Jumala loi ihmisen kasvamaan rakkaudessa (opetuspuhe)

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kristillinen elämä ja jumalanpalvelus merkitsivät hengellistä valvomista ja odotusta. Alkuaan eukaristiaan ei lainkaan liitetty Kristuksen elämän ja uhrin rituaalista muistamista. Kirkko vastusti tietoisesti mysteerinomaista hartautta ja mysteerikultteja. On hyvä pitää mielessä, että kristillisen kirkon päävihollisten, gnostilaislahkojen toiminnassa keskeistä oli juuri mysteerikultti.

Ehtoollisen asettaminen
Kuva: Pyykkönen

Kirkko vastusti ensimmäisinä vuosisatoina mysteerinomaista hartautta

Kirkko näki itsensä pakanallisuuden myrkyttämän maailman keskellä ja tunnusti itsensä maailman suolaksi ja pelastukseksi. Kirkon jumalanpalveluksessa korostettiin enemmän Kristuksen pelastushistorian kosmista ja teologista merkitystä kuin sen historiallista rakennetta.

Kirkon varhaiskautena Eukaristiaan eli liitetty ollenkaan Kristuksen elämän ja uhrin rituaalista vertauskuvallisuutta. Kirkon liturgia alettiin kuitenkin jo 300-luvulla ymmärtää vähemmän eskatologisesti. Sen sijaan korostettiin liturgian vertauskuvallista luonnetta. Liturgian eskatologinen merkitys hämärtyi. Apostolisen ja katolisen Kirkon aiemmasta eskatologisesta jumalanpalveluksesta tuli historiallinen.

Kirkon pelastushistorian yksittäistapahtumista tuli kultillisen muistelemisen kohteita ja niiden pelastushistorian merkitys sidottiin jollakin tavoin inhimillisen historian ja elämän eri puoliin. Pyhä historia tuotiin maalliseen elämään ja suhteeseen sen kanssa, kristillisen pyhityksen ja tarkoituksen lähteeksi. Tämä selittää osaltaan Kristuksen maailmassa tapahtuneen elämän eri tapahtumille omistettujen juhlajaksojen nopean kehittymisen ja esimerkiksi eskatologisen Herran päivän niveltämisen viikon lepopäivään.

Liturgia hämärtyy kultiksi

Pyhät toimitukset samaistettiin pikemmin Kristuksen elämän pelastustekoihin tai niiden uudelleen suorittamisena kuin Jumalan Valtakunnan esimakuna. Allegorinen tulkinta merkitsi Kirkon liturgisen eskatologisen itseymmärryksen katkeamista. Jumalanpalvelus muodostui itsessään pyhäksi tapahtumaksi.

Konstantinopolin kukistumisen (1453) jälkeinen ortodoksiseen teologiaan pesiytynyt läntisen rationaalisen teologian vaikutus heikensi entisestään Eukaristian eskatologisen ja kosmisen todellisuuden kokemista. Niin sanotussa akateemisessa ortodoksisessa teologiassa jumalanpalvelus ja liturginen käytäntö erotettiin Kirkon dogmaattisesta teologiasta. Liturgia hämärtyi kultiksi, joka halvaannutti liturgian ja teologian elävän vuorovaikutuksen.

Paikalleen pysähtyneen jumalanpalveluksen symbolismi vääristää yhä ihmiset käsittämään yksipuolisesti jumalallisen liturgian Kristuksen elämää esittävinä vertauskuvina tai tapahtumina. Kirkkokansa seuraa tuolloin papistoa ja kuoroa jumalanpalveluksessa kuin jotakin teatteriesitystä.

Kirkkokansa ei osallistu aktiivisesti liturgiaan, joten liturgia ei vaikuta juurikaan heidän elämäänsä. Ortodoksit saattavat joskus piipahtaa kirkossa tuntematta toisiaan. Papisto työskentelee usein seurakunnissa omin päin ilman asiaan kuuluvaa piispallista ohjausta. Sunnuntain liturginen kokoontuminen kirkkorakennukseen ei yhdisty papiston ja kirkkokansan arkipäivän elämään.

