Toiminnot

Ortodoksin ja luterilaisen avioliitto pastoraalisena kysymyksenä

Ortodoksi.netista

Ortodoksinen näkökulma

Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.
(Ef. 5:32, ortodoksisen kirkon avioliittoon vihkimisen toimituksen epistolatekstistä)

Suomen ortodoksisen kirkon jäsenten avioliitoista tänä päivänä noin 96 - 98 % solmitaan tai eletään ortodoksiseen kirkkoon kuulumattoman kanssa. Tämä kirkkoon kuulumattomien ryhmä on itse asiassa hyvin laaja joukko, joka muodostuu kristillisten kirkkojen jäsenistä, kristillisten uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä, ei-kristillisten uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä (esim. Jehovan todistajat, mormonit, juutalaiset, islamilaiset) tai väestörekisteriin kuuluvista ei uskontoa tunnustavista, jopa kastamattomista henkilöistä. Pastoraalisena kysymyksenä ortodoksin ja ei-ortodoksin avioliitto muodostaakin hyvin laaja-alaisen ongelmakentän, jonka suurin ja selvästi rajattu alue on ortodoksin ja luterilaisen avioliitossa.

Ortodoksin ja luterilaisen välinen avioliitto Suomessa ei ole yksistään sotien jälkeen syntynyt ja meidän aikaamme ulottuva ilmiö. Jo Suomen autonomian ajalla Venäjän ortodoksinen kirkko oli antanut ohjeita Viipurin hiippakunnassaan ortodoksien ja luterilaisten kesken solmittavia avioliittoja varten. Kirkon ohjeen mukaan avioliittoon vihkiminen tuli suorittaa molempien aviopuolisoiden kirkoissa. Määräys koski lähinnä Suomen kansalaisuuden omaavia ortodokseja. Venäjän kansalaisilla olivat omat ohjeensa.

Perinteisellä ortodoksisella alueella Raja-Karjalassa vuonna 1917 kaikista avioliitoista oli seka-avioliittoja 8,9 %, ja 1930-luvun alkuun tultaessa avioliitoista noin puolet oli se-ka-avioliittoja. Erikoisena ilmiönä esiintyvät kuitenkin Salmin ja Mantsinsaaren seurakunnat, joissa seka-avioliitot alkoivat vähentyä 1930-luvulla vaihdellen vuosittain 0:sta 20 %:iin.

Seka-avioliittojen lisääntyminen johtui harjoitetusta työllisyyspolitiikasta ja maanmyyntikäytännöstä. Työvoimaa tuli muualta Suomesta, ja maanviljelystiloja lähinnä valtiovallan toimesta ei suinkaan myyty köyhille ortodoksiperheille, vaan muualta tulevalle ja varakkaammalle luterilaiselle väestölle. Seka-avioliitoissa morsian oli yleensä ortodoksi, minkä olisi luullut lisäävän mahdollisuutta välittää ortodoksista kulttuuriperinnettä äidin välityksellä. Mutta kun lapset kastettiin lähes aina isän uskoon, niin tämänkaltaiset avioliitot lisäsivätkin luterilaistumista. Niinpä paikallisen väestön suhtautuminen seka-avioliittoihin ennen sotia ei ollut kovin myönteistä.

Avioliitto ortodoksisen kirkon sakramenttina

Ortodoksisen kirkon teologinen. liturginen ja kanoninen traditio korostavat yhtenäisesti kristillisen avioliiton ehdotonta ainutkertaisuutta Efesolaiskirjeen 5. luvun opetuksen perusteella. Pyhänä sakramenttina, mysteerinä eli salaisuutena avioliitto kuvastaa Kristuksen ja kirkon välistä ykseyttä. Tämän näkemyksen mukaisesti voi olla olemassa vain yksi avioliitto, jota ikuisena siteenä itse kuolemakaan ei pysty murtamaan. Avioliitto sakramenttina kirkastaa ja pyhittää kahden ihmisen, miehen ja naisen fyysisen liiton sekä siihen liittyvän lainvoiman omaavan sopimuksen: inhimillinen rakkaus johdattaa Jumalan ikuiseen valtakuntaan.

Avioliittoon vihkimisen toimitus tuo esiin, että miehen ja naisen yhteiselämällä on oma itseisarvonsa. Yhteiselämän tulee toimia ihmisyyttä uudistavana ja ihmistä pyhittävänä tekijänä. Vain tästä näkökulmasta ymmärrettynä avioliitosta muodostuu sakramentti - pyhä salaisuus, johon porttina toimii avioliiton siunaamisen toimitus. Toisena keskeisenä seikkana on, että avioliittoon sisältyy äitiyden pyhittäminen, mitä joskus kutsutaan myös sakramentiksi.

Avioliittoon vihkimisen toimituksessa Euhologionissa ilmaistaan asia seuraavasti:

"Kaikki-pyhä Valtias, ota vastaan meidän, Sinulta apua anovien rukous, ja ollen täälläkin näkymättömällä suojeluksellasi siunaa tämä avioliitto ja anna näille palvelijoillesi ....... rauhallinen elämä, pitkäikäisyys, ymmärrys, kauan elävät jälkeläiset, siunausta lapsista. Salli heidän nähdä lastenlapset, varjele heidän yhteiselämänsä vapaana juonitteluilta..." "Muista, Herra, meidän Jumalamme palvelijaasi.... ja palvelijatartasi.... ja siunaa heidät. Suo heille hyviä lapsia sekä sielun ja ruumiin yksimielisyys." "...Sinä, Valtias laske nytkin kätesi pyhästä asunnostasi ja liitä yhteen palvelijasi.... ja palvelijattaresi...., sillä Sinä yhdistät miehen ja naisen. Yhdistä heidät yksimielisyydessä, kruunaa heidät yhdeksi ja anna heille iloa hyvistä lapsista." "Herra meidän Jumalamme, joka pelastavassa armotaloudessasi läsnäolollasi Galilean Kaanassa katsoit oikeaksi osoittaa avioliitto kunnialliseksi, varjele nytkin rauhassa ja yksimielisyydessä palvelijasi...., joiden olet sallinut yhdistyä keskenään. Tee heidän avioliittonsa kunnialliseksi, säilytä heidän avioelämänsä puhtaana ja yhteinen vaelluksensa tahrattomana ja suo heidän saavuttaa onnekas vanhuus puhtain sydämin käskyjäsi noudattaen." "Isä, Poika ja Pyhä Henki, kaikkipyhä, olemukseltaan yksi Kolminaisuus, elämän lähde, yksi Jumaluus ja valtius siunatkoon teitä ja antakoon teille runsaasti elinpäiviä, hyviä lapsia, edistystä elämässä ja uskossa...."

