Autiomaaisien opetuksia hiljaisuudesta (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kirkko on sairaala
Kristillisen yhteiskunnan maallistuminen teki jo 300-luvulla kristillisyydestä avoimen humanistiselle ja muille elämänfilosofioille, jotka hämärsivät kristittyjen käsityksen synnistä ja katumuksesta. Kirkon opetuksessa synti tarkoittaa eroa Jumalasta ja Hänen Elämästään. Kristityt korvasivat usein tämän kirkollinen käsityksen moralisoinnilla ja ulkoisten rituaalien korostamisella; synti alkoi tarkoittaa samaa kuin vakiintuneiden sääntöjen rikkominen.
Kirkon opetukseen kuuluu aina arvioida rakentavan kriittisesti maallista filosofiaa ja kulttuuria. Kirkon jäsenten tulee taistella maailman epäjumalia vastaan. Näitä epäjumalia ovat esimerkiksi taloudellinen menestyminen, hyvinvointi, turvallisuus ja raha.
Kirkon jumalanpalveluselämän tavoitteena on herättää meissä katumuksen henki. Se ei tarkoita ensisijaisesti yksittäisten syntien pohdiskelua, vaan koko elämän tutkistelua.
Ortodoksisen kirkon liturgiset hymnit ja pyhien isien tekstit kertovat Aadamista, joka itkee paratiisin porttien ulkopuolella kadotettua yhteyttään Jumalaan. Mutta Kirkon askeettien korostamat “katumuksen kyyneleet” kertovat myös ihmisen kotiinpaluusta ja Pääsiäisen ilosta.
Kirkko ilmoittaa jo kuukautta ennen suuren paaston alkamista jäsenilleen paaston lähestymisestä. Viitenä paastoa edeltävänä sunnuntaina päivän evankeliumi käsittelee katumuksen teemaa. Esiin nousevat kaipuu katumukseen, nöyryys, paluu tämän maailman himoista ja viettelyksistä Jumalan yhteyteen. Toiseksi viimeisenä sunnuntaina ennen suurta paastoa eli tuomiosunnuntaina teemana onkin yllättäen rakkaus. Muita kohtaan osoittamamme rakkaus määrittää suunnan viimeisellä tuomiolla, koska rakkaus on käskyistä suurin. Viimeistä sunnuntaita ennen suurta paastoa kutsutaan sovintosunnuntaiksi: anteeksiantaminen on paaston ydinkysymys.
Katumus tulee todelliseksi ihmisessä kirkkoyhteisön sisällä. Ortodoksisen kirkon tehtävä tässä maailmassa on hoitaa ihmisiä yhteisöllisesti. Bysantin Kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä huolenpitoa ja vastuuta ihmisestä. Kirkko on sairaala.
Bysanttilaiset isät käsittelevät monipuolisesti ihmiselämän tervehdyttämistä ja eheyttämistä. Todellinen usko tarkoittaa ihmisen sitoutumista Kirkon opetukseen ja elämään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) kirjoittaa: :: “Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Jumalaa, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen hyveen.”
Pyhät isät opettavat elämällään, että Kirkon ilo kasvaa pitkästä, hengellisesti muuttavasta pyhiinvaelluksesta. Pyhiinvaellus tarkoittaa kilvoittelijan elämässä olemuksellista ja tuskallista matkaa kohti Jumalaa. Kukaan ei voi saavuttaa tätä iloa ilman Jumalan tahdon mukaista kilvoittelua.
Hiljaisuus ja rukous: synnittömyyden lähteitä
Ensimmäiset kristilliset munkit elivät Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa yli tuhatseitsemänsataa vuotta sitten. Kuvauksia heidän elämästään ja opetuksistaan voi yhä lukea. Opetukset kirjoitettiin kreikaksi ja koptiksi ja ne käännettiin varsin pian latinaksi. Näiden pyhien ihmisten elämä vaikutti oudolta 300-luvulla ja ehkä vielä enemmän nykyajan ihmisen mielessä. Nämä kilvoittelijat: miehet ja naiset elivät kaupunkien ja kylien ulkopuolella. He elivät järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. He kilvoittelivat usein yksin. He olivat valinneet yksin elämisen. Autiomaassa (kreik. eremos) ei ollut lapsia eikä rakastavaisia. Heillä ei ollut juuri mitään omaisuutta. He olivat Jumalan tähden vapaita. He pukeutuivat köyhien ihmisten tavoin. He eivät olleet tiedemiehiä eivät saarnaajia, eivät opettajia eivät papiston jäseniä. Heidän taustansa vaihteli suuresti.