Ortodoksinen jumalapalvelus on elämää Kristuksessa

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä on Kirkon teologian lähde. Kirkon teologia ei ole luonteeltaan mentaalista tai filosofista, vaan kokemuksellista. Sielullinen näkemyksellinen voima (kreik. teoretiki) ei ole ajattelemisessa, vaan mielessä (kreik. nous), joka muuttuu Jumalan todellisessa tuntemisessa Hänen luomattoman valkeuden näkemiseksi. Kaikki tämä liittyy sydämen puhdistumiseen synnin ja himojen liasta.

Liturginen teologia perustuu tähän Kirkon psykoterapeuttiseen totuuteen. Siksi ortodoksinen jumalanpalvelus on ratkaisevasti enemmän kuin joukko rituaaleja, yksityiskohtaisia liturgisia ohjeita tai sääntöjä. Ortodoksinen jumalanpalvelus on Kirkon jäsenten uskon toimintaa ja elämää Kristuksessa. Kirkon jumalanpalvelus yhdistyy kirkkoruumiin uskon toimintana ihmisten sisäiseen hengelliseen askeesiin, kasvamiseen, valvomiseen ja lähimmäisen rakastamiseen.

Ihmistä kutsutaan elämään liturgisesti Kirkossa, jossa taivas ja maa kohtaavat. Jumalallinen liturgia on kutsu osallistua yhteyteen Jumalan kanssa. Meitä ei kutsuta olemaan pelkästään ”läsnä” jumalallisessa liturgiassa, vaan osallistumaan Pyhästä Eukaristiasta.

Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat ihmiset, jotka elävät ilman Liturgiaa ja liturgista elämää, eivät tunne hengellistä tarvetta mennä kirkkoon ja osallistua jumalanpalvelukseen. Heidän elämänsä täyttävät aineelliset asiat ja maallisten hyvyyksien tuottama nautinto. Joillekin satunnainen liturgiassa käynti on tapa.

Jumalallinen Liturgia merkitsee ihmisen koko elämän uhraamista Jumalalle. Jumalallinen Liturgia osoittaa ihmiselle, että Kristus on kärsivä palvelija. Kristus tyhjensi Itsensä ja otti orjan muodon (Fil. 2:7). Kirkon jäsenen tulee ottaa vastaan Kristuksessa nöyryys, lempeys, rauha ja itsensä uhraaminen. Elää liturgisesti tarkoittaa Kristuksen Itsensä tyhjentävän rakkauden vastaan ottamista.

Kristuksen kärsimys ja uhri ristillä julistaa ja tekee läsnä olevaksi Jumalan mittaamattoman rakkauden ihmistä kohtaan. Kristus sanoi:

”Jumala on rakastanut maailmaan niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutui kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3.16).

Kristuksen syntyminen ihmiseksi ja erityisesti Hänen ristinkärsimyksensä osoittavat Jumalan rakkauden eikä oikeudenmukaisuutta. Kristus tuli lihaksi korjatakseen Aadamin synnin. Me tiedämme Vanhasta testamentista, että Aadam epäonnistui elämänsä kirkastumisessa. Siinä, missä vanha Aadam epäonnistui, uusi Aadam eli Kristus onnistui. Kristus ottaa lihaksitulemisessaan ihmisen lihan suojellakseen ihmisen kuvan ja tehdäkseen ruumiista kuolemattoman.

Ihmissielu on Jumalan henkäystä

Kun ortodoksisessa opetuksessa puhutaan Jumalan Rakkaudesta ja Filantropiasta, läntinen skolastinen teologia kehitti sen sijaan opetuksen Jumalan loukatun oikeudenmukaisuuden tyydyttämisestä. Sen mukaan Kristus kärsi, Hänet ristiinnaulittiin ja Hän kuoli ristillä sovittaakseen Jumalan loukatun oikeudenmukaisuuden, jota vastaan Aadam rikkoi tottelemattomuudellaan ja synnillään. Valitettavasti myös ortodoksiteologit ovat viime vuosisatojen aikana omaksuneet tämän juridisen teologisen opetuksen.