Avioliitosta ortodoksisen kirkon sakramenttina on runsaasti erilaisia tutkielmia ja artikkeleita. Ne yleensä selvittelevät avioliiton teologiaa sekä sen historiallista ja juridista taustaa. Avioliiton merkitys ja asema kirkon yhteydessä on meidän aikanamme haluttu palauttaa sille kuuluvaan arvoonsa. Varsin yleisenä ilmiönä esiintyy, että kirkon jäsenten keskuudessa avioliittoon vihkiminen on saanut vain yksityisen toimituksen luonteen, jolloin näkemys avioliitosta kirkon sakramenttina on hukkunut avioliiton solmimiseen liittyvien ulkonaisten tapahtumien joukkoon. Tärkeämmäksi on muodostunut ravinnonpuutetta kokevassa maailmassa riisien heittäminen vihkiparin päälle kuin kodin siunauksen merkkinä annettavan ikonin luovuttaminen hääparille. Aleksander Schmeman toteaakin varsin sarkastisesti: "Emme nykyään edes muista, että avioliitto kuten kaikki muukin tässä maailmassa on syntiinlankeemuksen seurausten alainen ja että avioliittoa ei tarvitse siunata ja juhlistaa - harjoitusten jälkeen ja valokuvaajan avustuksella - vaan palauttaa alkuperäiseen arvoonsa kuten ennen syntiinlankeemusta. Jos pidämme avioliittoa vain niiden kahden kauppana, jotka menevät naimisiin, asiana, joka tapahtuu vain heille eikä koko kirkolle ja sen tähden koko maailmalle, emme ikinä ymmärrä avioliiton todella sakramentaalista merkitystä - sitä suurta salaisuutta, johon apostoli Paavali viittaa sanoessaan: 'Minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa'."

Avioliitosta sakramenttina kirkkojen välisissä keskusteluissa on suhteellisen vähän keskus-teltu. Niinpä avioliitto onkin välttynyt niiltä kiistoilta, jotka ovat kietoutuneet kasteen, eukaristian ja kirkon viran ympärille (BEM-asiakirjan ongelmat) ja jos virkakysymys avioliittoon vihkimisen oikeudesta jätetään syrjään. Se ei myöskään ole jakanut kristittyjä eri leireihin, vaan kirkon siunaus miehen ja naisen liitolle ja rukous menestyksestä lasten kasvattamisessa, on kautta aikojen kuulunut kristillisten avioliittojen alkutaipaleelle. Ongelma muotoutuu silloin, kun ryhdymme pohtimaan, onko yhteiselämä pelkästään kirkon siunaama elämänmuoto vaiko sakramentti, mysteeri eli pyhä salaisuus. Lähestytäänkö kysymystä funktionaalisesta näkökulmasta vai tarkastellaanko avioliittoa essentiaalisena ilmiönä.

Sakramentti on persoonallinen kohtaaminen uskovan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kesken. On totta, että jokainen meistä on liitossa Hänen kanssaan, kun me käännymme rukouksessa Hänen puoleensa, mutta sakramentti on tuon kohtaamisen erikoislaji, jossa on mukana kolmas osapuoli ("kolmas pyörä") - Kirkko. Kirkon läsnäolo Pyhän Hengen armon välittymisessä antaa avioliitolle oikeuden kutsua sitä sakramentiksi - jumalalliseksi, pyhäksi salaisuudeksi.

Avioliiton sakramentti perustuu sulhasen ja morsiamen vapaaseen aikomuksen ilmaisuun, että heidän elämänsä yhdistyy Jeesuksessa Kristuksessa ja että avioliitto on uskon ja uskosta kasvavan elämän ilmausta. Valitettavasti vuosien saatossa tämä näkemys on hämärtynyt, ja kirkko on joutunut siunaamaan mitä erilaisimmin perustein solmittavia avioliittoja. Räikeimmillään tällainen lienee niissä maissa, missä vain kirkollinen avioliitto on laillinen. Niissä maissa, joissa laillinen avioliitto rekisteröidään yhteiskunnan toimesta, on ollut mahdollista yrittää palauttaa kirkollinen ja sakramentaalinen lähestymistapa avioliittoon. Siellä missä kirkollinen ja siviili vihkiminen toimivat toistensa vaihtoehtoina, on vaarana, että kirkollinen vihkiminen saa vain kauniin rituaalin muodon, jolla korvataan hyvin proosallinen siviilivihkimisen toimitus. Kaikesta huolimatta voidaan kysyä, miten kirkko voi auttaa ja olla mukana sellaisen jäsenensä avioliitossa, jota ei voida solmia sakramenttina eikä siunata kirkossa. Kirkko ei voi jättää jäseniään kulkemaan yksin.

Avioliitossa on sekä horisontaalinen että vertikaalinen aspekti. Avioliittoon vihkimisen toimituksessa rukoillaan avioparille myös ajallista menestystä. Rinnastettaessa avioliittoa munkkilaisuuteen korostetaan myös avioliiton toimivan polkuna ylöspäin. Kumpikin elämänmuoto on samanarvoinen pelastustapahtuman, theosiksen toteutumisessa. Mies ja vaimo avioliiton yhdistäminä uskovat toinen toiselleen vastuun toisensa pelastumisesta. He tulevat toinen toisensa hengellisiksi ohjaajiksi (starets) rakastaen ei ainoastaan kumppaninsa maallista vaan myös hänessä olevaa Jumalan kuvaa. Näiden kahden asian yhdistämisellä pelastuskysymyksessä on myös vaaransa. Mies ja vaimo paljastuvat toistensa edessä. Kumpikin heistä tuo eri tavoin omat syntinsä ja kiusauksensa heidän yhteiselämäänsä. Heidän on annettu nähdä sekä hyvää että pahaa, mikä on kätketty ulkopuolisilta. Avioliitossa aviopari on kutsuttu etsimään täydellisyyttä. Mutta he eivät voi koskaan saavuttaa sitä, jos he eivät kutsu Jeesusta Kristusta, Vapahtajaa avioliittoonsa ja jos he eivät näe elämäntietään Raamatun valossa.

Aviopuolisoiden keskinäinen yhteys Jeesuksessa Kristuksessa (en Hristo) tekee ihmisen ja Jumalan välisen suhteen jumalalliseksi mysteeriksi. Vain tällä tavalla avioliitosta muodostuu sakramentti, elämän salaisuus, jossa Kristus on läsnä. Perustellusti avioliittoa voidaan kutsua myös kirkoksi pienoiskoossa ja Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden heijastumaksi.

