Ortodoksinen askeesi on hengellistä psykiatriaa (opetuspuhe)

Ortodoksisen kirkon tradition tunnusmerkki on askeesi. Esimerkiksi pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) on askeetti. Hänen opetustensa perusaiheena on askeettinen kilvoittelu ja taistelu. Pyhittäjä Simeon kirjoittaa:

Ellemme kuole maailmalle ja maailmallisille asioille, kuinka voisimme elää elämää, joka on salattuna Kristuksessa, jos emme ole kuolleet Jumalan vuoksi.

Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon

Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi
(kuva © Pyykkönen)

Pyhittäjä Simeon mainitsee askeesin ja hyveiden tekoina

• valvomisen,
• paastoamisen,
• palavan katumuksen,
• kyyneleet,
• hengellisen murheen,
• lakkaamattoman rukouksen,
• kuoleman jatkuvan muistamisen ja ennen muuta
• hiljaisuuden ja nöyryyden.

Kaikki askeettinen elämä perustuu paastoamiseen ja valvomiseen. Paasto kasvattaa kilvoittelijassa Jumalan mielen mukaisen itsetarkkailun ja kärsivällisyyden hyveen. Jumalan pyhyyden edessä seisominen on pyhittäjä Simeonille ennen muuta uskon toimintaa.

Usko on askeettisen pyrkimyksen ja kaikkien hyveiden alku. Usko edeltää kilvoittelijan pyrkimystä, herättää tuomion pelon ja toivon pelastumisesta. Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon. Hengellinen itsetuntemus ja synnillisten ajatusten kieltäminen kasvattaa ihmisessä katumusta, hengellistä murhetta ja nöyryyttä. Katumus on samaa kuin kasteen armon uudistaminen.

Pyhittäjän mukaan kristittyjä uhkaava suurin vaara on vallanhimo. Se on paljon kuolettavampi kuin lihan himot tai rikkauksien nälkä. Pyhä Simeon oli hyvin pessimistinen aikansa piispojen ja pappien suhteen. Hän luettelee lukuisia hengellisen rappion syitä:

• hänen aikanaan rikottiin evankeliumin käskyjä,
• oltiin ylpeitä ja
• kiintyneitä aineellisiin hyvyyksiin
• eikä enää kunnioitettu iältään vanhempia.

Myöskään kristillistä rakkautta ei ollut riittämiin. Pahuudella oli lähes universaali luonne. Pyhittäjä puhuu kirkosta ja kysyy:

Kuka pappien joukossa huolehtii Kristuksen morsiamen sielun kauneudesta? Näyttäkää minulle yksi ja minä olen häneen tyytyväinen! Mutta, voi meitä, tämän vuosituhannen kääntyessä, pappeja, munkkeja, piispoja ja Kristuksen palvelijoita, me olemme tallanneet jalkoihimme Jumalan ja Vapahtajan lait ikään kuin niillä ei olisi mitään arvoa.

Kirkon jäsenen tulee pyhittäjä Simeonin mielestä hylätä vallanhimo ja toteuttaa sen sijaan elämässään Kristuksen tahto, sillä

kuka on koskaan pelastunut niistä, jotka uskovat Häneen, mutta eivät tee Hänen tahtoaan.

Pyhittäjä Simeon Uusteologin teologisen ajattelun keskeiset teemat voidaan kiteyttää kahteen otsakkeeseen:

• hengellinen isä ja
• jumaloituminen ”valkeuden kyynelinä”.

Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, että Jumala lähettää todellisen hengellisen isän sille, joka sitä anoo vilpittömästi. Kilvoittelijan jumaloitumiseen puolestaan liittyvät erottamattomasti elämä Jumalassa, ylösnousemus ja Pyhä Henki.

Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, ettei maailma ole tarkoitettu merkityksettömän toiminnan ”teatteriksi” vaan askeettiseksi areenaksi. Olennaista on askeetin persoonallinen yhteys Kristukseen jumalallisen valkeuden kautta. Tätä yhteyttä Kristukseen Simeon käsittelee hymneissään dialogin muodossa. Pyhittäjä on tietoinen, että puhuu Toisen, Ystävän ja Rakastetun kanssa ja että tämä Toinen, Ystävä ja Rakastettu on Kristus.

