Ortodoksinen kasvatus ei rajoitu luokkahuoneeseen (opetuspuhe)

Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen yhteisö

Kristuksen evankeliumin ja Jumalan Valtakunnan sanoman tulee näkyä sanoissa ja teoissa. Evankeliumin saarnaaminen ja opettaminen on hengellinen tapahtuma. Piispan ja papin on oltava uskollinen Jumalan rakkauden sanoman vastaan ottamiselle. Heidän tulee rakastaa Kristusta, Pyhiä Kirjoituksia, pyhien isien opetuksia, seurakuntalaisia ja evankeliumin julistamista. Heidän tulee yhdistää evankeliumin opetus seurakunnan kokonaiselämään.

Evankeliumin julistaminen edellyttää aina kuulijoiden myönteistä vastausta siihen. Evankeliumin syvään luonteeseen kuuluu ihmisen antama vastaus. Kristus opetti, että ihmisten tulee pyytää saadakseen ja heidän tulee aktiivisesti etsiä löytääkseen (Matt. 7:7-8). Kristus tuli maailmaan ja hän vuodatti ristillä kallisarvoisen verensä. Hän ei tullut pelkästään ihmisten ihailtavaksi, vaan että ihmiset ottavat Hänet vastaan ja tunnustavat Hänet Pelastajaksi ja Herraksi. Myönteinen vastaus Kristuksen kutsuun muodostaa uskon persoonallisen teon, joka perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon.

Evankeliumin saarnaaminen ei ole Kirkon ainoa tehtävä. Sitä on myös jumalanpalvelus, kirkollinen kasvattaminen, pastoraalinen ohjaaminen, ihmisrakkaus ja lähetystyö. Kirkon palvelemisen muodot saavat ravintonsa evankeliumin hengestä eli Kristuksen rakkaudesta uskovia kohtaan. Ortodoksisen kirkon evankeliumin henki on uskon palava pensas. Siinä kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus osoittaa suuren rakkautensa ja armonsa ihmissieluja kohtaan.

Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen ja sakramentaalinen yhteisö. Se on muutoin pelkästään yhdistys, joka tarjoaa jäsenilleen ihmisten halujen ja vaatimusten mukaisia kulttiriittejä. Sellainen yhdistys ei ole ortodoksinen kirkko.

Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi tai ghetoksi, vaan eläväksi katoliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei ole uskonnollinen kerho tai liikeyritys. Jumala kutsuu seurakuntayhteisöä vahvistamaan langenneessa maailmassa ihmisten keskinäistä uskon ja käytännön ykseyttä. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää uskovilta Kirkon totuuden julistamista ja sen todistamista.

Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole, ellei se laajene perheisiin, työpaikoille ja yhteiskunnan elämään. Kirkon tulee kasvattaa kaikkia jäseniään. Ihmisten tie kulkee Jumalan yhteyteen lähimmäisen kautta. Kirkon pyhät isät olivat kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteista ja ongelmista. Ortodoksinen kirkko vaikutti monin tavoin Bysantin yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön, taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden torjumiseen ja sosiaalisten ongelmien esiintuomiseen. Ortodoksisuus eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin jokapäiväisessä elämässä.

Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin kansallinen ideologia. Joillekin näyttää olevan helppoa hieroa kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksisesti.

Maallistuneessa näennäiskirkollisessa elämänmenossa yksilö tai yhteisö ehdollistaa kirkon palvelemaan muita kuin hengellisiä päämääriä. Tämä näkyy kipeästi paikallisessa ortodoksisessa kirkossa. Jäsenistön enemmistö ei osallistu kirkolliseen elämään. Kirkollisen työn tuntemattomuus ja paheneva maallistuminen uhkaa kirkon tulevaisuutta. Bysantin Kirkon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen eetos vaikuttaa suomalaisessa ortodoksikirkossa nostalgiselta muistolta.