Avioliiton sakramentaalisuuden edellytykseksi muotoutuukin uskon ykseys ja kirkon, eukaristisen yhteisön jäsenyys. Avioliitossa ei siunata vain ihmisen maallista ja ajallista onnea, vaan ihmisen koko olemus otetaan Jumalan yhteyteen (theosis). "... ota heidän kruununsa valtakuntaasi ja varjele ne tahrattomina, puhtaina..." Ortodoksisen kirkon avioliittoon vihkimisen toimituksen historia kertoo kuinka yhteiskunnan vahvistama avioliitto aikoinaan tuotiin kirkon eukaristisella yhteydellä siunattavaksi ja kirkon yhteyteen otettavaksi.

Avioliitto ja kirkon säännöt

Ortodoksisen kirkon avioliittoja koskeva säädöstö on syntynyt uskonnollisesti hyvin kiinteissä olosuhteissa. Avioliittosäädöksillä varjeltiin kirkkoyhteisön olemusta ulkopuolisilta sosiaalisilta elämänmalleilta. Tunnetuin määräys lienee viides-kuudennen ekumeenisen vuosina 691-692 Konstantinopolin Trullon salissa pidetyn kirkolliskokouksen 72. sääntö. Tämä sääntö antaa mahdollisuuden tarkastella seka-avioliittoa sekä käytännön kysymyksenä että avioliitoon liittyviä pastoraalisia ja sosiaalisia kysymyksiä.

Sääntö on seuraavanlainen:

"Oikeauskoisen miehen älköön olko lupa yhdistyä harhaoppi-seen (hereettinen, heterodoksinen) naiseen eikä oikeauskoisen naisen harhaoppiseen mieheen. Jos kuitenkin ilmenee, että jotain sellaista jonkin puolelta on tapahtunut, pidettäköön avioliittoa pätemättömänä ja laiton yhdyselämä purettakoon. Sillä ei tule sekoittaa sekoittamattomia toisiinsa eikä lampaaseen liittää sutta eikä Kristuksen osuuteen syntisten arpaa. Jos joku rikkoo määräyksiämme, pidätettäköön hänet kirkollisesta yhteydestä. Mutta jos jotkut vielä epäuskossa ollessaan ja kuulumatta vielä oikeauskoisten laumaan ovat laillisella avioliitolla toisiinsa liitetyt ja sitten toinen, valittuaan jalon, on rientänyt totuuden valon luo, toinen taas jäänyt eksytyksen kahleen valtaan haluamatta kiinteästi katsella jumalallisia säkeitä kohti, mutta epäuskoinen vaimo katsoo hyväksi elää uskovaisen miehen kanssa tai päinvastoin epäuskoinen mies uskovaisen vaimon kanssa, niin jumalallisen apostolin mukaan älköön heitä erotettako. Sillä mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta ja vaimo, joka ei usko on pyhitetty miehensä kautta."

Uskon ykseyttä eli puolisoiden samanlaista uskon tunnustamista korostavat myös Laodikean 10. ja 31. kanoni, Karthagon 21. kanoni ja neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen, Kalkedonin kokouksen 14. kanoni. Näiden kaikkien sääntöjen perusteella voitaneen todeta, että avioliitot ortodoksien ja ei-ortodoksien, esim. luterilaiseen kirkkoon kuuluvan muodostavat ortodoksisen kirkon sisäisten säädösten, kanonisen lainsäädännön kannalta ongelman. Trullon kirkolliskokouksen sääntö viittaa 1. Korinttolaiskirjeen 7. luvun jakeisiin 12 - 16. Kirkon eksegeettinen opetus ei suinkaan ymmärrä tätä kohtaa siten, että ortodoksin ja ei-ortodoksin avioliitto ilman muuta vahvistettaisiin kirkon siunauksella. Esim. Tolkovaja Biblija huomauttaa, kuinka pakanuudesta kristityksi tulleen aviopuolison avioliittoa ei pidä purkaa, vaikka avioliitto ja perhe nähdäänkin uskonnollisesti kokonaisvaltaisena yhteisönä. Kirkon säännöt korostavat ennenkaikkea perheen uskonnollista homogenisuutta.

Vaikka Trullon 72. sääntö antaakin yleisen kiellon ortodoksin ja ei-ortodoksin väliselle avioliitolle, niin kirkon kanonien tulkinnassa on tehty ero avioliiton solmimisessa hereettisen ja skismaattisen välillä. Niinpä avioliittoa koskevaa sääntö on ankarimmillaan papiston jäsenten avioliitoissa. Koska kanoneissa ei yleensä esiinny mainintaa ortodoksin ja skismaattisen välisestä avioliitosta, niin kirkollisen ekonomian käytäntö on kehittynyt hyväksymään avioliiton skismaattisen kanssa. Tähän ryhmään on luettu niiden kristillisten kirkkojen jäsenet, mitkä kirkot eivät ole ehtoollisyhteydessä ortodoksisen kirkon kanssa. Edellytyksenä on kuitenkin ollut, että ei aseteta esteitä perheen ortodoksisen uskon säilymiselle ja että lapset kastetaan ortodoksisen kirkon jäseniksi ja huolehditaan heidän ortodoksisesta kristillisestä kasvatuksestaan.

Avioliitto kirkon säädösten valossa ei ole yksityisasia, vaan kahden ihmisen julkinen vaellus Jumalan kasvojen edessä ja kirkkoyhteisön jäsenenä. Uskonnon korostaminen yksityisasiana aiheuttaa sen, että perheessä ei nähdä tärkeänä koko perheen kuulumista yhteen kirkkoon. Afrikassa olisi mahdotonta aviopuolisoiden kuulua eri kirkkoihin. Siellä uskonto ja kirkko kuuluvat sosiaaliseen samaistumisryhmään. Tämän asian ovat todenneet esim. Suomessa vierailleet kenialaiset ortodoksit ja ovat samalla ihmetelleet suomalaista seka-avioliittokäytäntöä. Ehkä tulevaisuudessa olisi syytä korostaa perheen uskonnollista yhtenäisyyttä (vaikka tällainen kenties ei lisäisikään ortodoksiseen kirkkoon suuntautumista ). Ajattelen tässä yhteydessä niitä perheitä, joissa lapsista tytöt kastetaan äidin uskontokunnan mukaan ja pojat isän uskontokunnan mukaan. Uskonto tällaisessa perheessä muotoutuu mitä todennäköisimmin täysin irrelevantiksi.