Ortodoksisen teologian mukaan kristillinen usko, maailma ja ihmisyys on tarkoitettu liikkeeksi kohti iankaikkista Jumalaa. Niin kauan kuin ihmiset ovat vielä tuossa liikkeessä, he eivät ole saavuttaneet jumalallista päämäärää Kristuksessa. Ihmissielu on Itsensä Jumalan henkäystä eli Jumala loi ihmisen olemattomuudesta olemiseen. Ihmisen elämä on tarkoitettu dialogiseksi suhteeksi Jumalan kanssa.

Kristus antaa ihmisille mahdollisuuden rakastavaan yhteyteen Jumalan kanssa

Pantokrator-ikoni Romaniasta
(kuva © Pyykkönen)

Kristus syntyi ihmiseksi vapauttaakseen meidät iankaikkisesta kuolemasta ja saattaakseen meidän täydelliseen ja iankaikkiseen yhteyteen kanssaan. Hän loi täydellisen rakkauden ykseyden Itsensä ja meidän ihmisten välille. Ainoana ehtona tälle on, että me hyväksymme elämässämme Hänen oikeudenmukaisuutensa, pyhyytensä ja ykseyden Hänen kanssaan. Kristus kohottaa ylösnousemuksellaan ihmisen sielun ja ruumiin oikeudenmukaisuuden tilaan, täydelliseen ykseyteen Jumalan iankaikkisen pyhyyden kanssa. Kristus asettaa Itsessään perustan ja voiman ihmisten iankaikkiselle pyhyydelle ja ykseydelle Jumalan kanssa.

Kirkon pyhyys yhdistyy Kirkon ykseyteen. Kirkon ja sen jäsenten pyhyys virtaa Kristuksen pyhittävän Ruumiin ykseydestä nöyryydessä ja uhrissa. Tämä tarkoittaa, että Kirkon pyhyyden ja ykseyden lähde on Kristuksessa. Hän on Pyhä ja pyhyydessään läsnä Kirkossa. Pyhät Isät loivat opetuksen Kristuksesta Kirkon Päänä. Mutta he eivät näe Kristusta Kirkon Päänä erillään Hänen syntymisestään ihmiseksi, ristiinnaulitsemisestaan tai ylösnousemuksesta.

Kristus on erityisellä tavalla Kirkon Kaikkivaltias (kreik. Pantokrator), koska Hän on luomakunnan Pantokrator. Kristus ylläpitää Itsessään Kirkon ainutlaatuisena Ruumiina, koska Hän käy suoraa vuoropuhelua jokaisen Kirkon jäsenen kanssa. Hän yhdistää jokaisen Kirkon jäsenen toisen Kirkon jäsenen kanssa.

Kristus ei tuonut meille pelastusta, jotta me voisimme jatkaa eristäytynyttä elämää. Hän antaa meille mahdollisuuden rakastavaan ykseyteen Jumalan kanssa. Hän saattaa meidät Jumalan iankaikkiseen Valtakuntaan. Ortodoksinen pelastumisnäkemys tarkoittaa, että me luovumme eristäytymisestämme ja yhdistymme Kristuksen ja lähimmäistemme kanssa Jumalan parantavassa rakkaudessa.

Kirkon jäsenen elämä merkitsee kirkkorakennuksen ulkopuolella Jumalallisen Eukaristian ilmapiirin jatkumista. Kirkon uskollisen jäsenen ihanne ei ole elää yhdellä tapaa kirkkorakennuksessa ja jollakin toisella tapaa kirkkorakennuksen ulkopuolella.

Ortodoksisen kirkon liturginen kasvatustyö lähtee ihmisen myönteisestä suhtautumisesta lähimmäiseen. Kirkon yhteisöllinen liturginen elämä opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Ortodoksisen kirkon terapeuttinen elämänasenne merkitsee parantavaa lääkettä ihmisen sisäiseen kodittomuuteen. Pyhä Eukaristia on itsessään ihmisten keskinäisen rakkauden, huolenpidon ja yhteenkuuluvuuden sinetti.

