Itsemurha ja ortodoksinen kirkko

Itsemurha on tragedia, joka koskettaa monia lähellä eläviä. Tässä artikkelissa tarkastellaan itsemurhaa ortodoksisen tradition sekä lääketieteellisten ja psykologisten tekijöiden varjossa. Artikkeli perustuu Amerikan kanonisoitujen kirkkojen piispojen kokouksen (SCOBA) paimenkirjeeseen, eivätkä kannanotot ja ohjeistukset ole kirjoittajan omia.

Ortodokseina uskomme, että Jumala antoi meille lahjaksi elämän. Jumala teki ihmisistä Jumalan kuvia ja kaltaisia, antaen kantaaksemme ja huolehtiaksemme elämän, ei omistaaksemme sen. Jumala siunasi meidät vapaudella toimia ja kutsui meitä elämään rakastavassa yhteisössä.

Itsemurhalla voi olla monta määritelmää. Tässä itsemurhaa käsitellään tapahtumana, jossa joku aiheuttaa oman kuolemansa tarkoituksellisesti. Näin ymmärrettynä itsemurhaa pidetään ortodoksisessa traditiossa Jumalan lahjan hylkäämisenä, meille annetun vastuun kantamisen epäonnistumisena, epätoivon tekona ja kuudennen käskyn rikkomisena: "Älä tapa!" (2.Moos.20:13).

Kysymystä on hyvä lähestyä perimmäisistä historiallisista näkökohdista käsin. Kun Evankeliumia julistettiin ensi kerran, filosofinen ja uskonnollinen opetus, joka siihen aikaan kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vallitsi, sekä väheksyi ruumista että hyväksyi itsemurhan joissakin todella vakavissa vastoinkäymisissä. Esimerkiksi kyynikot, stoalaiset ja gnostikot hyväksyivät vapaaehtoisen kuoleman. Alkukirkon itsemurhan tuomitseva kanta, joka näkyy Klemens Aleksandrialaisen, Augustinuksen ja monen muun kirkkoisän ja -äidin opetuksessa, oli siten aivan poikkeava laajempien kulttuurien kannoista. Kirkon opettajien mukaan jokaisessa ihmisessä oli pyhyyttä, joka oli ruumiissamme, Pyhän Hengen temppelissä. Siksi elämää, uskoa ja toivoa tuli vaalia jopa äärimmäisissä vastoinkäymisissä. Nämä opetukset vaikuttivat sekä kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin että kristilliseen yhteisöön, koska kiirehtiminen Jumalan valtakuntaan itse tehdyn marttyyriuden kautta oli tuomittavaa. Klemens Aleksandrialainen esimerkiksi tuomitsee sekä itsemurhan että sellaisen marttyyriuden, jossa joku ei pakene vainoajiaan, vaan antautuu heille.

Kirkko ei ole koskaan pitänyt itsemurhaa moraalisesti oikeutettuna. Kirkko on säilyttänyt normatiivisen aseman tuomitessaan itsemurhan ja kieltäessään itsemurhan uhreilta hautauksen. Tässä näkökulmassa kirkon opetus on korostanut fyysisen elämän pyhyyttä ja ihmisen vastuuta osoittaa oikeanlaista itserakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. Tämä näkökulma on myös toiminut tarkoituksellisena pelotteena niille, jotka kärsivät itsetuhoisista ajatuksista.

Toisaalta kirkko on viisaudessaan tunnustanut monimuotoiset syyt ja tunteet, jotka itsemurhan tehnyt on kohdannut. Ihminen langetessaan perisyntiin koki vapauden tehdä tahtonsa mukaisesti, mutta joskus henkiset ja fyysiset tekijät voivat vakavasti vaikeuttaa yksilön kykyä ajatella järkevästi ja toimia vapaan tahdon mukaisesti. Kirkko on ottanut huomioon tällaisen ja on haudannut itsemurhan uhreja, joiden arviointikyvyn ja toiminnan kapasiteetti on todettu huomattavasti heikentyneeksi. Timoteos Aleksandrialaisen 14. kanonissa todetaan, että "jos ihminen, jolla ei ole mitään kontrollia itseensä, vahingoittaa itseään kuolettavasti, hänelle tulisi osoittaa liturgiset toimitukset." Eli hautaus tulisi hänen mukaan toimittaa itsemurhan uhrille, mikäli hän ei ole täysissä järjissään demonin tai sairauden takia.