Seka-avioliitto vaiko ekumeeninen avioliitto ?

Ekumeeninen avioliitto -termi tuli yleistyi suomalaisten ortodoksien itsensä kehittelemänä 1950-luvun lopulta alkaen. Sen synnyssä näen kaksi tekijää.

  1. Yrittää jollakin tavalla korvata hieman karkeahko suomenkielinen sana 'seka-avioliitto'.
  2. Antaa termin myötä uskonnollis-romanttinen sävy opillisesti hyvin vaikealle käsitteelle 'seka-avioliitto'.

En ole löytänyt mistään pätevää selitystä sanalle ekumeeninen avioliitto, vaikka esimerkiksi ns. läntisessä maailmassa olosuhteista johtuen ortodoksin ja ei-ortodoksin avioliitto on varsin yleinen. Enkä ole myöskään havainnut kenenkään nykymaailmassa tunnetun ortodoksi-teologin käyttävän termiä ekumeeninen avioliitto.

Sanalla ekumeeninen on monta merkitystä. Tunnetuimpia ovat

  1. kirkkojen tai kristittyjen ykseyteen pyrkimistä esiintuova sanan sisältö,
  2. ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous,
  3. ekumeeninen patriarkka.

Näin ollen tämän sanan yleisen käytön perusteella ekumeeninen avioliitto on outo termi. Ekumeeninen avioliitto - yleinen avioliitto voisi olla yleensä yhteiskunnassa vahvistettu avioliitto, jolla avioliitto vahvistetaan juridisena sopimuksena. Tällöin termillä ekumeeninen avioliitto ei olisi uskonnollista tai kristillistä sisältöä. Teologisesti termille ekumeeninen avioliitto on vaikeaa löytää perusteita, jos niitä yleensä ollenkaan tässä yhteydessä on. Sanonta ei vastaa reaalitilanteen todellisuutta siitä, että perhe ei muodosta yhtenäistä uskonnollista yhteisöä. Käsitteitä sekoittavan ja ongelmia "puuteroivan" termin - ekumeeninen avioliitto - käyttö ortodoksisesta näkökulmasta ei ole suotavaa. Sanonta ei ole johdettavissa mistään kirkon elämässä vaikuttavasta tai vaikuttaneesta käsitteestä, nimityk-sestä, tapahtumasta tai asiasta. Tällainen termin käyttö veisi pohjan kirkon avioliittonäkemykseltä ja johtaisi kirkon piirissä ekumeniakäsitteen hämärtymiseen. Kristillistä avioliittoa ilmaisevana terminä seka-avioliitto on parempi ilmaisu kuin ekumeenisesti sekaisin oleva avioliitto. Sakramentaalisen avioliiton merkitystä korostaessaan ortodoksinen kirkko ei suinkaan kiellä kristillistä ykseyttä. Päinvastoin se puolustaa todellista ja täydellistä ykseyttä eikä hyväksy helppohintaisia korvikkeita, joihin kuuluu mm termeillä hämääminen.

Ortodoksin ja luterilaisen avioliitto pastoraalisena kysymyksenä

Kun ortodoksi ja luterilainen suunnittelevat elämänsä yhdistämistä avioliitoksi, he harvoin tulevat pohtineeksi avioliiton solmimiseen liittyviä uskonnollisia peruskysymyksiä. Avioliitto ja sen solmiminen nähdään ja koetaan sosiaalisena tapahtumana juhlallisine menoineen ja lahjoineen. Ei hääilossa, iloisissa häissä ja onnellisessa avioparissa ole mitään tuomittavaa tai hävettävää. Ilo kuuluu osana ihmiselämään. Ja juhlavat häät on tapahtuma, joka kantaa nuorta avioparia vuosia eteenpäin. Raamatussa häät esitetään usein iloisen ja elämänmyönteisen asian esimerkkinä.

Harva tulee pohtineeksi eri kirkkoihin kuulumisesta aiheutuvia käytännöllisiä ja olemuksellisia uskonnollisia kysymyksiä tai yrittäneeksi katsoa niiden taakse. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa eri kirkkoihin kuuluvien kristittyjen keskinäistä ja laillista avioliittoa, vaikka niissä ei voikaan toteutua kirkon sakramentaalinen avioliiton ihanne. Kirkon piirissä kannetaan myös huolta perhe-elämän onnistumisesta ja kristilliselle perheelle kuuluvien oikeuksien kunnioittamisesta.

Julkisia kannanottoja koskien avioliittoa ja perhettä ei ole kovin runsaasti esiintynyt Suomen ortodoksisessa kirkossa. Sitä vastoin Yhdysvalloissa avioliittoa ja perhettä koskevat kysymykset ovat usein olleet esillä. Esimerkkinä voidaan mainita siellä toimiva kreikkalainen ortodoksinen autonominen arkkipiispakunta, joka on kirkkopäiviensä yhteydessä säännöllisesti kantanut huolta perheen asemasta sekularisoituneessa ja materiaalistuneessa yhteiskunnassa. Nuo kannanotot ovat täysin siirrettävissä myös Suomen olosuhteisiin. Niissä ollaan huolestuneita avoliitoista, avioeroista, muuttuneista moraalikäsityksistä, perheyhteyttä ylläpitävästä yhteisestä elämännäkemyksestä, lasten asemasta, materiaalisesta hyvinvoinnista perheen kustannuksella, "koska vain korkeat siveelliset elämännäkemykset omaava kristillinen perhe voi taata terveen ja hyvinvoivan yhteiskunnan." "Meidän on todella herättävä elämän materiaalisen käsityksen syvästä unesta. Tarvitsemme hengellisen ja siveellisen vallankumouksen. Meidän on myös jatkettava ponnistuksiamme löytääksemme itsemme Jumalan luomina ihmisinä. Nämä ponnistelut Jumalan avulla auttavat meitä saavuttamaan laajemman itsekurin ja tekemään meidät vastuullisimmiksi sitoutumisessamme rakentaa parempaa yhteiskuntaa Jumalan tahdon mukaisesti." "Kirkon on aina jatkettava ponnistelujaan kristillisen perheen korkean siveellisen tason varjelemiseksi ja säilyttämiseksi, mitä ilman tervettä ja siveellistä yhteiskuntaa ei ole olemassa."

