Kirkossa tarvitaan itsetutkiskelua
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 7
Vuoden 2006 Aamun Koiton numerosta 12 löytyy seuraava isä Rauno Pietarisen artikkeli:
Kirkossa tarvitaan itsetutkiskelua
- Mikä on kirkon perustehtävä? Miten se toteutuu itse kunkin seurakunnan kohdalla? Mitä vaaditaan papiksi vihittävältä? Kaksiosaisessa kirjoituksessaan isä Rauno Pietarinen käsittelee ortodoksisen kirkon perustoimintaa nimenomaan seurakuntatasolla.
Kirkon perustehtävä on kastaa ja opettaa (Mt 28:19-20). Kastaminen merkitsee tekemistä kirkon jäseneksi, mikä taas merkitsee mahdollisuutta koko elämän muuttumiseen sakramentiksi. Kirkko on suuri sakramentti, jonka piirissä kaikki on sakramentaalista. Se elää sakramentaalisuuttaan todeksi koko jumalanpalveluselämän kautta.
Uusi toiminta
Elävä seurakunta on jumalanpalveluksia toimittava, opettava yhteisö. Sellaisena seurakunta on aina kasvava. Mutta sellaisena seurakunta on myös aina yllätyksellinen, koska jos se rukoilee ja opettaa, se väistämättä tuottaa uutta toimintaa (UT). UT tarkoittaa niissä olosuhteissa ja siinä nimenomaisessa ajassa parasta mahdollista toimintaa jumalanpalvelusten ja opetuksen lisäksi.
Jos oletamme, että elävässä seurakunnassa on mm. diakonia-, nuoriso- ja lähetysulottuvuus, voimme tarkastella niitä kaikkia UT:aa vasten. Näemme, että kolme mainittua toimintaa ovat vasta hyvin ylimalkaisia otsikoita, jotka eivät kerro sisällöstä mitään. Ne ovat kehyksiä, joista puuttuu vielä kuva; forma ilman substanssia. Ne tarvitsevat hengen. Näin on oltavakin, koska diakonia, nuoriso- ja lähetystyö ovat kaikki kovin erilaisia eri olosuhteissa. En tarkoita vain sitä, että Suomessa niillä on eri luonne kuin vaikka Argentiinassa. Niillä on eri luonne oman kirkkomme piirissä Rovaniemellä ja Helsingissä. Ne poikkeavat toisistaan Joensuun seurakunnassa kaupungin keskustassa ja lähiössä, samoin 1980-luvulla ja 2000-luvulla.
Seurakunta, joka rukoilee ja opettaa, on kuin energiaa ottava laitos tai yhteisö, jonka energia on pantava käyttöön. Miten tuo energia toimii eri tilanteissa? Sitä ei voi kukaan sanoa, koska vastaus riippuu olosuhteista. Se on aina yllätys. Se, mitä meiltä edellytetään, on perustoimintojen uskollista ja huolellista toimittamista: jumalanpalvelukset ja opetus. Niiden jälkeen tarvitaan herkkyyttä nähdä ja tuntea se, mitä tuo UT kussakin tilanteessa on. Kirkon historia on tästä täynnä esimerkkejä, mutta emme voi niitä jäljitellä mekaanisesti, koska emme elä Johannes Kronstadtilaisen tai Johannes Krysostomoksen tai kenenkään muun Johanneksen tilanteessa. Niissä meille avautuu esimerkkejä siitä, kuinka Pyhä Henki on toiminut, kun perusteet ovat olleet kunnossa.
Papisto
Toimiakseen kirkon on siis ensin huolehdittava jumalanpalveluksista ja opetuksesta. Tämä tarkoittaa hyvää papistoa.
Ketä tahansa ei pidä vihkiä papiksi. Asianmukainen koulutus on ensimmäinen vaatimus. Riskit ovat niin suuret, että niitä ei pitäisi ottaa. Pappi joutuu paitsi kalastamaan ihmissaalista Kristukselle myös varmistamaan 99:n lampaan hyvinvoinnin etsiessään yhtä kadonnutta lammasta.