Tieteen kehittymisen myötä ymmärrämme nykyään paremmin itsemurhan ja masennuksen suhdetta ja sen mikä aiheuttaa masennusta. Masennus on sairaus, jossa on sekä lääketieteellisiä että psykologisia tekijöitä. Sitä voidaan kuvata tarpeettomuutena ja toivottomuutena ja siihen usein liittyy fyysisiä oireita, kuten ruokahalun menettämistä, painon putoamista tai joissakin tapauksissa painon lisääntymistä. Sekä unettomuus että väsymys ovat yleisiä oireita.

Masennus ja epätoivo voivat johtua useista tekijöistä, kuten hormonaalisista, neurokemikaalisista, psykologisista tai ympäristötekijöistä. Joskus masennukset voivat olla todella vakavia ja niihin saattaa liittyä harhoja, harhakuvitelmia tai vääristyneen todellisuuden tuntemuksia. Masennuksen aiheuttavat epärationaaliset psykologiset ja fyysiset syyt. Jopa yleensä rationaalisesti ja selväjärkisesti ajattelevan henkilön tulevaisuuden näkymiin ja valintoihin voivat vaikuttaa vahvasti epärationaaliset sisäiset tapahtumat.

Ortodoksinen vastaus itsemurhan tragediaan on sekä kipeästi tarpeen että haastava. Itsemurhan jälkeen papiston ensisijaisen huomion tulisi kohdistua eläviin, menehtyneen perheeseen ja ystäviin. Meidän tulisi suhtautua asiaan tietynlaisella nöyryydellä muistaen, että itsemurhan uhrin asema on ja sen tulee säilyä Jumalan käsissä. Ne, jotka on jätetty maailmaan, kantavat suuren taakan kipua, syyllisyyttä ja häpeää. He etsivät kirkosta ja erityisesti seurakuntaperheestä voimia ja toivoa poismenneelle ja tukea ja rakkautta itselleen, mitä he paljon tarvitsevatkin. Papiston tulisi ohjata surun koskettamat perheet ja ystävät kunnan kriisineuvontaan, joka voi täydentää kirkon paimentyötä.

On myös selvää, että useammissa itsemurhatapauksissa kuin aikaisemmin tunnustettiin, vaikuttavat henkiset ja fyysiset tekijät, jotka huomattavasti vaarantavat yksilön rationaalisuuden ja vapauden. Vaikka se ei poistakaan moraalista syyllisyyttä kaikissa itsemurhatapauksissa tai muuta itsemurhan tekemisen tuomittavuutta, myönnämme fyysisten ja henkisten tekijöiden syvällisen suhteen ihmisessä ja tiedostamme, että useissa tapauksissa monimuotoiset syyt voivat olla täyden ymmärryksemme ulottumattomissa. Papiston tulisi konsultoida alueen piispaa siitä, voidaanko uhrille myöntää hautajaiset ja muistopalvelukset.

Paavali kirjoittaa määritelmässään kirkosta Jeesuksen ruumiina:

"Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa." (1.Kor.12:26).

Ortodoksin itsemurha on aina koko kirkkoa koskeva suru. Tämä kirjoitus heijastaa sekä kirkon traditiota että syventynyttä ymmärrystämme itsemurhan syistä. Rukoilemme sekä itsemurhan uhrin että hänen läheistensä puolesta. Pyrimme kirkossa ehkäisemään itsemurhia ja niiden tapahduttua lohduttamaan sekä antamaan toivoa ja rakkautta, jonka Jumala teki meille mahdolliseksi. "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme" (Apt.17:28) ja iloitsemme jokaisesta päivästä, jonka saamme häntä palvella.

Petja Pyykkönen