Ortodoksinen askeesi on hengellistä psykiatriaa

Pyhittäjä Simeon peri ihmiskäsityksensä kreikkalaisilta isiltä. Pyhien Isien tradition mukaan Kristuksessa toteutui jumalallinen armotalous. Kristus ei edusta pelkästään inhimillisen luonnon eheytymistä, vaan sen täyteyttä. Isät ymmärsivät ihmisluonnon olennaisesti dynaamisena.

Ihminen luotiin sellaiseksi, että hän kykenee ottamaan vastaan Jumalan, mutta ihmisluonto tarvitsee Jumalan armon apua. Ilman Jumalan armoa ihminen luonnottomaksi ja epäihmiseksi. Pyhittäjä Simeon ymmärtää ihmisen Jumalan kaltaisuuden Kirkon tradition hengessä eli yhteydessä ihmisen vapauden kykyyn. Hän ei siis samasta pahuutta ihmisluontoon, vaan valintaan. Adamin ja Eevan tahto haaksirikkoutui väärän valinnan seurauksena.

Pyhä Simeon Uusteologi ei ole platonisti. Hänen mukaansa ihmisen osallistuminen Jumalan Elämästä ei rajoitu pelkästään sieluun. Koko ihmisruumis kutsutaan jakamaan Jumalan aineeton tuli. Kuitenkin sielu on ihmisessä ensisijainen Jumalan kohtaamisen paikka. Sielu välittää Pyhän Hengen energiat ruumiiseen.

Ihmisen pyrkimys saavuttaa elämässä pyyteetön rakkaus edellyttää vapautumista itserakkaudesta. Itserakkauden ongelma ei ole eettinen, vaan terapeuttinen. Sen, joka haluaa vihata maailmallista elämää, tulee rakastaa Jumalaa koko sielustaan ja pitää Häntä mielessään jatkuvasti.

Jumalan rakastaminen ja Hänen ainainen muistamisensa auttaa enemmän kuin mikään muu luopumaan kaikesta iloiten ja pitämään kaikkea maailmallista merkityksettömänä. Pyhän Simeonin mielestä maalliset muistikuvat ja tämän maailman asioiden miettiminen pimentävät pyhän Simeonin mielestä sielumme silmät eli ymmärryksemme. Mitä enemmän ihminen palvoo vatsaansa, sitä vähemmän hän pystyy nauttimaan hengellisen elämän hyvyyksistä. Toisaalta mitä enemmän hän pitää kurissa ruumistaan, sitä enemmän hän saa maistaa hengellistä ravintoa ja lohdutusta.

Ortodoksisessa teologiassa askeettinen opetus sitoutuu ihmisen terapeuttiseen kohtaamiseen. Ihmisen jumaloituminen perustuu Bysantin kirkon kristologiaan ja soteriologiaan eli opetukseen Kristuksesta ja pelastuksesta. Jumaloituminen perustuu Kristuksen lihaksitulemiseen, joka poistaa syntiinlankeemuksen seuraamukset. Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta

• oman langenneen tahdon kieltämistä,
• himoista luopumista,
• hengellistä murhetta ja
• hyveiden vastaanottamista.

Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu kristitylle askeesia varten.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi ei ollut teologisessa opetuksessaan systemaattinen. Teologina hän yhdisti persoonansa kirkkoisien traditioon. Teologisen opetuksensakin hän ilmaisi elävänä askeesin totuutena. Vaivantäyteisen katumuksen ja peräänantamattoman kilvoittelun tietä ihmisen on ensin saatettava sielun voimat sellaisiksi, kuin Jumala ne hänelle antoi, kun Hän loi ensimmäisen ihmisen ja puhalsi tähän elämän hengen.

Simeon oli uskollinen pyhien isien ja kirkolliskokousten opetuksille. Ne muodostuivat hänen teologisen opetuksensa eläväksi perustaksi. Hän eli askeettisesti ja hengitti askeesissaan pyhien kirjoitusten, liturgian ja askeettisen kirjallisuuden totuutta.