Vaikka kirkko kantaakin huolta avioliiton ja perheen hyvinvoinnista, niin ortodoksinen ongelma koskien luterilaisen ja ortodoksin avioliittoa alkaa ortodoksisesta vihkitoimituksesta. Ongelma on ortodoksisessa kirkossa sisäsyntyinen. Varsinaiseen avioliittoon vihkimisen kaava on sama kaikille, täysin ortodoksiselle avioparille kuin ortodoksis-luterilaiselle avioparille. Kaava pohjautuu ehtoollisjumalanpalvelukseen, jossa kirkon alkuvuosisatoina avioliiton solmineet vahvistivat liittonsa yhteisellä ehtoollisella käynnillä. Avioliiton vähittäinen maallistuminen ja Bysantissa 900-luvulla annettu keisarillinen määräys solmia kaikki avioliitot kirkollisin menoin johti avioliiton erottamiseen eukaristiasta ja nykyiseen käytäntöön. Kirkon siunaama avioliitto oli myös yhteiskunnan siunaama avioliitto. Vapaus valita avioliiton perusnäkemys katosi.

Suomen ortodoksisessa kirkossa jatkettiin Venäjän vallan aikaista käytäntöä. Lisäksi suomalainen avioliittolainsäädäntö toi mukanaan omia ongelmiaan. Kirkollishallitus on päätöksillään 1930-luvulla korostanut seuraavaa: "Kreikkalaiskatolisen kirkon kanonien mukaan on avioliitto solmittava kirkollisella vihkimisellä aina sekä silloin , kun molemmat avioliittoon aikovat tunnustavat kreikkalaiskatolista uskontoa, että myös silloin, kun vain toinen näistä, mies tai nainen, tunnustaa tätä uskontoa, toisen kuuluessa joko evankelisluterilaiseen kirkkoon tai johonkin kristilliseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kirkon jäsenten solmima siviiliavioliitto merkittäköön seurakunnan pääkirjaan ja kehoittakoon papisto kussakin yksityistapauksessa asianomaisia täydentämään avioliittoonsa tämän kirkon sääntöjen mukaisella kirkollisella vihkimisellä." "Avioliittolain mukaan on avioliitto solmittava kirkollisella vihkimisellä sen uskontokunnan sääntöjen mukaan, mihin uskontokuntaan morsian kuuluu, mutta ettei kreikkalaiskatolinen kirkko, siihen nähden, että avioliitto on kreikkalaiskatolisen kirkon opin mukaan sakramentti, tunnusta avioliittoa, ellei se ole solmittu myöskin kreikkalaiskatolisen kirkon sääntöjen mukaisella vihkimisellä." Tänä päivänähän avioliiton esteitä tutkiva tai vihkivä viranomainen voi olla joko luterilaisen tai ortodoksisen kirkon pappi, ja toimenpiteet voivat tapahtua joko morsiamen tai sulhasen seurakunnassa.

Suomen itsenäisyyden aikana annettujen ortodoksista kirkkoa koskevien asetusten mukaisena vuoden 1970 asetus mainitsee: "Jos aviokumppanit, joista toinen tai molemmat tunnustavat ortodoksista uskoa, ovat menneet avioliittoon siviiliviranomaisten edessä tai jos mies, joka tunnustaa ortodoksista uskoa, on mennyt avioliittoon toisessa uskonnollisessa yhdyskunnassa, pyhitettäköön heidän avioliittonsa ortodoksisen kirkon sääntöjen mukaan, milloin he sitä pyytävät ja se kirkon sääntöjen mukaan on sallittua."

Tämä asetuksen pykälä on vanhentunut ja vaatisi nykyisen avioliittolain edellyttämän käytännön mukaisen tekstin. Seuraavana on todettava, että toisen aviopuolison kuuluessa siviilirekisteriin kirkollista vihkimistä ei voida toimittaa. Kolmantena on huomattava, että ortodoksisessa kirkossa on vuosittain lähes 200 päivää, jolloin kirkkosääntöjen mukaan ei vihitä avioliittoon. Tämä aiheutti vaikean tilanteen sekä papistolle että kirkkokansalle itsenäisessä Suomessa, jossa luterilaisen ja ortodoksin avioliitot yhä enemmän ja enemmän yleistyivät. Eikä tilanne tähän päivään tultaessa ole muuttunut toisenlaiseksi. Varsinkin uusi avioliittolaki suo heikon ortodoksisen itsetunnon omaavalle täydellisen mahdollisuuden kiertää kaikki ortodoksisen kirkon tämän kaltaiset avioliittoa koskevat säädökset, jos hän yleensä haluaa kirkollisen vihkimisen ja luterilaisen kirkon taholta ei ole estettä vihkimisen suorittamiseksi. Ehkä näin onkin hyvä, sillä tällöin ortodoksinen seurakunta toimisi ainoastaan yhteiskunnallisen rekisterin pitäjänä. Avoliittonsa avioliitoksi muuttamista haluava ortodoksi ei ymmärrä, miksi ortodoksinen kirkko ei vihi häntä luterilaisen puolisonsa kanssa 28.12., koska on joulupyhät, jolloin sukulaiset ja ystävät pääsevät työkiireiltään paremmin mukaan häihin, 'ja kun tuo ravintolasalikin on jo varattu'. Silti Suomen ortodoksien keskuudessa olisi pohdittava, miten saataisiin avioliiton solmimiskäytäntö kirkon sääntöjä vastaavaksi, mutta silti moderniksi ja ajan tasalla olevaksi.

Arkkipiispa Herman aikanaan vastaavassa tilanteessa loi nykyisen käytännön antaen paimenkirjeellään 3.12.1929 seuraavan ohjeen: "Koska pyhissä kirkon kaanoneissa vihkiminen on kielletty ainoastaan suuressa paastossa (Laod. 52), niin noudattaen ekumeenisen patriarkaatin käytäntöä sallin papiston, jos olosuhteet sitä vaativat, vihkiä aviopareja kaikkina vuoden päivinä, paitsi seuraavina, joina avioliittoon vihkiminen edelleenkin on kielletty:

  1. 12. päivästä joulukuuta 6. päivään tammikuuta,
  2. suuren paaston ja koko pääsiäisviikon aikana,
  3. Herran Äidin paaston aikana 1.-15.8. ja Ristin juhlana 14.9."