Jumala loi ihmisen kasvamaan rakkaudessa

Pyhän apostoli Jaakobin mukaan kristillinen usko merkitsee yhteen liittämistä. Se merkitsee kristityn kasvamista kokemaan elämässään Jumalan rakkauden täyteys. Ihminen vapautuu silloin minäkeskeisyydestä ja osoittaa lähimmäisen tarpeisiin kohdistuvaa voimallista myötätuntoa. Samalla hän kieltäytyy omaksumasta tämän maailman menestys- ja valtakavaa. Pyhä apostoli Jaakob kirjoittaa:

”Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat , ja varjella itseänsä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:26).

Ihminen voi eheytyä Jumalan kuvan mukaiseksi vain, jos hän kasvaa askeesissa rakastamaan lähimmäistään. Viha ja pelko merkitsevät sielun sairautta. Ihminen ei rakasta lähimmäistään, jos hän samalla orjuuttaa tämän riippuvaisuuden tai omistamisen siteillä.

Jumala loi ihmisen kasvamaan rakkaudessa. Rakkaus on

”kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan” (1. Kor. 13:4-5).

Rakkaus Jumalaan torjuu ihmisessä intohimon petollisen maailman, sillä se saa mielen pidättymään aistillisista nautinnoista. Rakkaus lähimmäiseen taas torjuu vihan, sillä se saa ihmisen ylenkatsomaan maallista kunniaa ja rikkautta.

Ilman ihmisten keskinäistä rakkautta kristillinen elämä on pelkästään muodollisen uskon vakuuttelemista tai aineellisten tarpeiden tyydyttämistä. Ortodoksinen elämä korostaa ihmisen palvelemista ja lähimmäisen näkemistä kaikkein köyhimmässä ihmisessä. Laitoskirjossa on paljon ihmisiä, jotka vain puhuvat, mutta vähän niitä, jotka tekevät. Ortodoksisen kirkon sosiaalinen elämä kasvaa eukaristiasta ja Kirkon yhteisestä rukouselämästä. Pyhä Eukaristia merkitsee hengellisesti elintärkeää ruokaa, joka yhdistää uskovat Kristukseen, tekee heidät osallisiksi Hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.

Kirkon elämän päämäärä on ihmisen parantuminen syntien ja himojen helvetistä. Ihmisen itserakkaus muuttuu Kirkon askeesissa Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseksi. Itserakkaus muuttuu Kirkon hengen mukaisessa rukouksessa, paastossa ja armeliaisuudessa epäitsekkääksi rakkaudeksi. Tämä ihmisen hengellinen parantuminen kasvaa Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä.

Askeettinen paasto on myönteistä. Se ilmaisee ortodoksisen kirkon toivoa ja iloa, vahvistaa ruumiin ja kaiken aineellisen hengellistä merkitystä. Ortodoksisen kirkon hengellinen askeesi kattaa kaiken. Askeesin hyveet ovat psalminkirjoittajan mukaan viheriöivä niitty ja virvoittava vesi (Ps. 23:2).

Kristuksen Kirkko on olemuksellisesti Elävien Maan Kirkko

Ortodoksinen liturgia julistaa Kirkon lähetystehtävää maailmassa ja kutsuu ihmisiä katumukseen eli elämänmuutokseen. Kirkko on itsessään lähimmäisiään Kristuksessa palvelevien ihmispersoonien yhteisö. Kirkko elää todeksi sakramentaalisesti Jumalan koko suunnitelman maailman pelastumiseksi ja tekee mahdolliseksi ihmisten osallistumisen pelastuksen mysteeriosta.

Ortodoksinen kristillisyys korostaa parannusta ja kilvoitusta. Vanhan Kirkon opettajat selittävät, että jatkuvassa parannuksenteossa toteutuu ihmiselämän syvin tarkoitus: mahdollisuus hengelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Katuva ihminen kastetaan uudelleen katumuksen kyynelissä.

Säännöllistä ehtoollista ei Kirkon varhaisina vuosisatoina ymmärretty henkilökohtaisen hurskauden tai pyhityksen ilmauksena, vaan asiana, joka ilmaisi, että ihminen on Kirkon jäsen ja että tuo jäsenyys toteutuu ja näkyy Eukaristiassa. Kirkon jäsenten ykseys rakentui eukaristiselle pöytäyhteydelle. Pyhä Ireneos Lyonilainen (k. 202) opettaa, että elämämme tulee vahvistaa Eukaristian ja Eukaristian tulee vahvistaa elämämme.