Ortodoksinen kasvatus ei rajoitu luokkahuoneeseen

Ortodoksinen kasvatus merkitsee Kirkon opetuksen ja kasvatuksen siirtämistä eteenpäin. Ortodoksinen kasvatus kattaa kaiken. Se ei rajoitu luokkahuoneeseen. Kirkon liturginen kasvatusnäkemys lähtee raamatullisesta ja patristisesta ihmiskuvasta: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa. Ortodoksisessa ihmiskäsityksessä on keskeistä jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Tätä kaltaisuutta ihminen kutsutaan toteuttamaan elämässään.

Ortodoksinen kirkko korostaa liturgisen rukouksen ja ihmiselämän keskinäistä yhteyttä ja jakamattomuutta. Ihminen on liturgisena olentona persoona, jolle annetaan lahjoista suurin eli hengellisen elämän kasvun mahdollisuus. Ortodoksinen kirkko on elämän ja kasvamisen paikka, sillä ei ole olemassa kristillisyyttä yleensä eikä yksityistä kristittyä. Ihmisiltä puuttuu laitoskirkossa selkeä ja toimiva ymmärrys siitä, mitä Kirkko on. Siitä seuraa monien ortodoksisen kasvatuksen osa-alueiden jääminen irrallisiksi. Ortodoksit näyttävät unohtaneen Kirkkoa määrittävän totuuden. Kirkko on eukaristinen ateria. Ortodoksinen kirkko ei tarkoita uskonnollista instituutiota, piispojen hallintoa, rakennuksia, virastoja ja organisaatiojärjestelmää. Kirkko merkitsee Jumalan kansan kokoontumista ”murtamaan leipää ja ”siunaamaan maljan”.

Kirkko on ateria. Eukaristinen syöminen ja juominen ovat edellytyksiä ihmisen elämälle, hänen tavalleen jakaa se Jumalan kanssa. Ensimmäinen ihminen luopui synnin kautta elämän mahdollisuuden jakamisesta Jumalan kanssa. Hänen syömisensä merkitsi yksilöllisyyden ylläpitämistä. Adam ei halunnut Jumalan elämää eikä yhteyttä Häneen. Hän valitsi yksilöllisen elämän säilymisen ja olemassaolon.

Kirkko toteuttaa eukaristiassa elämän yhteyttä Jumalaan. Eukaristinen ateria merkitsee yhteyden jakamista Jumalan ja lähimmäistemme kanssa. Eukaristia ilmaisee Jumalan armon lahjan ja mahdollisuuden uuteen elämään. Kun puhutaan elämän uudistumisesta, sillä ei tarkoiteta ihmisen eettisen elämän parantumista tai lainomaista eheyttämistä, vaan uuden elämän tapahtumaa.

Ortodoksinen liturgia merkitsee yhteisöllistä toimintaa: piispa tai pappi ei toimita yksinään liturgiaa. Meidän on ryhdyttävä näkemään suomalaisessa paikalliskirkossa, että kaikki palvelevat omalla paikallaan Kristusta. Kaikki palvelevat kaikkia. Papiston ja maallikoiden suhde merkitsee yhteistä palvelemista. Kirkon papiston tehtävänä on tehdä Kristus nähtäväksi, tehdä kuultavaksi Hänen käskynsä ja tuoda julki Hänen tahtonsa.

Miten se toteutuu, jos kirkkokansa ei kuule papin lukemia eukaristisia rukouksia jumalallisessa liturgiassa. Kirkkokansa seurailee papistoa ja kuoroa kuin jotakin teatteriesitystä. Paikalleen pysähtynyt liturgisuus rohkaisee ihmisiä ymmärtämään liturgian yksipuolisesti Kristuksen elämää esittävinä kuvina. Kirkkokansa ei osallistu aktiivisesti liturgiaan, joten se ei vaikuta juurikaan heidän elämäänsä. Sunnuntain liturginen kokoontuminen ei yhdisty ihmisten arkipäivän elämään.