On myös keskusteltu minkälainen ortodoksinen vihkimistoimitus tulisi suorittaa luterilaisen vihkimistoimituksen jälkeen, lyhennetäänkö vaiko toimitetaan täydellisenä. Lyhentäminen on usein tarkoittanut varsinaisen vihkitoimituksen edellä olevan kihlausosan jättämistä pois, jolloin luterilaiselle vihkimiselle jää oma merkityksensä. Tähän liittyen ortodoksinen piispainkokous antoi 1970 luvun lopulla ohjeen ja kaavan, jota käyttäen tulisi siunata luterilaisen vihkimyksen saanut avioliitto tai toisen aviopuolison kuuluessa siviilirekisteriin hänen ja ortodoksin keskinäinen avioliitto. Toimitus on rukouspalvelus avioliiton solmineiden puolesta, eikä varsinainen vihkimistoimitus. Tämä rukouspalvelus ei näytä yleistyneen, sillä kirkkokansan mielessä ortodoksisen vihkimisen on oltava ortodoksinen vihkiminen edelsipä sitä luterilainen vihkiminen tai ei. Kansan yleisen mielipiteen mukaan sakramenttina on vihkimistoimitus eikä varsinainen avioliitto.

Seka-avioliiton arkea ja juhlaa

Kirkon kenttätyössä toimivana pappina olen kohdannut monella tavoin ortodok-sis-luterilaisen avioliiton. Arjen ja juhlan esittelyssä voinen lähteä kiikkeelle ajoittain toistuneesta kuulemastani lausahduksesta: "Olipa hyvä, kun isä 40-luvulla erosi ortodoksisesta kirkosta, niin ettei tarvitse perheen hävetä ja lasten kuulua ryssän kirkkoon." Täysin ortodoksiseen monilapsiseen perheeseen syntyi sotien jälkeen kuopus, jonka heikon kunnon vuoksi pelättiin menehtyvän. Lapselle haluttiin ortodoksinen kaste, jota ei kuitenkaan voitu suorittaa, kun pappia ei ollut saatavilla. Luterilainen pappi suostui kastamaan edellytyksellä, että isä ja muut lapset siirtyisivät luterilaiseen seurakuntaan. Näin tapahtui ja lapsi kastettiin. Muodostui hyvin erikoinen ortodoksin ja luterilaisen avioliitto. Lapset eivät kasvaneet minkään kirkon jäseneksi. Heidän aikuistuttuaan isä palasi ortodoksiseen kirkkoon takaisin, ja hänen sairasvuoteensa äärellä vuosien ajan kuuntelin hyvin katkeraa elämäntarinaa. Ortodoksisen kirkon perinteen vaalijana niin harrasta perheen äitiä, kuin tässä perheessä on ollut, on vaikeaa löytää.

Kirkonkirjat ja seka-avioliitto: Ortodoksi-isät eivät suinkaan aina ole olleet kilttejä partiopoikia ja kunnon kristittyjä. Joukkoon mahtuu täydellisiä "hunsvotteja". Ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin perheeseen syntyi puolisen tusinaa lapsia. Isä ei välittänyt perheestään. Luterilainen äiti, jolla olisi ollut oikeus ottaa lapset omaan rekisteriinsä, ei tätä tehnyt, vaan tietoisesti halusi lapsilleen ortodoksisen kirkollisen kasvatuksen, ja hän myös onnistui siinä. Venäjän vallan aikana Suomessa oli mahdollista kastaa lapsi ortodoksiseksi, kunhan kummi oli ortodoksi, ja lapselle sitouduttiin antamaan ortodoksinen kasvatus. Tällaista käytäntöä olen havainnut esimerkiksi Helsingin seurakunnan vanhoista kastekirjoista. Nykysuomalaisen väestörekisterin pitoon liittyvän lainsäädännön mukaan alaikäinen lapsi ei voi olla yksinään seurakunnan rekisterissä. Miksi ? Vastausta en ole toistaiseksi saanut. Merkillistä on, että alaikäinen lapsi voi olla kirjoilla väestörekisterissä ilman vanhempiaan. Muutama vuosi sitten suomalais-kreikkalainen avioliitto päätyi avioeroon. Suomalainen ja luterilainen äiti Kreikassa ortodoksiksi kastettuine lapsineen tuli takaisin Suomeen. Hän halusi kirjoittaa lapset ortodoksisen seurakunnan jäseniksi. Tätä ei voitu tehdä, koska lapsilla ei ollut ortodoksista holhoojaa. Ortodoksiset kummit kyllä olivat olemassa, ja äiti halusi lapsilleen ortodoksisen kirkollisen kasvatuksen. Itseään hän ei tuntenut kypsäksi siirtymään ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksisen kirkon omien sääntöjen mukaan tällaiseen seurakunnan jäseneksi tulemiseen ei olisi ollut esteitä. Äidin katkeruus oli ymmärrettävää.

Erilaiset perinteet: Ortodoksin ja luterilaisen avioliitto on sisäiseltä dynamiikaltaan varsin vaihteleva, jos molemmat aviopuolisot tuntevat aktiivista mielenkiintoa omaa kirkkoansa kohtaan. Vietetään luterilaista joulua ja ortodoksista pääsiäistä. Lopputuloksena voi olla niinkuin eräässä tapauksessa karjalaisuuden ja NNKY:n liitto. Kumpikin aviopuolisoista hoitaa uskonelämänsä omalla tahollaan. Yhteinen, uskonnollinen mielenkiinto suuntautuu hyvin löyhästi kirkon piirissä toimiviin järjestöihin tai yleiskristillisiin yhdistyksiin.

Eräänä aikamme ilmiönä on piirre, että ortodoksinen vaimo voi olla hyvinkin kiinnostunut omasta kirkostaan. Vaimolla voi olla ortodoksinen, mutta venäjänkielinen tausta, joka miehen ja hänen sukunsa taholta pyritään mitätöimään. Vaimon ortodoksista uskontoa ei ole olemassakaan. Ja hän yrittää aivankuin salaa osallistua ortodoksisen seurakunnan toimintaan. Puolisona on luterilainen agnostikko aviomies, joka ei ole kiinnostunut mistään. Perheessä ei onnistu minkäänlainen uskonnollinen kasvatus. Jos jostakin kirkollisesta tai uskonnollisesta asiasta yritetään keskustella, syntyy tavaton riita. Vaimo käy jumalanpalveluksissa ja osallistuu seurakunnan tilaisuuksiin, mutta hänellä ei ole mahdollisuuksia toteuttaa tai noudattaa arkielämässä ortodoksisia kirkollisia tapoja. Linkkinä ortodoksiseen maailmaan toimivat ortodoksiset tuttavat, joiden kanssa hän elää toista elämää kuin miehensä kanssa.

