Heresia ja heterodoksia

Heresia

Heresia, harhaoppi (sanasta αιρεσις / hairesis, verbistä αιρεομαι / haireomai, "valita") on sanakirjan mukaan ”teologinen tai uskonnollinen mielipide tai opposition ylläpitämä väärä (uskon)oppi. Heresia on siis ristiriidassa vallalla olevan ”katolisen tai ortodoksisen kristillisen opin kanssa”. Suomen kielessä sana korvataan usein suomalaisella sanalla kerettiläisyys, teologisessa termistössä käytetään muotoa heresia.

Ilmaus ’heresia’ on peräisin pyhältä pappismarttyyri Ireneos Lyonilaiselta (muistopäivä 23.8.), joka eli noin vuosina 130 – 202 silloisessa Lugdunumissa, nykyisessä Ranskan Lyonissa alueen piispana. Suuriin kirkkoisiin luettava pyhä Ireneos oli vahva gnostilaisuuden, sen aikaisen harhaopin vastustaja, jota kunnioitetaan pyhänä niin ortodoksisessa kirkossa kuin roomalaiskatolisessa kirkossakin.

Heresian kielellinen alkuperä

Irenenos kirjoitti traktaatissaan, lyhyessä kirjallisessa teoksessaan ἔλεγχος και άνατροπή της ψευδωνύμου γνώσεως (”Väärien oppien / tietojen havaitseminen ja vääräksi osoittaminen / kukistaminen”), joka paremmin tunnetaan latinalaisella nimellä Contra Haereses tai nimellä Adversus Haereses (Heresioita / harhaoppeja vastaan, kreikaksi: κατὰ αἱρέσεων) kuvaten ja arvostellen kristittyjä, joiden näkemykset erosivat hänen omista näkemyksistään. Harhaoppi määrittyy suhteessa ortodoksisina pidettyihin näkökantoihin. Siten hereettisiksi pidettyjä liikkeitä on esiintynyt aina, alkaen antiikin markionlaisuudesta, montanismista ja gnostilaisuudesta aina nykypäivään asti.

Suhtautuminen heresiaan

Kun kirkko nousi merkittäväksi valtarakenteelliseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi myöhäisessä antiikissa ja keskiajalla, harhaoppisuudesta muodostui sekä maallinen että kirkollinen ongelma. Maallinen valta piti harhaoppisuutta myös itseään koskevana uhkana, ja ruhtinaat saattoivat pyytää kirkkoa toimimaan harhaoppisia vastaan. Joskus he saattoivat jopa murhauttaa harhaoppisia. Tämä toiminta kärjistyi huippuunsa myöhemmin 1000 – 1100-luvulta alkaen läntisen roomalaiskatolisen kirkon piirissä inkvisition ja noitavainojen kautta. Itäisessä ortodoksisessa kirkossa vainoaminen ei saanut näin järjestelmällisiä ja raakoja piirteitä.

Alkukirkon harhaoppeja

Alkukirkon harhaoppeja olivat muiden muassa seuraavat:

Nykyinen sanan käyttö

Vaikka termiä käytetään nykyisin usein osoittamaan kaikkea ei-ortodoksista uskoa kuten vaikka pakanuutta, määritteenä harhaoppi voi olla sidottu vain sellaiseen henkilöön, joka katsoo itsensä olevan kristitty, mutta joka samalla torjuu opetuksen kristillisestä kirkosta.

Henkilö, joka on kokonaan luopunut kristinuskosta, ei ole harhaoppinen, hereetikko, vaan enemmänkin luopio, apostaatti, joka luopuu kirkon auktoriteetista, mutta ei sen opetuksista. Hän voi myös olla skismaatikko, hajaannusta lietsova yksilö ortodoksisen kirkon ulkopuolella eli heterodoksi, joka siis katsoo itse olevansa silti kristitty.

Hereetikot eivät yleensä itse katso olevansa uskossaan harhaoppisia. Esimerkiksi roomalaiskatoliset pitävät protestantteja harhaoppisina ja jotkut ei-katoliset katsovat roomalaiskatolisuuden olevan ”suuri apostaasi” (uskosta luopuminen).

Ortodoksinen piispuus ja heresia

Ortodoksiseen piispanvalaan sisältyy edelleen kohta, jossa vihittävä piispa sanoutuu irti kaikista harhaopeista:

»Anatemoin Areioksen ja ne, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä ja ovat osalliset hänen mielettömään harhaansa; samoin Makedonioksen ja hänen seuraajansa, joita sattuvasti kutsutaan Hengen vastustajiksi; samoin hylkään ja anatemoin Nestorioksen ja muut lahkojohtajat ja heidän kanssaan samaa mieltä olevat, ja tätä voimakkaasti julistan suurella äänellä. Anateema kaikille harhaoppisille. Anateema koko harhaoppisten joukolle.»

Heterodoksia

Heterodoksia on siis sanana vastakohta ortodoksialle, oikealle uskolle. Se on uskoa johonkin muuhun (hetera doksa tai ετέρα δόξα) kuin ortodoksiseen kristinuskoon. Jossain mielessä se on myös synonyymi harhaopille, heresialle, joka siis on poikkeama ortodoksisuudesta. Mutta heterodoksia on silti eri asia. Heresia pitää sisällään valinnan omaksua ja opettaa heterodoksista oppia ja yleensä siihen liittyy synodin asettama tuomio, anateema.

Roomalaiskatolisessa perinteessä heterodoksia on vain opetusta, jota pidetään kyseenalaisena, mutta ei todella kirkon vastaisena. Roomalaiskatoliset pitävät ortodokseja heterodoksisina. Heterodoksian voidaan jossain mielessä katsoa myös viittaavan kaikkiin niihin kristillisiin tunnuskuntiin, jotka eivät ole ortodoksisia.

Hannu Pyykkönen