän kuolleen ”uskon ja luostarikilvoituksen puolustajina”. Amerikan ortodoksisen kirkon (OCA) julkaistussa synaksaaritekstissä todetaan, että veljestö ”surmattiin, koska he pysyivät uskollisina ortodoksiselle tunnustukselle”. Tällainen muotoilu korostaa hengellistä motiivia historiallisten olosuhteiden keskellä.

Valamon hengellisessä perinteessä elää myös kertomus näystä, jossa 1800-luvulla eräs munkki näki marttyyrit kirkossa verisiin vaatteisiin puettuina, säteilevinä ja veisaten. Vaikka tällaisia kertomuksia ei tule lukea historiallisina lähteinä, ne heijastavat sitä, miten voimakkaasti marttyyrien muisto oli läsnä luostarin rukouselämässä.

Kanonisaatio vuonna 2000

Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokous kanonisoi Valamon 34 pyhittäjämarttyyriä elokuussa 2000 osana laajempaa uusmarttyyrien ja tunnustajien kanonisaatiota. Kanonisaatio ei merkitse uuden pyhyyden ”luomista”, vaan kirkon julkista ja liturgista vahvistusta sille kunnioitukselle, joka jo elää kansan ja luostarin perinteessä.

Heidän muistopäivänsä on 20. helmikuuta. Tällöin heitä kunnioitetaan jumalanpalveluksissa omilla troparilla ja kontakeilla. Marttyyrien muistaminen ei ole vain menneisyyden tragedian muistelua, vaan kirkon uskon tunnustamista ajassa. Heidän elämänsä ja kuolemansa asettuvat osaksi samaa todistajien pilveä, josta Heprealaiskirje puhuu:

”Kun meillä on ympärillämme noin suuri todistajien joukko, pankaamme pois kaikki mikä painaa” (Hepr.12:1).

Rajaseudun kirkon todistus

Valamon marttyyrien kohtalo kertoo rajaseudun kirkon historiasta, jossa hengellinen elämä kietoutui poliittisiin myrskyihin. 1500-luvun sodat eivät olleet yksinomaan uskonnollisia, mutta uskonto oli niissä keskeinen identiteetin ja vallan tekijä. Ortodoksiselle Karjalalle Valamo oli hengellinen sydän. Sen veljestön surma oli isku koko alueen kirkolliselle elämälle.

Silti luostari ei kadonnut. Se rakennettiin uudelleen, ja sen rukous jatkui, alkuun Heinävedellä ja myöhemmin myös Laatokan Valamossa. Marttyyrien veri ei sammuttanut Valamon perintöä, vaan syvensi sitä. Ortodoksisessa ymmärryksessä marttyyrien veri on siemen, joka kantaa hedelmää kirkon historiassa.

Valamon pyhittäjämarttyyrit muistuttavat siitä, että ortodoksinen usko Suomessa ja Karjalassa ei ole syntynyt tyhjiössä. Se on muotoutunut koettelemuksissa, rajakiistoissa ja uskollisuudessa traditiolle. Heidän muistonsa ei ole vain kansallinen tai paikallinen, vaan osa koko ortodoksisen kirkon yhteistä hengellistä perintöä.

Ortodoksi.net
19.2.2026

Lähteet

• Ortodoksinen kirkko Suomessa, ort.fi: Valamon pyhittäjämarttyyrit.
• Orthodox Church in America (OCA): Monastic Martyrs of Valaam Monastery, February 20.
• Московский Патриархат, Журналы Юбилейного Архиерейского Собора 2000 года (Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätökset 2000).
• Православная энциклопедия: artikkeli Valamon luostarista ja sen historiasta.
• Valamon luostarin historialliset julkaisut ja synaksaaritekstit.