Ortodoksinen teologia on empiiristä

Ortodoksinen etiikka on askeettista. Se ei perustu filosofiaan, eikä sillä ole mitään yhteyttä filosofiseen etiikkaan. Ortodoksisella etiikalla ei ole mitään tekemistä läntisten kristittyjen skolastisen tai protestanttisen etiikan kanssa. Ortodoksista askeettista opetusta voidaan hyvin kuvailla hengellisenä psykiatriana siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmissydämen mielen energia on Pyhässä Hengessä ihmisen luonnollinen tila.

Ortodoksisessa kirkossa me emme löydä eettisiä järjestelmiä, vaan terapeuttisen metodin, joka osoittaa ihmisen tien parantumiseen. Terapeuttisella metodilla ei tarkoiteta ulkoisia välineitä, vaan Jumalan ja ihmisen yhteistyön välineitä. Pyhä Isät eivät luonnehdi ihmisiä sellaisilla käsitteillä kuin eettinen, epäeettinen, moraalinen, moraaliton, hurskaus ja jumalaton. Sellaiset käsitteet eivät kuvasta Kirkon terapeuttista metodia, vaan ihmiskeskeisiä ja moralistisia arvoperusteita. Ortodoksinen Traditio ei jaa ihmiskuntaa hyviin ja pahoihin, moraalisiin ja moraalittomiin. Sellainen olisi ennenkuulumatonta. Sen sijaan puhutaan täydellistymisen asteita.

Jumalan armo toimii ihmisessä, ja ihminen tekee yhteistyötä Luojansa kanssa. Ortodoksinen askeesi on ihmisen ja Jumalan luomattoman energian yhteistyötä. Ortodoksinen teologia ei ole teoreettista, niin kuin esimerkiksi filosofia ja metafysiikka. Ortodoksinen teologia kuuluu käytännöllisiin ja positiivisiin tieteisiin. Ortodoksinen teologia merkitsee tarkkailemista ja kokemista. Ortodoksinen teologia perustuu Jumalan Ilmoituksen kokemukseen, ei pohdintoihin. Pyhät Isät eivät ymmärtäneet teologiaa teoreettisena tai spekulatiivisena vaan joka suhteessa positiivisena tieteenä. Kirkkoisien ilmaisema ortodoksinen teologia on empiiristä. Kokemus on avain ortodoksiseen teologiaan. Jotta ihminen voisi harjoittaa teologiaa, hänellä täytyy olla kokemus teologiasta. Ei riitä, että hän pelkästään ajattelee teologisesti.

Jumalan kuvana ihminen kykenee kehittymään hengelliseksi. Se on ihmisen luonnollinen tie. Pyhän Gregorioksen mukaan ihminen on enemmän Jumalan kuva kuin enkelit: vain ihmisen tavalla tuntea Jumala on kolmiosainen luonne. Tämä tunteminen koostuu

• intuitiivisesta,
• älyllisestä ja
• rationaalisesta, loogisesti etenevästä järkeilystä ja käsityskyvystä.

Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että ihminen on tehty neljästä osasta:

• ruumiista,
• sielusta,
• mielestä ja
• sydämestä.

Hän opettaa, että sielu suuntautuu Jumalaan mielenä, jatkuvana kaipauksena (eros) ja tuntemisena. Ihminen yhdistyy Jumalaan, kun hän tulee rukouksessa osalliseksi vastaavanlaisista hyveistä kuin Jumalalla on, siinä määrin kuin se on luodulle mahdollista. Vapaus on ihmisen Jumalan kuvan ominaispiirteistä luonteenomaisin. Pyhä Gregorios kutsuu uskovia osallistumaan Jumalan luomattomista energioista ja saavuttamaan jumaloitumisen. Hän korostaa uskovan eettisen elämän tärkeyttä ja viittaa pakanallisiin filosofeihin, jotka elivät usein siveettömästi.

Kirkon Traditio on Jumalan Rakkauden tapahtumaa. Jumalan ja ihmisen kohtaaminen Kirkon askeesissa ja pyhissä mysteerioissa merkitsee kohtaamista rakkaudessa. Ortodoksinen usko ei toteudu ilman Kristuksessa tapahtuvaa ihmisen parantumista. Ortodoksista teologiaa ei ole ilman sielun ja ruumiin parantumista. Kaikki hengellinen elämä on Pyhän Hengen energioiden hedelmää.