Ei riitä, että hän osaa lausua ekteniat, eikä voi ajatella papiston määrän korvaavan laadun. Kuka sotapäällikkö nimittäisi vaaran hetkellä suuren määrän upseereita tavallisista rivimiehistä? Eikö hän pikemminkin etsisi kokeneemmat upseereistaan ja luottaisi heihin. Samalla hän varmistaisi, että uusia upseereita koulutetaan niin, että järjestelmällisesti rivimiehistä valikoidaan sopivimmat, siis ne, jotka ovat käytännössä jo osoittaneet kykynsä. Kirkko on kuin sodassa. Käynnissä on hengellinen taistelu, joka alkoi 2000 vuotta sitten ja jatkuu maailman loppuun saakka.
On harhaa luulla, että moniarvoinen yhteiskunta jotenkin erityisesti pitää kirkosta. Se saattaa ihailla kirkon joitakin osia silloin, kun ne näyttäytyvät yhteiskunnalle mieluisana, mutta koko evankeliumi, koko Kristus, koko totuus ei koskaan ole maailmalle kelvannut eikä tule kelpaamaan. Maailma tahtoisi kirkolta paimenia, jotka eläisivät vain maailmalle. Tässä on suuri houkutus kuten siinäkin, että paimenet olisivat maailman ulkopuolella.
Papin on oltava liturginen mies. Hänen elämänsä on tiukasti kiinni psalmeissa, stikiiroissa, kanoneissa ja tropareissa. Ekteniat ovat hänen hengitystään ja hänen kulkunsa läpi elämän on sakramentaalista saattoa. Tuossa elämän saatossa hän kantaa evankeliumikirjaa, joka on hänen rakkain aarteensa. Sen takana hän kulkee pitäen sitä kohotettuna niin, että kaikki tietävät missä on perustus.
Sama evankeliumikirja on ikoneissa usein Kristuksen vasemmassa kädessä, kun oikea käsi siunaa. Vapahtaja näyttää meille perustoimeksiannon: siunatkaa ja julistakaa evankeliumia; se on liturginen ja opetuksellinen tehtävä.
Oppiminen
Opettaessaan pappi voi toimia koulutuksensa ja hengellisen kokemuksensa perusteella. Tässä koulutus on erinomaisen tärkeä. Valitettavasti opettaminen ja oppiminen eivät ole läheskään aina sitä, mitä uskottelemme itsellemme niiden olevan. Suuri osa oppimisesta on sattumanvaraista. Opiskelija saattaa käydä läpi koko koulutuksen ilman että mitään hänessä muuttuu. Toki sama vaara on kaikilla, sillä uskon asiat voivat muuttua mielessämme muuttumattomiksi ja samalla kuolleiksi paloiksi. Meillä ortodokseilla jumalallisen Tradition ja maallisen tradition erottaminen toisistaan ei ole aina ongelmatonta.
Parhaimmillaan oppimisessa on kyse suunnitelmallisesta oppimisesta, sen itsearvioinnista, kuinka olen oppinut. Papille tärkeä ominaisuus on kyky tutkistella, onko hän keskittynyt oleelliseen ja ovatko käytetyt menetelmät oikeita. Hänen tuleekin pyrkiä omien tiedonhankintatapojensa sääntelyyn. Silloin papin ei tarvitse jäädä ainaiseksi analyytikoksi, vaan hän alkaa tehdä synteesiä. Tämä on hengellisesti katsottuna Pyhän Hengen keskeinen ominaisuus. Siihen liittyy kyky erottaa maailmasta se, mikä on kaunista, hyvää ja pyhää ja toisaalta erottautua siitä, mikä hyvästä ulkokuorestaan huolimatta on ala-arvoista, hajottavaa ja pahaa.
Suuren viikon tapahtumat ovat esimerkki siitä, kuinka vain ristin avulla voi nähdä eron Juudaksen ja Kristuksen kuoleman välillä. Molemmat kuolivat ja molemmat epäonnistuivat maailman silmin katsottuina. Mutta ristin kautta nähtynä Vapahtajan kuolema olikin kuolemasta vapahtaminen.
Kaikissa tapauksissa Pyhä Henki on julistuksen eläväksi tekijä. Siksi koulutuksen ja kouluttautumisen on aina oltava hengellinen prosessi; jopa Uuden testamentin kreikan tai tekstihistorian opiskelun.
