Liite IV: Merkittäviä Vanhan testamentin ulkopuolisia tekstejä

TT Hannu Pöyhönen:

Liite 3.

Merkittäviä Vanhan testamentin ulkopuolisia tekstejä

Vanhan testamentin kaanonin ulkopuolelle on jäänyt monia tekstejä, joita erilaisista syistä johtuen ei ole viisasta tässä yhteydessä ohittaa, kuten Psalmi 151, Salomon psalmit, Neljäs makkabilaiskirja, Oodit, Manassen rukous, Kahdentoista patriarkan testamentit ja Neljäs Esran kirja. Vaikka monet näistä voivat vaikuttaa tämän artikkelin lukijasta jo sisällöllisestikin kiinnostavilta, niiden lyhyt tarkastelu on suorastaan välttämätöntä erilaisten sekaannusten torjumiseksi. Koska jotkut edellä luetelluista teoksista sisältyvät tieteellisiin Septuaginta-julkaisuihin, ne on vaarana tulla mielletyiksi laajempaan aleksandrialaiseen kaanoniin kuuluviksi, osa puolestaan voi herättää hämmennystä siksi, että niistä on olemassa suomalainen käännös, vaikka kyseessä ei Idän kirkon kannalta olekaan kirjaimellisesti ottaen “pyhä teksti”. Alla oleva lyhyt teoskohtainen esittely pyrkii siis auttamaan lukijaa käsitteelliseen selkeyteen liiteosan edellisen kohdan tavoin.

A. Psalmi 151

Septuagintaan sisältyy tuntemamme psalmikokoelman lisäksi vielä yksi ylimääräinen psalmi, psalmi 151, joka otsikkonsa tietojen mukaan on ensinnäkin Daavidin omaa käsialaa ja toiseksi virallisen psalminumeroinnin ulkopuolella. Kyseessä ei siis ole suppeampaan eikä laajempaankaan Vanhan testamentin kaanoniin kuuluva teksti. Psalmi 151 tunnettiin pitkään vain erilaisina vanhoina käännöksinä, kunnes Qumranin käsikirjoituslöytöjen yhteydessä paljastui vihdoin sen heprealainen alkuteksti.

Tämä lyhyehkö, vain 7 jaetta käsittävä psalmi kertoo Ensimmäisen Samuelin kirjan lukujen 16 ja 17 pohjalta Daavidin, veljessarjansa nuorimmaisen, valinnasta karjapaimenesta kuninkaaksi ja hänen menestyksekkäästä taistelustaan filistealaista Goljatia vastaan.

B. Salomon psalmit

Myös Salomon psalmit kuuluvat yleisimmässä käytössä olevaan A. Rahlfsin toimittamaan Septuaginta-laitokseen siitä syystä, että kanonisten kirjojen ohella ne sisältyvät arvostettuun, 400-luvulta peräisin olevaan kreikankieliseen majuskeliin, Codex Aleksandrinukseen ja sen lisäksi vielä moniin minuskeleihin. Salomon psalmit ovat nimensä mukaisesti juutalaista runo- ja opetuskirjallisuutta.

Salomon psalmit ajoitetaan yleisesti ensimmäiselle esikristilliselle vuosisadalle, Pompeiuksen suorittaman Jerusalemin hävityksen (63 eKr.) jälkeiseen aikaan. Kirjassa tulee ilmi juutalaisia kohdannut ankara kärsimys, jonka syyksi esitetään Daavidin istuimen ja ylimmäispapillisen viran turmelleet kansanjohtajat. Kahdessa viimeisessä psalmissa (17 ja 18) niiden tekijä rukoilee Jumalaa, että Hän lähettäisi kansalleen pian todellisen daavidilaisen kuninkaan, joka olisi Jumalan itsensä opettama ja toteuttaisi jo profeettojen esittämät kuninkaalliset ihanteet.

Salomon psalmien kokoelma on alun perin kirjoitettu hepreaksi, mutta se tunnetaan nykyisin vain kreikankielisenä käännöksenä. Kristinuskon alkuvuosisatojen jälkeen nämä psalmit painuivat unohduksiin, mutta löydettiin uudelleen vuonna 1626. Teoksella ei ole ollut erityisen merkittävää vaikutusta kristillisen Kirkon piirissä.