He opiskelivat pyhää hiljaisuutta oppiakseen tuntemaan Jumalan elämässään. Hiljaisuus merkitsi kilvoittelijalle ensimmäistä rakkauden velvollisuutta, ensimmäistä vaatimusta selviytyä askeettisessa yhteisössä. Kun abba Arsenios oli vetäytynyt autiomaahan, hän kuuli äänen sanovan:
- ”Arsenios, pakene, pysy vaiti ja rukoile aina. Hiljaisuus ja rukous ovat synnittömyyden lähteitä.”
Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se osoittaa mitä tapahtuu ihmisen sisällä ja hänen ympärillään. Hiljaisuus ei ole autiomaaisien opetuksessa pelkästään sanojen puuttumista. Hiljaisuus yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Hiljaisuus on täyteyttä, ei tyhjyyttä, se ei ole poissaoloa, vaan kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan läsnäolosta.
Autiomaaisät korostavat kuoleman muistamisen merkitystä. Kuoleman muistamista voidaan kutsua toisaalta myös Jumalan muistamiseksi. Maailmassa elävät ihmiset pakenevat kuolemaa. He eivät halua kohdata elämässään muutosta, tuskaa ja kuolemaa. He yrittävät paeta kuolemaa rahan, teknologian saavutusten tai medikalisaation avulla.
Autiomaaisät eivät halua puhua metafyysisistä asioista tai hengellisestä täydellistymisestä. He kuvaavat opetuksissaan yksinkertaisesti pitkän kilvoitusmatkan yksityiskohtia, vaivalloisia askeleita tuolla matkalla ja asteittaista lähestymistä kohti Jumalan mielen mukaista täydellistymistä. Hiljaisuuden kyyneleet opettavat kilvoittelijalle, kuinka Jumala ympäröi hänet uudella oppimisen ja elämisen esikuvalla.
Kyyneleet nähdään hengellisessä elämässä valitettavasti usein kielteisenä ilmenemismuotona. Kuitenkin askeesin aidot kyyneleet paljastavat ihmisen epätäydellisyyden vertauskuvina hengellisen kehittymisen tien. Abba Poimen sanoo:
- “Totisesti ei ole muuta tietä hengelliseen kehittymiseen kuin kyyneleet.”
Katumuksen kyyneleet avaavat kilvoittelijassa uuden elämän. Sielu pehmenee Jumalan vaikutukselle ja mieli kirkastuu Hänen totuudelleen. Autiomaaisien opetuksissa ihmisen eheytyminen ja parantuminen Jumalassa tarkoittaa todellista “kotiin paluuta”.
Kilvoittelija oppii kärsimysten ja menetysten kautta hiljaisuuden siunauksen. Hän ei opi sitä pohdiskelun eikä ymmärtämisen kautta. Kilvoittelijat opettavat meille, että mitä suurempi on rakkautemme, sitä syvemmin ymmärrämme Kirkon elämässä hengellisen murheen merkityksen.
Autiomaaisät ovat vakuuttuneita, ettei Jumala ole koskaan kaukana kilvoittelijassa hengellisestä taistelusta. Abba Arsenios sanoo rukouksessaan:
- “Jumala, älä jätä minua. En ole tehnyt mitään hyvää Sinun edessäsi. Kuitenkin hyvyytesi mukaan, salli minun nyt ainakin aloittaa hyvän tekeminen.”
Pyhien kilvoittelijoiden syvänä vakaumuksena on, että Jumala rakastaa heitä. Jumalan rakkaus synnyttää kilvoittelijoissa ilon. Siksi he puhuvat lohduttavasti kilvoittelijan pimeydessä tapahtuvasta taistelusta saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Kilvoittelijat tuntevat myötätuntoa lähimmäisiään kohtaan. He eivät pelkää Jumalaa, vaan rakastavat Häntä, sillä rakkaus karkottaa pelon (1.Joh.4:18).
Pelko opettaa ihmisiä antamaan asioille periksi, rakkaus opettaa heitä jakamaan asioita lähimmäisten kanssa. Autiomaakilvoittelun päämääränä on opettaa kilvoittelija rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Askeesi opettaa kilvoittelijalle myötätuntoa, ei kilpailemista. Kilvoittelijan ainutlaatuinen hengellisen kasvamisen päämäärä on Jumalan rakkaus, ei maallinen eikä myöskään hengellinen palkinto.