Aika
Kirkon elämä on ajan pyhittämistä ja elämän pyhittämistä. Molemmat näyttävät tapahtuvan pääasiassa liturgisessa yhteydessä. Rajaa on kuitenkin turha vetää liian tiukasti.
Aika on merkittävä tekijä kirkon työssä. Sitä tarkasteltaessa on myös ymmärrettävä kuinka maailma suhtautuu aikaan. Kristitylle aika tässä maailmassa on valmistautumista tulevaan aikaan, jota odotamme. Tulevassa ajassa käymme aina kun toimitamme sakramentteja. Mutta edellä jo totesimme, että kirkon piirissä kaikki on sakramentaalista. Kirkko elääkin tulevassa ajassa, mutta on läsnä tässä ajassa. Tämän hetkistä aikaa ei pidä kuitenkaan väheksyä. Juuri tässä ajassa meidän tulee pyhittyä. Voi kuinka paljon helpompaa se olisikaan Jumalan valtakunnassa, jossa kaikki muutkin olisivat samanmielisiä ja samanuskoisia... Siksi Jumalan todelliset ystävät erotellaankin tässä ajassa, jossa maailma vihaa Kristuksen omia, kuten on vihannut Kristustakin.
Kristityn olotila tässä ajassa ja maailmassa ja kuitenkin jo osittain tulevassa ajassa antaa hänelle merkittävän kilpailuedun. Oman ajan tiivistäminen nimittäin merkitsee tämän maailman ajan venyttämistä, mikä taas johtaa vastustajan virheliikkeisiin ajassa. Voidaksemme hengellisesti hyötyä tästä, meidän on kyettävä säätelemään tuota muutosta ja itse sopeutumaan siihen.
Esimerkki erilaisesta ajan kokemuksesta on Kristuksen kuolema ja tuonelaan laskeutuminen. Tuonela luuli kohtaavansa ajallisen, mutta tapasikin ajattoman. Tai opetuslasten suuri hämmästys aina, kun Herra ilmestyi heille ylösnousemuksensa jälkeen. Luukkaan mukaan taivaaseen meneminen tapahtui samana päivänä kuin ylösnousemus. Niin saattoi ollakin, mutta Jeesus tuli uudelleen opetuslastensa luo 40 päivän ajan. Vasta sitten kun Henki oli vuodatettu, alkoi kirkon oma aika. Se on tila, jossa kirkko elää tulevan valtakunnan todellisuutta ollen vielä aika-ajassa. Kirkollinen vuorokausi, illasta alkava uusi päivä, sävelmäjaksojen viikkokierto, kunkin päivän pyhä muisto ja paasto- sekä pääsiäiskaudet yhdistävät saumattomasti historialliset kiinnekohdat tähän aikaan ja tulevan maailman ajattomuuteen.
Nuoret
Kirkon ja paikallisseurakunnan yksi tunnusmerkki pitäisi olla nuorista välittäminen mm. luottamalla heihin. Näyttää kuitenkin siltä, että eläkeläisten oletetaan paremmin varjelevan vakautta ja tuovan kokemusta hallintoon. Kaikki kunnia seniorikansalaisille, mutta on hyvä muistaa, että ortodoksisen kirkon kyky säilyttää aito Traditio ei perustu "vanhempain neuvostoon" vaan kirkon elävyyteen, jota nuoret usein julistavat elämällään riemukkaasti ja samalla vastuullisesti. Apostoli Paavali kirjoitti Timoteukselle:
- "Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi." (1. Tim. 4,12)
Tässäkin asiassa aika saa eri merkityksen kuin maailmassa yleensä, sillä Jumalan ihmisen oikea ikä ei ole hiusten harmaudessa, vaan Hengen viisaudessa.
Johtaminen
Jos perustehtäviksi ymmärretään jumalanpalvelukset ja opettaminen sekä niistä nousevat UT:t, on selvää, että johtajiksi asetettujen tulee seurata näiden toteutumista. Piispat ja papit (kirkkoherrat) on asetettu vastuuseen kirkon työstä.
