Suomen hiippakunta

Suomen ortodoksinen hiippakunta perustettiin v. 1892 tsaarin hyväksyttyä esityksen. Samalla lakkautettiin Viipurin hengellinen hallitus, jonka sijalle perustettiin Suomen hengellinen hallitus (konsistori).

Hiippakuntaa kuuluivat kaikki Suomen alueen kreikkalais-venäläiset seurakunnat ja luostarit. Hiippakunnan piispan asuinpaikaksi määrättiin Viipuri.

Pieni Suomen hiippakunta kuului Venäjän kirkkoon ja oli Venäjän kirkon Pyhän Synodin alainen. Suomen hiippakuntaan kuuluivat aluksi

- neljän valvontapiirin 23 seurakuntaa kappeliseurakuntineen:

• I valvontapiiristä Helsinki, Hamina, Turku, Vaasa (Nikolainkaupunki), Savonlinna, Raivola
• II valvontapiiristä Viipuri, Kyyrölä, Palkeala, Uusikirkko, Tiurula, Käkisalmi, Salmi
• III valvontapiiristä Liperi, Ilomantsi, Kuopio
• IV valvontapiiristä Lappeenranta, Sortavala, Kitelä, Suistamo, Korpiselkä, Mantsinsaari, Suistamo

- kaksi luostaria (myöhemmin kolme):

• Valamo ja
• Konevitsa
• (sekä Lintula)

Suomen ortodoksinen kirkko kuului Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen hiippakuntana Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen asti. Itsenäisyyden alkuvuosina ortodoksien kirkollinen tilanne oli aluksi sekava: kirkko kuului muodollisesti ja kanonisesti Venäjän kirkon alaisuuteen, mutta siitä eroamiseen oli suuria paineita. Niinpä moninaisten vaiheiden jälkeen 1920-luvulla Suomen ortodoksinen kirkko liittyikin Turkin Istanbulissa sijatsevan Konstantinpolin Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen autonomisena kirkkona.