Sydän - Jumalan asuinpaikka
Ihmisen sydän on tarkoitettu Jumalan asuinpaikaksi. Kuitenkin ihmisen sydän hengellisen elämän keskuksena on tehty herkästi rikkoutuvasta lasista. Katumuksen kyyneleet kuvastavat ihmissydämen luonnetta. Ne ilmaisevat sielun rikkonaisuutta ja haavoittuvuutta. Mutta katumuksen kyyneleet sallivat ihmisen nähdä kirkkaammin sydämen maailmaan. Jumala laskeutuu katumuksen aitojen kyynelten kautta ihmissydämeen ja eheyttää sen energioillaan.
Autiomaaisät muistuttavat meitä, että kilvoittelijan eheytyminen on lähtöisin Jumalasta. Autiomaaisät ja -äidit tiesivät kokemuksesta, kuinka pitkä aika ihmiseltä menee siihen, että hänestä tulee Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukainen inhimillinen olento.
Ihmisillä on usein vaarana romantisoida hengelliseen ohjaamiseen liittyviä asioita. He voivat idealisoida katumuksen tapahtumasarjan kuvittelemalla, että se ratkaisee heidän kaikki ongelmansa. Tai he saattavat tehdä jostakin hengellistä ohjaajasta epäjumalan ja etsiä hänen opetuksistaan ja toiminnastaan tyhjentäviä vastauksia.
Egyptiläisessä autiomaassa ei ollut sijaa moisille kulttihahmoille. Kukaan autiomaaisä tai -äiti ei sitonut hengellistä ohjaamista arvovaltaan. Kaikilta niin hengellisiltä vanhuksilta kuin noviiseilta odotettiin kuuliaisuutta. Autiomaaisät ja -äidit olivat hengellisen ohjauksen majakkavaloja, koska he hylkäsivät vallan käyttämisen inhimilliset rakenteet. Amma Theodora sanoo, että opettajan tulee olla sydämessään muukalainen hallitsemisen, turhamaisuuden ja ylpeyden himolle. Sen sijaan hengellisen ohjaajan tulee olla kärsivällinen, lempeä ja nöyrä niin paljon kuin se on hänelle mahdollista.
Hiljaisuuden rukouksen jatkuva harjoittaminen avaa ihmissielun huolehtimaan lähimmäisestä ja jakamaan Kirkon yhteisöllisen elämän hänen kanssaan. Abba Apollo sanoi:
- “Kun sinä olet nähnyt veljesi, sinä olet nähnyt Herran Jumalasi.”
Ortodoksisen kirkon pyhyys ja pyhyyden kehittyminen ihmisessä kasvaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Kirkko näkee katumuksen puhdistavana salaisuutena, jonka avulla ihmisen laiska ja huoleton sielu herätetään valvovaksi. Ortodoksisen kirkon hengellisen terapian päämääränä on yhdistää ihmiset Jumalan kanssa.
Ensimmäiseksi ihmisen tulee nähdä sielun tilansa ennen kuin hän voi aloittaa yhdessä Jumalan kanssa tien eheytymiseen. Syntien näkeminen on vaikeaa ja tuskallista. Siksi se vaatii ihmiseltä jatkuvaa työtä. Himoista parantaminen puolestaan edellyttää hengellistä rohkeutta ja koko elämän kestävää taistelua.
Kirkon askeettista elämää ei ole ilman kärsimyksiä, kipuja ja menetyksiä. Katumus vaatii kärsivällisyyttä. Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Kilvoittelija ei voi saavuttaa ilman nöyryyttä ja kärsivällisyyttä mitään hyvettä tai täyttää ainuttakaan Jumalan käskyä. Kärsivällisyys opettaa ihmistä vaivannäköön ja kestämään ulkoapäin pidättyväisyyttä vastaan suuntautuneet kiusaukset.
Pyhät isät opettavat, että sydän on Tuonela, johon Kristus laskeutuu vapauttamaan ihmissielun. Sydän on hauta, mutta se on myös elämää tuottava lähde ja sisäinen ihminen.
Kirjallisuutta
- Chryssavgis, J.; 2000 Soul Mending: The Art of Spiritual Direction. Brookline.
- 2003 In the Heart of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers. Bloomington.
- The Sayings of the Desert Fathers: The Alphabetical Collection. Translated by B: Ward. Kalamazoo. 1975
- Ramfos, S. 2000 Like a Pelican in the Wilderness: Reflections on the Sayings of the Desert Fathers. Brookline.