On myös yhä laajeneva ryhmä ortodoksinaisia, jotka ovat tehneet pitkän päivätyön perheen äitinä, ja jonka luterilaiset lapset aikuistuttuaan ovat lähteneet kodista pois. Tehtyään elämäntyönsä luterilaisen puolison ja perheen hyväksi heillä on aikaa itselleen ja ovat nyt palaamassa juurilleen yksinäisinä ortodokseina. He olivat toivoneet voivansa elää lastensa kanssa hengellisesti yhteistä elämää. Silloin kun toive olisi pitänyt toteuttaa, sosiaaliset paineet eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Myöhemmin lapset, jotka eivät aina ymmärrä, minkä hengellisen uhrauksen äiti heidän hyväkseen oli tehnyt, saattavat todeta vain, kuinka mielenkiintoista lapsuudessa oli ollut, kun oli isän kirkko ja äidin kirkko. Vaikka perhe ei enää olekaan este osallistumiselle oman kirkon toimintaan, niin kirkon jäseninä nämä äidit ovat jääneet yksinäisiksi ortodokseiksi ja kaipaavat pastoraalista tukea.

Ortodoksiäidit ovat yleensä solidaarisia luterilaisia puolisoitaan ja lapsiaan kohtaan. Eräskin äiti totesi, että perhe ei pidä siitä, että äiti osallistuu ortodoksisen seurakunnan toimintaan, käy jumalanpalveluksissa jne. Taustalla häämöttää selvä epäluulo ortodoksista kirkkoa kohtaan. Tämä äiti tosin on tehnyt ratkaisunsa. Hän hoitaa perheen äidin tehtävät hyvin, valmistaa perheelleen sunnuntailounaan, ei osallistu ortodoksisen kirkon jumalanpalve-luksiin, mutta ei myöskään siirry luterilaisen seurakunnan jäseneksi. Eräs äiti olisi mielellään mukana ortodoksisen seurakunnan nuorisotoiminnassa. Se olisi hänestä "kiva harrastus". Mutta kun puoliso ja lapset kuuluvat luterilaiseen kirkkoon. Tällainen vaikuttaa korvikkeelta sille, että hän joutunut luopumaan ortodoksisuudestaan perheen hyväksi.

Tunnen syvää liikutusta niitä ortodoksi-isoäitejä kohtaan, jotka isoäitien perinteisen tavan mukaan toivat kotikaupungissani luterilaisia lastenlapsiaan ortodoksiseen kirkkoon ja Herran ehtoolliselle. Näinhän olivat heidänkin isoäitinsä tehneet aloittaessaan lastenlastensa uskonnollisen kasvatuksen. He eivät edes tajunneet tai eivät halunneet ymmärtää, mitä he olivat tekemässä luterilaisen lapsen kanssa. Vähitellen he turhautuivat havaitessaan, että isoäidin perinteinen rooli ei enää toiminut ja erottava uskonnollinen muuri samalla kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Sukupolvien väliin oli syntynyt ortodoksin ja luterilaisen avioliiton muovaama kuilu.

Onko luterilaisen äidin asema helpompaa, kun mies ja lapset kuuluvat ortodoksiseen kirkkoon. Jos perhettä uskonto ja ortodoksisuus kiinnostaa niin nämä äidit tuovat ortodoksiset lapsensa seurakuntien lastenkerhoihin ja kasvavat ortodoksisuuteen sisälle, vaikka heistä ei koskaan ortodoksisen kirkon jäseniä tulekaan. Perheen uskonnolliseksi taustatekijäksi on muodostunut ortodoksinen kirkko. Luterilaisen ja ortodoksin avioliiton ei välttämättä tarvitse olla mikään ongelmakeskeinen ilmiö, vaan vastuunsa tuntevien ihmisten myönteinen elämänmuoto.

Ortodoksisten seurakuntien luottamustoimen haltijoina on runsaasti kirkon miespuolisia jäseniä, joiden puoliso ja lapset kuuluvat luterilaiseen kirkkoon. Vuonna 1957 ortodoksinen kirkollishallitus antoi suosituksen, jonka mukaan sellaisia henkilöitä, joiden lapset ovat luterilaisia, ei tulisi valita seurakunnallisiin luottamustehtäviin. Tuon ohjeen antamisesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Sukupolvi seurakunnallisissa luottamustehtävissä on vaihtunut ainakin kaksi kertaa. Aikamme ilmiönä saattaa olla joskus vaikeaa löytää tehtäviin halukkaita henkilöitä. Monin paikoin luottamustehtävien hoitajina on miehiä tai naisia, jotka ovat perheessä yksinään kuuluvat ortodoksiseen kirkkoon. Silti olen havainnut heissä aktiivisia, hartaita ja uskollisia kirkon jäseniä, jotka kristillisessä elämässään kelpaavat esikuviksi eri kirkkoihin kuuluville kristityille. Näin ortodoksinen isäkin voi merkittävällä tavalla vaikuttaa perheen uskonnolliseen ilmeeseen. Ilman rakkautta omaa kirkkoaan kohtaan ja luterilaisen perheen osan tukea moni seurakunnallinen luottamustehtävä olisi jäänyt hoitamatta.

Uskonnonopetus on eräs luterilaisen ja ortodoksin avioliiton hankaluuksia. Lapsen kastaminen ortodoksisen kirkon jäseneksi lienee ollut helpompi ratkaisu verrattuna koulutielle lähtevän purnaukseen, että minähän en ortodoksiseen uskonnonopetukseen mene. Ei siellä ole kavereita. Ja jos perheessä vallitsee uskonnollinen välinpitämättömyys, niin perheen toivo nopeasti ottaa uskonnonopetuskysymyksessä ohjat käsiinsä. Ja kun lisäksi vielä ortodoksisen uskonnonopetuksen järjestämiseen koulussa suhtaudutaan nihkeästi, ja uskontotunti on hankalaan aikaan lukujärjestyksessä, niin ratkaisu on selvä. Mennään enemmistön mukana, koska sellaisen edustaja löytyy myös kotoa. Seka-avioliiton tuottama uskonnollinen ongelma kertautuu. Kodit toivovat ortodoksisen uskonnonopetuksen korvaavan kaiken sen uskonnollisen kasvatuksen, jota kodissa olosuhteista johtuen ei ole pystytty antamaan. Ja opetus vuorostaan valuu kuin vesi hanhen niskasta, kun opetuksen toivomaa palautetta ei saada kodista. Ortodoksisesta uskonnon opetuksesta muodostuu kuiva teoria-aine, jonka kohdalla kysytään, onko tästä jotain hyötyä.