Ortodoksinen liturginen elämä luo teologisen kivijalan, jolle rakentuu Kirkon hengellinen elämä ja ortodoksikristittyjen hengellinen askeesi. Kirkon hengellinen elämä on ortodoksisen liturgisen elämän hedelmää ja jatkumista. Se on uskovien ainutlaatuista askeesin ja rukouksen elämää Kristuksessa.

Ortodoksisen kristillisyyden mukainen elämä liittyy läheisesti Kirkon teologiaan. Pyhä Liturgia ja Kirkon rukouksesta kasvava pastoraalinen palveluvirka merkitsevät rukouksellista ja ylistävää palvelemista. Ortodoksinen teologia ei ole pelkästään puhetta Jumalasta, vaan se on ennen kaikkea Jumalan kanssa elämistä ja yhdistymistä Hänen kanssaan.

Jumala ei pelkästään ottanut ensimmäistä askelta luodessaan ihmisen, Hän syntyi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin me, Hän eli kanssamme ja on korottanut Kristuksessa ihmisluontomme iankaikkisuuteen. Siksi Kristuksen Kirkko on olemuksellisesti ja olennaisesti Elävien Maan Kirkko.

Maallistuneessa elämänkatsomuksessa yksilö tai yhteisö ehdollistaa paikalliskirkon palvelemaan aivan muita kuin Kirkon hengellisiä päämääriä. Kulttuurin, uskonnon ja elämäntyylien moniarvoisuus kyseenalaistaa Kirkon opetuksen ja elämän.

Me elämme pahoin maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa ihmisten olemassaolon tukipylväitä ovat yksityisomaisuus, voitontavoittelu ja valta. Materialistinen ihmiskäsitys on muovannut ihmisestä epäjumalan, palvonnan ja kultin kohteen.

Aikamme ortodoksikristittyjen kipein moraalinen ja hengellinen haaste kasvaa kiusauksesta luopua Kirkon uskosta ja elämästä. Ortodoksikristityt kysyvät maailmallisuuden hengessä, tarvitaanko Kirkon Traditiota, liturgiaa tai Raamattua tai Pyhien Isien opetusta?

Ortodoksinen kristillisyys eroaa muista kristillisen uskon ilmauksista siinä, että siinä korostetaan ihmisen kutsumusta kasvaa ja muuttua Pyhässä Hengessä hengellisestä lapseudesta hengelliseen aikuisuuteen. Tämä kasvaminen sisältää Pyhien Isien käyttämän käsitteen mukaisesti taistelun himoja vastaan.

Pyhä Eukaristia on Jumalan Valtakunnan Mysteerio

Ortodoksista kirkkoa ei ole tarkoitettu byrokraattisesti johdetuksi laitokseksi virastoineen, rakennuksineen tai organisaatioineen. Ortodoksinen kirkko on ateria. Monet aikamme ihmiset näyttävät unohtaneen Kirkkoa määrittelevän ja julistavan totuuden:

Kirkko on yhteen kokoontuvien uskovien eukaristinen ateria.

Kirkko ei tarkoita uskonnollista instituutiota, maailmallisen vallankäytön läpitunkemaa piispallista hallintoa, rakennuksia, virastoja tai organisaation järjestämistä. Kirkko tarkoittaa yhteen kokoontunutta eukaristiaa toimittavaa Jumalan kansaa.

Eukaristinen syöminen ja juominen ovat edellytyksiä ortodoksisen kristityn kirkolliselle elämälle, hänen tavalleen jakaa elämä Jumalan kanssa. Eukaristinen ateria merkitsee yhteyden jakamista Jumalan ja lähimmäisten kanssa. Eukaristia ilmaisee Jumalan armon lahjan mukaisen mahdollisuuden uuteen elämään.