Kun Kirkossa opetetaan sairaudesta ja parantumisesta, sillä tarkoitetaan, että ihmisen sisäinen maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Kirkon terapeuttinen hoito tarkoittaa ihmisen puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista. Kirkko on maailmassa olemassa sekä Kristuksen Ruumiina että Kristuksessa. Ortodoksinen kristillisyys ei määrittele itseään kapeasti yhtenä uskontona, joka huolehtii vain omista seuraajistaan. Kirkko haluaa Jumalan tavoin, että ”kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”, (1. Tim. 2:4) sillä Jumala on kaikkien, erityisesti uskovien pelastaja. (1. Tim. 4:10)

Ortodoksisen kirkon tarkoitus maailmassa on ykseys Kristuksessa. Se tarkoittaa ihmisen sydämen ja mielen parantamista. Kirkon hengellinen elämä koetaan askeesissa ja osallistumisessa pyhissä mysteerioissa Jumalan luomattomaan armoon. Ortodoksinen kristillisyys tarvitsee maallistumisen keskellä Pyhän Eukaristian ja Kirkon välisen suhteen uudelleen löytämistä. Kirkon jäsenet ovat vieraantuneet Pyhien Isien teologiasta ja Kirkon liturgisesta elämästä. Liturgia rajoittuu kirkkorakennukseen, mutta sen ulkopuolella liturgia ei vaikuta juurikaan ihmisten elämään. Tähän on syynä ihmisen elämän maallistuminen. Kun ihmisen maailmankuva ei muodostu Kirkon yhteisestä liturgisesta kokemuksesta, liturgian ja elämän kesken ei synny vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta tulee ihmiselle suoritus.

Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii ihmisiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässä eukaristiana eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi.

Apostolinen ja katolinen ortodoksinen kirkko merkitsee lääkitsemistä ja kirurgiaa. Kirkko hoitaa hengellisenä sairaalana synnin haavoittamia ihmisiä. Maallistunut kirkko tyydyttää ihmisten itsekkäitä uskonnollisia tuntemuksia. Se kiinnittää huomiota seremonioihin, mutta kieltää Kirkon opettaman hengellisen valvomisen ja terapeuttisen terveyden tärkeyden.

Pyhien Isien Traditio tukee voimallisesti uskovia taistelussa hengellisen elämän individualismia ja teologian huoletonta harjoittamista vastaan. Kirkon teologiaa ei voi koskaan erottaa rukouselämästä ja hyveiden harjoittamisesta. Kirkon Isille kristillisyys on ennen kaikkea Kirkon ainutlaatuista kokemusta.

Sanaa kokemus ei tule ymmärtää läntisessä psykologisessa, individualistisessa tai subjektiivisessa merkityksessä. Kirkon kokemus merkitsee Kristuksessa uudistettua ja kirkastettua luomakunnan elämää. Pyhien Isien Teologia liittyy elämään uskovien yhteisössä. Kirkon historia on pyhää historiaa, mutta samanaikaisesti Kirkon elämä vaatii askeesia eli työtä ja vaivannäköä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Golitzin, Alexander, 1997, St Symeon the New Theologian. On the Mystical Life: The Ethical Discourses. Vol. 3: Life, Times and Theology. Crestwood.
• Gregorios Palamas, pyhä, 1988 Gregorios Palamas. The One Hundred and Fifty Chapters. Ed. R.E. Sinkewicz. Toronto.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1983, Gregorios Palamas – raamatullinen mystikko. – Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
  • 1991, Pyhä Gregorios Palamas – ortodoksisen tradition puolustaja. – Ortodoksia 40. Kuopio.
  • 2011, Pyhä Gregorios Palamas – Kirkon hesykastisen tradition puolustaja. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Fathers John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Simeon Uusteologi, pyhittäjä
  • 1976, St. Symeon the New Theologian. Hymns of Divine Love. Songs of praise by one of the great mystics of all church history. Newly Translated By George A. Maloney, S.J. Denville, New Jersey.
  • 1991, Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. – Filokalia. III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.