C. Neljäs makkabilaiskirja

Vaikkakin Neljäs makkabilaiskirja luetaan ortodoksisessa kirkossa Vanhan testamentin apokryfikirjoihin, sitä on silti usein kopioitu Septuaginta-käsikirjoituksissa kolmen deuterokanonisen makkabilaiskirjan kanssa, selvästi johtuen teoksen hengellisesti rakentavasta sisällöstä. Teos on yhtä aikaa filosofinen ja teologinen tutkielma, jossa stoalaisen ajattelun perustalta opetetaan mielen herruutta himoista. Esimerkkejä tästä kuninkaallisesta voitosta on ammennettu protokanonisten Vanhan testamentin teosten lehdiltä, mutta erityisesti Toisen makkabilaiskirjan sykähdyttävistä marttyyrikertomuksista.

Neljäs makkabilaiskirja sisältää 18 lukua ja on laajuudeltaan huomattavasti pidempi kuin Kolmas makkabilaiskirja, mutta kuitenkin selvästi lyhempi kuin Toinen ja erityisesti Ensimmäinen makkabilaiskirja. Teos on alun perin kirjoitettu kreikaksi. Sen tekijänä pidetään jotakuta ensimmäisellä esikristillisellä vuosisadalla elänyttä hellenistijuutalaista, joka halusi osoittaa, että stoalaisen filosofian korostamat päähyveet on mahdollista saattaa täyteen voimaansa vain Israelin Jumalan ihmisille ilmoittaman lain välityksellä.

D. Oodit

A. Rahlfs on sisällyttänyt Septuaginta-laitokseensa myös monessa käsikirjoituksessa Psalmien kirjaa seuraavat veisut eli Oodit, jotka ovat poiminto Vanhan ja Uuden testamentin runoteksteistä. Jo Oodien psalmimainen yleisluonne mutta myös niiden sisältö kertoo selvästi, että ne on tallennettu Septuagintan käsikirjoituksiin nimenomaan liturgisia tarpeita varten. Oodien kirjassa on tavallaan kaksikin erillistä kokoelmaa, joista ensimmäinen sisältää Ortodoksisen kirkon kanoniensa pohjana käyttämät oodiveisut, toinen puolestaan on keskenään irrallisten liturgisten veisujen ja tekstien kooste. Ensimmäisen kokonaisuuden Rahlfs otsikoi “Kreikan kirkon yhdeksän oodia” (Nouem Odae ecclesiae gracae), toisen taas “Muita oodeja” (Odae aliae). Alla kyseiset kokoelmat esitellään tarkemmin ja kullekin oodille annetaan sitä vastaava raamatunkohta proto- tai deuterokanonisissa pyhissä teksteissä. Koska kyseessä on Ortodoksisen kirkon liturgista käyttöä varten kootut veisut, Rahlfs’in tarjoamia nimityksiä on tässä yhteydessä hieman modifioitu tietynlaisen kotoisuuden saavuttamiseksi.

1) “Kreikan kirkon yhdeksän oodiveisua”

1. Profeetta Mooseksen veisu Exoduksessa (2. Moos. 15:1–19)
2. Profeetta Mooseksen veisu Deuteronomiumissa (5. Moos. 32:1–43)
3. Hannan, Samuelin äidin, rukous (1. Sam. 2:1–10)
4. Profeetta Habakukin rukous (Hab. 3:2–19)
5. Profeetta Jesajan rukous (Jes. 26:9–20)
6. Profeetta Joonan rukous (Joona 2:3–10)
7. Asariaan rukous (Dan. 3:26–45 LXX; vastaa teoksen Apokryfikirjat samannimisen katkelman jakeita 3–22)
8. Kolmen miehen kiitosvirsi tulessa (Dan. 3:52–88a LXX; vastaa teoksen Apokryfikirjat katkelman Kolmen miehen kiitosvirsi jakeita 28–63a)
9. Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi (Luuk. 1:46–55) Profeetta Sakariaan, Johannes Edelläkävijän isän, rukous (Luuk. 1:68–79)

2) Muita veisuja

10. Profeetta Jesajan veisu (Jes. 5:1–9a)
11. Kuningas Hiskian rukous (Jes. 38:10–20)
12. Kuningas Manassen rukous (Ortodoksisen kirkon suureen ehtoonjälkeiseen palvelukseen sisältyvä teksti)
13. Vanhurskaan Simeonin rukous (Luuk. 2:29–32)
14. Suuri ylistysveisu (Ortodoksisen kirkon aamupalveluksessa laulettava: “Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto ––”)