Heidän voidaan olettaa aktiivisesti ponnistelevan jumalanpalvelusten ja opettamisen kehittämiseksi omilla vastuualueillaan. Mikään muu asia ei voi olla tärkeämpi. Seurakunnissa täytyy tehdä tavoiteohjelmat ja toimintasuunnitelmat, joissa määritellään, kuinka perustehtävää toteutetaan.
Varsin helposti käy niin, että perustehtävä jää vähälle huomiolle, ja sitten etsitään melkein kuin hämärässä sitä ihmereseptiä, jolla saataisiin nuoret perheet käymään kirkossa tai aktivoitua passiiviset jäsenet. Tämä on kuitenkin turhaa niin kauan kuin perustehtävään ei kiinnitetä sitä teologista ja hengellistä huomiota, mikä niille kuuluu.
Kehityskeskusteluissa, jotka nyt ovat tulleet kirkkoomme, on mahdollista keskittyä kunkin työntekijän heikkoihin kohtiin, jotka hänen kohdallaan estävät jumalanpalvelusten ja opettamisen toteutumisen. Kohteliaisuus näissäkin tilanteissa on paikallaan, mutta perustoiminnan toteutumisen on oltava selkeänä tavoitteena, johon kaikkien on pyrittävä.
Yhteisön kriisi on melkein aina seurausta johtamiskriisistä. Jos vallalle pääsee salailu, pelko tai päämäärättömyys, ei paljoakaan voida alhaalta päin tehdä. Ortodoksista kirkkoa on maailmalla hiljattain ravistellut muutama suuri skandaali. Kreikan kirkko alkuvuodesta 2005 ja Amerikan kirkko loppuvuodesta 2005 alkaen ovat olleet moraalittomuus- ja rahaskandaalien vaivaamia. Molemmissa tapauksissa kyseisten kirkkojen piirissä oli jo vuosia puhuttu epäkohdista, mutta niihin ei ollut puututtu. Kunnollisia papiston jäseniä leimattiin oman pesän likaajiksi ja heiltä peräänkuulutettiin kirkon pyhyyden kunnioitusta, kun he rohkenivat esittää kysymyksiä homoseksuaalisuudesta ja talousrikoksista kirkkojensa johdossa. Salailu, pelko ja hengellinen päämäärättömyys olivat päässeet vallalle.
Vaikka meillä ei ole tällaista, on meidänkin osattava lukea ajan merkkejä ja sisarkirkkojen lähihistoriaa. Molemmissa oli kadotettu piispuuden oikea merkitys. Piispoilla oli heikentynyt näky siitä, että he ovat kirkon piispoja. Kirkko on heidät valinnut tehtäväänsä, ja he ovat vastuussa kirkolle. Niinpä yksikään vihkimys, hiippakunnallinen tai seurakunnallinen päätös, ei voi olla piispan tai papin oma, vaikka hän sen yksin tekeekin. Sama koskee luostareita. Ei minkään luostarin veljestö voi suhtautua luostarin omaisuuteen kuten omaansa. Se ei moraalisesti kuulu heille vaan kirkolle ja on vain annettu heidän hallintaansa.
Siksi seurakunnat tekevät kertomuksen toiminnastaan. Niin tulisi hiippakuntienkin tehdä, samoin luostarien. En tarkoita vain tilinpäätöstä tai tilastoa kävijämääristä vaan kertomusta siitä, kuinka kyseinen osa kirkkoa on toteuttanut perustehtäväänsä.
(Jatkuu seuraavassa numerossa.)
Rovasti Rauno Pietarinen on aikaisemmin ollut kaksi kautta Kirkollishallituksen pappisjäsen ja kolme kautta Ortodoksisten Pappien Liiton puheenjohtaja. Hän toimi vuosina 1988-2001 Ilomantsin kirkkoherrana ja sen jälkeen Ortodoksisen seminaarin pappina Joensuussa. Hänen muita kirjoituksiaan on Internetissä osoitteessa www theol.net (nykyisin osoitteessa: http://ortodoksi.net/ortodoksi/blogi/rauno).
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.12/2006, joka ilmestyi 23.6.2006, sivuilla 14-16)