Eukaristia antaa uskoville mahdollisuuden yhteisölliseen katumukseen ja muutokseen. Se merkitsee yksilön ja yhteisön kapinallisen ja itseriittoisen elämän hylkäämistä Kirkon hengen mukaisessa askeesissa.

Kirkon eukaristinen liturgia on parhaiten ymmärrettävissä askeettisena matkana tai tapahtumasarjana. Se merkitsee Kirkon uskollisten jäsenten matkaa Jumalan Valtakuntaan. Kirkko näkee uskovien eukaristisen osallistumisen Jumalan Valtakunnan esimakuna. Pyhä Eukaristia on eskatologinen tapahtuma, pelastuksen ja Jumalan Valtakunnan Mysteerio. Pyhä Eukaristian Mysteerio sisältää Itsessään sen, että Jumala jakaa toimintansa ihmisten kanssa armona ja lahjana. Ihmiset puolestaan uhraavat Jumalalle, sen mikä on heidän todellista omaansa ja olemustaan. Pyhässä Eukaristiassa nämä kaksi liikettä: ihmisten liike kohti Jumalaa ja Jumalan liike kohti ihmisiä merkitsevät moninaista kohtaamista. Jumalan ja ihmisen rikas kohtaaminen palvelee ennen kaikkea ihmisen kääntymistä sisäiseen maailmaan eli suuntautumista kohti taivasta.

Ortodoksisen kirkon liturgia ilman huolenpitämistä lähimmäisistä on ritualismia, joka johtaa ihmiselämän eettisiin kavennuksiin ja vääristymiin. Siellä, missä Kirkon rukouksen kieli ja sisältö kadottavat yhteyden ympäröivän yhteiskunnan ihmisarvon loukkauksiin, jumalanpalvelus muuttuu kuolleeksi kultiksi.

Sen kaltaisen kuolleen kultin harjoittajat ovat kirkollisesti kykenemättömiä kohtaamaan pelon ja hädän keskellä eläviä lähimmäisiään ja jakamaan heidän kanssaan Kirkon terapeuttista terapiaa.

Me emme saa unohtaa, että ortodoksisen kirkon yhteisöllinen eetos on Eukaristia, joka käsittää koko ihmisen elämän. Pyhien Isien eukaristinen tietoisuus yhdistyy elävästi heidän terapeuttisen teologiansa käsitykseen Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta. Pyhä Eukaristia merkitsee Kirkon elämää, työtä, Jumalan Totuuden todeksi elämistä.

Ihminen vapautuu pahojen henkien alistavasta vallasta jakamalla askeesissa, rukouksessa ja diakoniassa Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiikin niiden himoista, jotka eivät ole puhdistuneet.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Bishop Athanasius Yevtich, 2007, Christ. The Alpha and Omega. Alhambra.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1993, Ortodoksinen sosiaalietiikka on hengellisen kasvamisen teologiaa. - Erga. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 6. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2003, Ortodoksista bioetiikka. – Ortodoksinen Kulttuuri. 1:2:2003. Joensuu.
  • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1985, Kirkon ensimmäisten vuosisatojen jumalanpalvelusten rakenteesta. – Jarmo ja Pentti Hakkarainen. Ortodoksisen kirkon usko, alttari ja palvelu. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
  • 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1998, The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Overstreet, H.A., 1958, Henkinen kypsyys. Neljäs painos. Suomentanut J.A. Hollo. Porvoo.
• Schmemann, Alexander
  • 1973, For the Life of the World. 2nd edition. Crestwood.
  • 1994, Johdatus liturgiseen teologiaan. Suomentajat Pertti Elsinen ja Katariina Nikku. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 9. Joensuun yliopisto. Joensuu.
• Staniloae, Dumitru
  • 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated by Robert Barringer. Crestwood.
  • 2012, The Experience of God. Orthodox Dogmatic Theology. Volume 4: The Church: Communion in the Holy Spirit. Translated and Edited by Ioan Ionita. Brookline.
• Yannaras, Christos
  • 1984, The Freedom of Morality. Translated from Greek by Elizabeth Briere. Crestwood.
  • 1991, Elements of Faith. An Introduction to Orthodox Theology. Translated by Keith Schra. Edinburgh.