Kirkko on hengellisen näkökyvyn lahja (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
(kuva © Pyykkönen)
Elävä usko - hyvien asioiden äiti
Helluntai merkitsi Kirkon historian alkamista. Se ei tarkoittanut vain jonkin instituution tai organisaation ilmestymistä, vaan Pyhän Hengen ohjaaman uuden elämän alkamista ja kuoleman voittaneen Kristuksen elävää vaikutusta Kirkossaan. Bysantin kirkon syvästi kunnioittamat pyhät isät puhuvat Kirkosta Kristuksen työn jatkumisena maan päällä. Kirkko on Kristuksen rakastavan läsnäolon paikka maailmassa. Kristus on voittanut maailman ja tähän voittoon sisältyy Hänen Kirkkonsa.
Pyhä Henki ilmenee Kirkossa ennen muuta uskovien keskinäisenä rakkautena Pyhässä Kolminaisuudessa. Kirkko ei ole voiman, arvovallan tai nationalismin keskus. Ne edustavat langennutta maailmaa. Kirkko ei ole valtava imperiumi, jossa ihminen jää nimettömäksi ja merkityksettömäksi. Nimettömyys on luonteeltaan demonista. Kirkko on jokaisen nimeltä tunnetun ihmispersoonan yhteisö. Ortodoksisen kirkon arvovalta tarkoittaa kykyä parantaa maailmassa inhimillistä heikkoutta ja sairautta. Kirkollisen arvovallan tulee ilmetä huolenpitona ja palvelemisena. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) muistuttaa, että jos Kirkon jäsenissä ei ole uskon ykseyttä, Pyhä Henki ei asu heidän keskuudessaan. Kirkon siunauksista osallistuminen vaatii Kirkon jäseniltä koko elämän uhraamista Jumalalle ja lähimmäisille. Krysostomos samastaa evankeliumin elävään Kristukseen. Hän korostaa Kristuksen ja uskovien läheisyyttä:
- “Kristus on Kirkon Pää, me olemme ruumis. Hän on Perusta, me olemme rakennus. Hän on Sulhanen, me olemme morsian. Hän on Paimen, me olemme lampaita. Hän on Perillinen, ja me olemme Hänen kanssaperillisiään.”
Kirkkoisälle tärkein vastaus evankeliumin opetukseen on ihmisen persoonallinen käytännön elämässä toteutuva usko. Hän palaa opetuksissaan yhä uudestaan elävään uskoon ja luonnehtii sitä kaikkien “hyvien asioiden äidiksi”. Konstantinopolin arkkipiispalle jumalanpalvelus perustuu erottamattomasti Kristuksen Kirkolle jättämän lähetystehtävän (Matt.28:19-20) toteuttamiseen maailmassa. Jumalanpalvelus tekee uskovien elämässä todelliseksi Kirkon uskon ilon. Pyhä apostoli Paavali kuvaa jumalanpalvelusta konkreettisesti:
- “Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi ... Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room.12:1-2).
Kirkko omistaa olemassaolonsa Kristukselle. Kirkko on Kristuksen Ruumis. Kirkko on Kristuksen Ruumiina alati riippuvainen Pyhästä Hengestä, jonka kautta Jumalan Valtakunnan lopullinen aika murtautuu historiaan eli Kirkon eukaristisen yhteisön katolisuus julistetaan ja yhteisön pyhä mysteerio koetaan. Pyhä Henki tekee eläväksi Kirkon samoin kuin Hän täytti Kristuksen maanpäällisen elämän. Ortodoksinen liturgia on ylentämistä ja nousemista ylös. Se on Kirkon uskollisen jäsenen dynaaminen vastaus Jumalan lahjoihin, hyväksyminen ja kasvaminen noiden lahjojen täyteyteen. Jumalanpalvelus yleisesti ja aivan erityisesti Pyhän Eukaristian Mysteerio muodostaa akselin, joka ympärillä pyörii Kirkon ja sen yksityisen jäsenen elämä. Ortodoksisen kirkon hengellisen elämän täyteys kasvaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta, joka muutti kuolleiden hautausmaan elävien ihmisten yhteisöksi.
Kirkollinen kasvatus on peruskysymys
2000-luvun alun suomalaisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa meidän tulisi rehellisesti myöntää, että Kirkon arvot ovat menettäneet paljossa merkitystään ihmisten elämässä. Monet ovat välinpitämättömiä ja toimettomia Kirkkoa kohtaan. He kokevat kirkollisen elämän itselleen vieraaksi. Metropoliitta Emilianos Timiadis (k. 2008) totesi vuosia sitten Suomessa vieraillessaan:
- “Kirkko kyllä kastaa lapset pieninä, mutta kasteen jälkeen lapsen kehitystä seurataan vähän tai ei lainkaan.”