Ortodoksinen kristinoppikoulu, uskonopin kertauskurssi muodostaa kirkon työntekijöille haasteen, koska suurin osa kristinopinkoululaisista on ortodoksis-luterilaisen kodin lapsia, joiden kokemus ortodoksisesta arkielämästä ja tietous kirkollisista tavoista voi olla alkeellista tai vääristynyttä. Kristinoppikoulu onkin yhä enemmän ja enemmän keskittynyt ortodoksisen kirkollisen ja uskonnollisen kokemuksen tarjoamiseen kuin tietomäärän lisäämiseen. Tällaisen kokemuksen tarjoaa parhaalla tavalla leirikristinoppikoulu, jossa lyhyen ajanjakson myötä eletään ortodoksisen perinteen keskellä. Kristinoppikoulun opettajalta vaaditaan kirkollisten tietojen lisäksi todellista taitoa ja tahdikkuutta kasvattaa kaittavistaan ortodokseja loukkaamatta heidän luterilaisia isiään tai äitejään.

Kirkolliset toimitukset muodostavat laajan pastoraalisen kentän luterilaisen ja ortodoksin avioliitossa. Ortodoksinen pappi tulee luterilais-ortoksiseen kotiin, perhejuhlaan kastamaan lapsen, siunaamaan kodin tai onnittelemaan merkkipäiväänsä viettävää tai ehkä muuten vain kotiin pappina kutsuttuna. Jo luterilaisen äidin lapsen kastaminen ortodoksiksi vaatii monien ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten poistamista. Kastetilaisuudessa tai muussa kodin merkkitapahtumassa ortodoksis-luterilaisen kodin kohtaaminen on helppoa. Onhan kyse juhlasta, jossa kirkon rukous ja siunaus täyttävät koko kodin.

Perheen ja suvun ainoan ortodoksijäsenen hautaan saattaminen ei henkiseltä ilmapiiriltään ole kovin helppoa. Ortodoksinen hautaansiunaamisen toimitus on outo mukana oleville. Ainoat ortodoksit siunaustilaisuudessa saattavat olla pappi ja vainaja. Vainajan luterilainen puoliso ja lapset kohtaavat ortodoksisen papin surussaan. Jännitetään, osataanko käyttäytyä oikein siunaustilaisuudessa, pelätään suitsutussavua ja palavia kynttilöitä kädessä. Arkun kannen avoinna pitäminen on vierasta. Jälkeen päin, jo usein muistotilaisuudessa todetaan pahoittelevasti, että kun ei tullut edesmenneen elinaikana perehdyttyä puolison, isän tai äidin, isovanhempien, sedän, tädin jne ortodoksiseen uskoon ja kirkkoon. Siunaustilaisuudessakin olisi ollut helpompaa. On ollut yllättävää havaita, kuinka ortodoksivainajan siunaaminen haudan lepoon aivankuin poistaisi jonkin esteen, joka edesmenneen elämän aikana on vallinnut luterilaisuuden ja ortodoksisuuden kesken. Uskonto on sittenkin yhteinen asia, jonka ortodoksinen muoto tuo elämään oman rikkautensa. Luterilaiset omaiset havaitsevat, kuinka vähän he sittenkin tietävät poismenneen hengellisestä kulttuurista ja ortodoksisesta uskosta. Suremaan jäänyt luterilainen perheen osa usein haluaa monin verroin huolellisemmin noudattaa kirkon perinnettä vainajan muistelemisessa verrattuna perinteensä kadottaneisiin ortodokseihin. Vainajien rukouksellinen muisteleminen on surutyötä, jossa kirkko on mukana jäsenensä luterilaisen puolison siirryttyä ajasta iäisyyteen. Kirkko muistelee jumalanpalveluksiensa yhteydessä pyydetyissä esirukouksissa kaikkia perheen ja suvun jäseniä, olivatpa he luterilaisia tai ortodokseja, eläviä tai poisnukkuneita.

Olen edellä esittänyt ortodoksisen avioliittonäkemyksen ihanteita ja periaatteita sekä käytännön kiperiä kysymyksiä. Esillä on myös arki, jonka ortodoksi ja luterilainen keskinäi-sessä avioliitossaan kohtaavat. Siihen mahtuu valoa, varjoa, iloa yhteisistä elämän päivistä, menestyksen myötä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, toinen toisensa tukemista vastoinkäymisissä, surussa ja murheessa, toisensa opastamista Jumalan valtakunnan kansalaisina. Seka-avioliittoja on ollut menneisyydessäkin. Meidän moniarvoisessa yhteiskunnassamme, jossa ortodoksit edustavat vain pientä vähemmistöä, seka-avioliitot muodostavat suuren ja jatkuvasti määrällisesti lisääntyvän joukon kaikista kirkoissamme siunatuista avioliitoista, ja valitettavasti myös kirkon jäsenten kirkkonsa ulkopuolella solmimista avioliitoista. Me kaikki tiedämme, että useimmat niistä johtavat onnellisten perheiden syntymiseen. Olisikin epäviisasta ja utopistista pyrkiä mitätöimään ne. Ja usein on niin, että tällaiset avioliitot ovat ajan saatossa osoittautuneet kestävimmiksi ja onnellisemmiksi kuin nimellisesti ortodoksien solmimat avioliitot, joissa kumpikaan puoliso ei ole koskaan kuullut kristillisen tai ortodoksisen avioliiton tarkoituksesta. Siunatessaan ortodoksin ja luterilaisen avioliiton kirkko tuo esiin pastoraalisen rakkautensa jäsentänsä ja hänen tulevaa perhettään kohtaan.

"Muista, Herra, tässä rukoilevaa kansaa kuin myös niitä, jotka ovat oikeista syistä jääneet tänne tulematta, ja armahda heitä sekä meitä suuressa laupeudessasi. Heidän varastonsa täytä kaikella hyvyydellä. Heidän avioliittonsa suojele rauhassa ja yksimielisyydessä. Pienokaiset kasvata, nuorukaiset opeta, vanhuksia tue, alakuloisia rohkaise, hajoitetut kokoa yhteen" ( Basileios Suuren liturgiasta ).


Olavi Merras
Suomen ortodoksisen ja evankelis-luterilaisen kirkon dialogi Uudessa Valamossa 8. - 10.10.1990

Noudettu kohteesta ”http://www.ortodoksi.net/index.php?title=Ortodoksin_ja_luterilaisen_avioliitto_pastoraalisena_kysymyksenä&oldid=52075”