E. Manassen rukous

Kuten Oodeja käsiteltäessä epäsuorasti jo kävi ilmi, Manassen rukous ei varsinaisesti sisälly Septuagintaan eikä siten kuulu Ortodoksisen kirkon kanonisten tekstien joukkoon. Se ei nauti kanonisen tekstin arvostusta roomalaiskatolisessa kirkossakaan, joka tosin on sisällyttänyt sen Vulgatan lopussa olevaan, siis Uuden testamentin kirjojakin seuraavaan, apokryfisten – huom! ei deuterokanonisten – kirjojen liitteeseen yhdessä Vulgatan mukaisten 3. ja 4. Esran kirjojen kanssa. Tässä mielessä voidaan pitää yllättävänä, että evankelisluterilainen kirkko myöntää muualla apokryfikirjaksi luokitellulle Manassen rukoukselle käytännössä deuterokanonisen aseman.

Manassen rukous on lyhyt, vain 15 jaetta sisältävä teksti, jossa tekijä

laajassa puhutteluosassa ylistää Jumalaa luojana, kaikkivaltiaana, rankaisijana ja armahtajana, Isien ja vanhurskasten Jumalana (j. 1–7) sekä
tunnustaa tämän jälkeen Hänelle oman syyllisyytensä (j. 8–12).
Psalmimainen rukous päättyy hartaaseen anomukseen anteeksi annosta ja tekijän ilmaisemaan luottamukseen, että hänen rukouksensa tulee kuulluksi (j. 13–15).

Israelin pahamaineiseen kuningas Manasseen (687–642), hillittömään epäjumalanpalveluksen suosijaan, rukouksen yhdistävät lähinnä jakeissa 2, 9 ja 15 esiintyvät varsin yleisluonteiset maininnat taivaan tähdistä, jotka pakanamaailmassa yleisesti miellettiin jumaluuksiksi, jakeen 10 sana vangin raskaista rautakahleista ja aivan erityisesti A. Rahlfs’in Septuaginta-version edustamassa käsikirjoitustraditiossa saman jakeen ilmaisu “olen pystyttänyt kauhistavia epäjumalia ja tehnyt lukuisia iljetyksiä”, kuten kohdan kääntää Suomen evankelisluterilaisen kirkon asettama raamatunkäännöstyöryhmä vuonna 1938 käyttöön otetussa teoksessa Apokryfikirjat. Raamatullinen perimätieto tietää kertoa, että pakkosiirtolaisuuteen lopulta joutunut kuningas Manasse todella nöyrtyi Babylonissa tehden parannuksen synneistään ja saaden Jumalalta armahduksen (ks. 2. Aik. 33:12–16).

Vaikka Manassen rukous ei kuulukaan Ortodoksisen kirkon kanonisten tekstien joukkoon, se on silti idän kirkollisessa traditiossa eläville sekä tuttu että rakas, sillä tämä syvällinen katumuspsalmi luetaan suuressa ehtoonjälkeisessä palveluksessa joka maanantai, tiistai, keskiviikko ja torstai koko suuren paaston ajan. Suomen ortodoksisen kirkon Manassen rukouksesta käyttämä liturginen teksti eroaa tekstipohjaltaan A. Rahlfs’in käyttämästä ja siten myös sitä tarkasti seuraavasta luterilaisen kirkon deuterokanonisten (”apokryfisten”) kirjojen käännöksestä ollen puolestaan yhtenevä Kreikan Ortodoksisen kirkon liturgisen tekstin kanssa. Näiden kahden erilaisen kreikkalaisen pohjatekstin ja vastaavasti kahden niitä seuraavan suomalaisen käännöstekstin suurimmat erot löytyvät jakeesta 10, jossa ortodoksisen perinteen mukainen ilmaisu (“en ole noudattanut tahtoasi enkä täyttänyt käskyjäsi”) on yllä siteerattua luterilaisen perinteen mukaista ilmaisua huomattavasti yleisluontoisempi.

F. Kahdentoista patriarkan testamentit

Kahdentoista patriarkan testamentit on nimensä mukaisesti kokoelma Jaakobin 12 pojan kuolinvuoteellaan lausumia jäähyväistervehdyksiä jälkeläisilleen. Teoksen aatehistoriallisena esikuvana on usein ymmärrettävästikin pidetty Genesiksen 49. luvun kuvausta Jaakobin jäähyväissiunauksesta juuri nyt kyseessä oleville henkilöille eli omille pojilleen, Israelin heimojen kantaisille. Teos on säilynyt nykymuodossaan vain kreikan-, armenian- ja slaavinkielisenä käännöksenä, mutta osia siitä tunnetaan myös aramean ja heprean kielellä.