Esipaimen on oikeassa. Kuka ottaisi lapsen opetettavaksi, suojelisi häntä, hellästi seuraisi hänen askeleitaan maailmassa, joka on täynnä kiusauksia. Lapset jäävät usein hengellisesti orvoiksi, vaille välttämätöntä kirkollista huolenpitoa, ruokaa ja opetusta. Lapset ovat harvoin läsnä liturgiassa. He katselevat liian harvoin pyhien ikonien värejä tai haistelevat suitsutuksen tuoksua. Kuitenkin lapsuudessa on keskeistä Kirkon visuaalinen sanaton maailma, jonka merkitys lapsen hengelliselle kehittymiselle on tärkeä. Lapsen ortodoksina kasvamista ei määritä tietomäärä, minkä hän ehkä omaksuu koulussa ortodoksisuuteen liittyvistä asioista, vaan se, että hän on Kristuksen Ruumiin eli Kirkon aktiivinen jäsen. Tiedollisen ymmärtämisen perusta on lapsen kirkollisessa kokemusmaailmassa, joka luo hänelle valmiuksia ottaa vastaan Jumalan rakkauden.
Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan vanhempien esimerkki opettaa parhaiten lapsia. Kirkkoisä vertaa lasten kasvattamista kuvanveistäjän työhön. Kuvanveistäjä tarvitsee työssään aikaa, pitkäjänteisyyttä ja luomisen intoa. Samoin on vanhempien laita kasvatustyössä. Kirkkoisän mielestä lapset on jo varhain opetettava auttamaan heikkoja ja sairaita, sillä he ovat samalla tavalla Jumalan kuvia kuin terveetkin. Kirkko ei koskaan kannusta jäseniään itsekkääseen uskoon ja sisäpiirin hurskauselämään. Kirkon yhteinen usko tulee Kristuksen antaman lähetyskäskyn (Matt. 28:19-20) mukaisesti saattaa julki, ja jakaa lähimmäisten kanssa. Kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus luonnehtii seuraajiaan käsitteillä suola, valkeus tai todistaja. Hän tarkoittaa, että uskovien tulee todistaa tässä maailmassa kaikille muillekin Kirkossa näkemäänsä ja kokemaansa. Kirkon uskon ykseys edellyttää kaiken Jumalan antaman hyvän siirtämistä myös lähimmäiselle.
Kirkko ei ole uskonnollinen klubi, liikeyritys tai kansallinen ideologia. Kirkko on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen Ruumis. Me rakennumme Kristuksen Ruumiiksi, emme jonkun piispan, papin, munkin, opettajan, opetusohjelman tai ohjelmajulistuksen ansiosta, vaan koska ortodoksinen elämä rakentuu Kirkon kokemuksen ja perinteen jatkuvuudelle. Pyhä Johannes Krysostomos kantoi huolta 300-luvun lopulla Antiokiassa ja myöhemmin Konstantinopolissa kristittyjen hengellisen elämän alennustilasta. Hänen hengellisen laumansa jäsenet olivat täynnä kopeutta, aistillisuutta ja ahneutta. He etsivät Jumalan Valtakunnan sijaan ajallisia nautintoja. Heiltä ei liiennyt aikaa Jumalalle ja lähimmäisille. He kiirehtivät kilpa-ajoihin ja teatteriesityksiin, mutta eivät sitomaan lähimmäistensä haavoja tai ruokkimaan nälkäisiä Kristuksessa. Johannes Krysostomos uskoi silti ihmisen kykyyn muuttaa elämäänsä ja maailmaa. Pyhä Esipaimen saarnasi lähimmäisenrakkaudesta ja toteutti sitä käytännössä perustamalla Konstantinopoliin sairaalan ja orpokodin, auttamalla köyhiä ja puutteenalaisia.
Pyhään Eukaristiaan osallistuminen ja vastuu lähimmäisistä ovat Krysostomokselle erottamattomia. Ihmisten tulee auttaa köyhiä, sairaita ja unohdettuja rakastavan Kristuksen tavoin. Kristus ei erottele ihmisiä kiiruhtaessaan ystävällisyyttään auttamaan ihmisiä, olivatpa autettavat rujoja ja rumia silmälle, köyhistä köyhimpiä, alhaissyntyisiä, orjia, hylättyjä tai rampoja. Kristukselle kukaan ei ole liian alhainen tullakseen autetuksi. Kirkon uskon ykseys edellyttää uskovilta hyvän siirtämistä lähimmäisille. Jokainen meistä on Kirkossa vastuussa lähimmäisistään. Vastuu on sekä aineellista että hengellistä huolenpitoa. Kirkon eukaristinen malja ja yhteinen leipä muistuttavat kaikkia yhdistävistä läheisistä siteistä ja kehottavat Kirkon jäseniä astumaan ulos ahtaasta itsekkyydestä lähimmäisiä kohtaan.
Pyhä Helluntaijuhla muistuttaa meille, että Kirkko on elämän tie, mielen ja hengellisen näkökyvyn lahja. Kirkko on hengellisen kasvamisen areena. Jo autiomaaisien opetuksissa korostui ihmisen persoonallisuuden kehittyminen ja hänen yhteisöllisyytensä vakavasti ottaminen. Kristillisen uskon koetinkivi oli silloin ja on yhä Kirkon yhteisöllinen elämä.
Lue myös: