Latvian ortodoksinen kirkko

Vuonna 1836 Riian vikariaatti perustettiin osaksi Venäjän ortodoksisen kirkon Pihkovan hiippakuntaa. Vuonna 1850 vikariaatti muutettiin Riian hiippakunnaksi. Tuolloin kirkkoon kuului syntyperäisten latvialaisten (jotka olivat tuolloin Venäjän kansalaisia) lisäksi paljon syntyperäisiä venäläisiä.

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Latvian ortodoksisen kirkon omaisuus takavarikoitiin miehittävien saksalaisten joukkojen toimesta, ja itsenäisen Latvian alkuvuosina hallitus ei taasen halunnut tunnustaa kirkkoa epäillen sen olevan liiaksi venäläismielinen.

Tässä vaikeassa tilanteessa syntyperäinen latvialainen Jānis Pommers nimitettiin Venäjän alaisen kirkon arkkipiispaksi Riikaan 1921 ja heinäkuussa samana vuonna Venäjän ortodoksinen kirkko myönsi Latvian kirkolle autonomian (rajoitetun itsehallinnon) ja silloin perustettiin Riian ja koko Latvian arkkihiippakunta, jonka johdossa arkkipiisa Jānis Pommers onnistui voittamaan hallituksen tunnustuksen vuoteen 1926 mennessä ja vakauttamaan kirkon tilannetta huomattavasti.

Hänet kuitenkin murhattiin 1934 mahdollisesti Neuvostoliiton agenttien toimesta ja lokakuussa 1934 Latvian kirkko pyysi päästä Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, mikä tapahtuikin sitten helmikuussa 1936. Latvian kirkosta tuli autonominen kirkko Konstantinopolin alaisuudessa ja paikallisen kirkon päämiehelle tuli arvonimeksi Riian ja koko Latvian metropoliitta.

Seuraavat viisi vuotta olivat hyviä vuosia Latvian ortodoksiselle kirkolle, jota johti silloin metropoliitta Augustīns (Pētersons).

Tätä kesti toisen maailmansodan melskeisiin asti ja 1940 Latvian kirkko ensin lakkautettiin Neuvostoliiton vallattua maan ja vuosina 1941-44 maata miehittivät jälleen saksalaiset ja sen jälkeen vielä vuoteen 1991 Neuvostoliiton vallan alla kirkko kuului Venäjän kirkon jurisdiktioon.

Sodan jälkeinen aika oli suureksi osaksi kaaosta, jonka yhtenä episodina oli metropoliitta Augustīnuksen pakottaminen 1941 allekirjoittamaan sopimus, jolla yhteydet Venäjän ulkopuolella olevaan kirkkoon katkaistiin ja kirkon autonomia lakkautettiin.

1944 sakslaisten jälkeen Neuvostoliitto valloitti maan ja metropoliitta Augustīns (Pētersons) joutui maanpakoon silloiseen Länsi-Saksaan, missä hän sitten kuoli 1955.

Seuraavat vuodet olivat todella sekavia kaikenlaisen kirkon ja sen jäsenten kokeman sorron ja vainon keskellä. 1978 Venäjän kirkko ja Ekumeeninen patriarkaatti kiistelivät kirkosta ja se jollain tavoin deaktivoitiin ja julistettiin Ekumeeniseen patriarkaattiin kuulumisen osalta passiiviseksi ja Venäjä ”liitti” sen itseensä autonomisena kirkkona 1992.

2001 Latvian ortodoksinen kirkko kanonisoi arkkipiisa Jānisksen hänen 1934 tapahtuneen marttyyrikuolemansa vuoksi.

Nykyisessä Latviassa lienee tässä ortodoksisessa kirkossa jonkin verran alle 400 000 ortodoksia, jotka ovat pääasiassa venäjäkielisiä ja siksi jumalanpalvelukset ovat kirkoissa pääosin slaaviksi. Vain Riiassa ja muutamilla muilla alueilla palvellaan myös latvian kielellä, koska etniset latvialaiset ovat kirkossa vähemmistönä.

Nykyinen Latvian ortodoksinen kirkko (LPB eli Latvijas Pareizticīgā Baznīca / Латвийская Православная Церковь) on autonomisena kirkkona osa Venäjän ortodoksista kirkkoa ja sen johdossa on Riian ja koko Latvian metropoliitta (2021) Alexander (Kudrjashov). Latvian ortodoksisessa kirkossa on tällä hetkellä (2021) reilut sata seurakuntaa ja vajaat sata pappia, yksi miesluostari, kaksi naisluostaria ja yksi teologinen seminaari. Kirkko tuottaa useita julkaisuja sekä venäjäksi että latviaksi.

Ja jotta nykytilanne vaikuttaisi yhä vielä sekavalta, Latviassa toimii myös toinen melkein samanniminen ortodoksinen kirkko epäkanonisen ROAC:n (Russian Orthodox Autonomous Church / Российская православная автономная церковь, РПАЦ) alaisena ja se on nimeltään Latvian ortodoksinen autonominen kirkko (Latvijas Pareizticīgā Autonomā Baznīca). Sen perustivat vuonna 1994 useat entiset ROCORin seurakunnat, jotka muodostivat itsenäisen lainkäyttöalueen monien erimielisyyksien vuoksi ROCORin ja Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Tilanne muistuttaa hieman samaa, mitä oli ja osin on vieläkin Ukrainassa, jossa on kolme suunnilleen samansisältöistä uskonoppia tunnustavaa hallinnollisesti ja jurisdiktioiden osalta erillistä ortodoksista kirkkoa ja niiden lisäksi vielä bysanttilaista (ortodoksista) riitusta noudattava ja roomalaiskatolisen paavin vallan alaisena toimiva ns. uniaattikirkko eli kreikkalaiskatolinen kirkko.

Tällainen samanakaltainen tilannehan vallitsee myös Virossa, jossa on kaksi eri jurisdiktioon kuuluvaa ortodoksista kirkkoa: Konstantinopolin alaisuuteen kuuluva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko ja Moskovan alaisuuteen kuuluva Viron ortodoksinen kirkko.

HAP,
2.11.2021