Teoksen henkisestä kodista ja syntyhistoriasta kiistellään. Monien tutkijoiden mukaan kirja heijastaa Qumranin teologista ajattelua, minkä vuoksi he pitävät sitä alun perin essealaisena kirjoitelmana, joka on myöhemmin kristillistetty lisäyksin ja muutoksin, toisten mielestä taas teos on alkuperältään puhtaasti kristillinen teksti, joka kuitenkin pohjautuu joihinkin juutalaisiin lähteisiin. Edellisessä tapauksessa teoksen syntyaika sijoittuisi lähinnä ensimmäisen esikristillisen ja ensimmäisen kristillisen vuosisadan välille, jälkimmäisessä puolestaan ensimmäiselle tai toiselle kristilliselle vuosisadalle.

G. Neljäs Esran kirja eli Esran ilmestys

Neljäs Esran kirja eli Esran ilmestys on nykyeksegeettisen tutkimuksen mukaan vuoden 90 jKr. paikkeilla syntynyt juutalainen apokalypsi, johon on myöhemmässä vaiheessa liitetty 2 kristillistä lisäystä eli luvut 1–2 (“5. Esran kirja”) ja 15–16 (“6. Esran kirja”). Oletetaan, että itse tekstin pääosa (luvut 3–14) on alun pitäen kirjoitettu joko arameaksi tai hepreaksi, mutta sellaista tekstiä ei ole toistaiseksi löytynyt. Myös teoksen kreikkalainen käännös on kadonnut. Kokonaisuudessaan teksti (luvut 1–16) on säilynyt vain latinalaisessa muodossa.

Neljäs Esran kirja sisältää protokanonisesta Esran kirjasta meille tutun Sealtielin kuusi Jumalalta saamaa näkyä (luvut 3–13), jotka käsittelevät laajasti ennen kaikkea teodikean ongelmaa eli sitä, miten Jumalan vanhurskaus suhteutuu maailmassa vallitsevaan kärsimykseen ja pahaan. Tapahtumien konkreettisena taustana on babylonialaisten suorittama Jerusalemin ja sen temppelin hävitys vuonna 587, mikä panee Sealtielin kyselemään, miksi Jumala salli Siionin tuhoutua, vaikka siellä säilytettiin Mooseksen lakia eivätkä Juudan asukkaat olleet Babylonian kansaa syntisempiä. Maattomaksi oli nyt jäänyt Israel, jota varten koko maailma oli luotu! Jumalan vastaus painottaa nykyistä aikaa välivaiheena tulevaan ikuiseen elämään ja myös viittaa Messiaan ilmestymiseen. Tätä jaksoa merkittävämmäksi Neljäs Esran kirja on kuitenkin jälkipolvien kannalta muodostunut varsinaisen osansa viimeisen luvun (14) materiaalin vuoksi, jossa puhutaan Vanhan testamentin kaanonin muodostumisesta. Kirjan mukaan juutalaisten pyhien kirjojen kaanon ei syntynyt vähitellen karttuen, vaan yhdellä kerralla, kolmekymmentä vuotta Jerusalemin tuhon jälkeen eli 557 e.Kr. Tuolloin kirjan päähenkilö Esra, joka samaistetaan Sealtieliin, kysyy Jumalalta rukouksessa vähää ennen maailmasta tempaamistaan, kuka tulevaisuudessa opettaisi kansaa, sillä lain tuhouduttua tulipalossa Jumalan toimintaa kansan parissa ei vastaisuudessa enää tunneta. Nautittuaan maljallisen tulivettä Esra sanelee Jumalan Hengen vaikutuksesta viidelle miehelle 24 kanonista ja 70 apokalyptistä pyhää kirjaa, joista viimeksi mainitut ovat tarkoitetut vain viisaitten tutkittaviksi.

Neljäs Esran kirjan nautti varhaiskristillisenä aikana suurta arvostusta Kirkossa. Monet kirkolliset kirjoittajat omaksuivat sen näkemyksen Vanhan testamentin kaanonin synnystä, kuten Irineos Lyonilainen, Tertullianus, Klemens Aleksandrialainen ja Origenes. Näkemys vaikutti kristittyjen parissa voimakkaasti aina keskiaikaan asti.

Neljättä Esran kirjaa pidetään merkittävänä myös Johanneksen ilmestyskirjan ymmärtämisen kannalta.

<- edellinen osa: Liite III: Esran kirjat ~ sisällysluetteloon: Sisällysluettelo ->

Sisällysluettelo