Kirkon elämässä ei ole eheytymistä ilman askeesia ja hengellistä uudistumista. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset ovat olleet viime vuosikymmeninä suuria. Ortodoksisen kirkon tradition kannalta erityisen kipeä asia on perheen merkityksen heikkeneminen. Yhä useammat vanhemmat siirtävät lastensa kasvatustehtävän päiväkodeille ja peruskoululle. Kasvatustehtävien laiminlyöminen näkyy kipeästi kirkollisessa elämässä. Kodeissa ei tunneta vastuuta ortodoksisten arvojen luomisesta lasten ja nuorten elämään. Lasten ja nuorten pahoinvointi kytkeytyy ympäröivään yhteiskuntaan, perheoloihin ja kouluyhteisöön. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin takana on usein vanhempien pahoinvointi.

Uskon kasvattaminen on sydämen asia

Yhteiskunnan maallistuminen merkitsee vaaraa paikalliskirkon elämässä. Se halvaannuttaa kirkollisen elämän. Yksilöllisyyden ja elämän nautintojen korostaminen vieraannuttaa laitoskirkon jäsenen todellisesta kutsumuksestaan kasvaa hengellisesti. Tämän päivän ihmisen seksuaalisuudesta on muodostunut aistillisten halujen täyttämää ajanvietettä. Jokainen tekee niin kuin huvittaa. Mielihyvän tavoitteleminen ja nautintojen etsiminen rakentavat nykyajan epäjumalia, jotka aiheuttavat suurta hengellistä vahinkoa erityisesti nuorten sielulle ja ruumiille.

Moniarvoisen yhteiskunnan arvottomuuden keskellä paikalliskirkon tulisi hahmottaa Kirkon perinteen hengessä kasvatustavoitteitaan. Kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt liturginen ghetto, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva yhteisö. Bysantin kirkon kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti. Apostolinen ja Katolinen Kirkko näkee kasvatuksen tärkeäksi tehtäväkseen ja siksi sen liturginen elämä on tarkoitettu kaikille ikäkausille. Ortodoksinen usko ei ole muusta eristetty asia ihmiselämässä, koska se on luonteeltaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta koossapitävä ja ohjaava tekijä.

Ortodoksinen liturgisuus on syvän yhteisöllistä, toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän sanallinen ja kuvallinen aines ilmaisee uskovien yhteisöllistä kokemusta ja samalla myös ohjaa sitä. Tämä kaikki edellyttää kirkolliselta kasvatukselta ihmisolemuksen kaikkien osa-alueiden kasvattamista. Rationaalinen opetus on hengetöntä, yksinomaan emotionaalinen on puolestaan sokeaa. Kirkon liturgia korostaa, ettei ketään ihmistä jätetä yksin.

Jumalallinen liturgia on Jumalan kansan ykseyden juhla. Liturginen draama tekee uskoville läsnä oleviksi pelastushistorian suuret kertomukset, jotka haastavat uskovat toimintaan. Ne yhdistävät uskovat myös toisiinsa. Yksi nykyihmisen suurimpia tragedioita on suurten kertomusten mureneminen. Ihmiset ovat aikaisemmin rakentaneet yhteisöllisyyttä yhteisten kertomusten varaan.

Kirkossa pyhät kirjoitukset, ikonit ja liturgiset tekstit luovat uskoville yhteistä tilaa, jonka pohjalta he jakavat katolisen uskon kokemuksiaan ja kokevat yhteenkuuluvuutta. Uskon kasvattaminen ei rajoitu älylliseen tai tiedolliseen pyrkimykseen. Se on sydämen asia. Ikoninen oppiminen tarkoittaa sydämen sivistystä. Ortodoksisen tradition mukaisesti se sisältää älyn, tunteet, ruumiin ja sielun. Uskon kasvattaminen johtaa Kirkon jäsenen sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa. Ilo Kristuksessa ei kuitenkaan tarkoita maailmallista hauskanpitämistä.

Pyhällä Johannes Krysostomoksella oli dynaaminen käsitys apostolisen saarnan voimasta. Hän välitti palavasti kuulijoilleen evankeliumin sanomaa. Pyhä Isä opettaa:

”Rakkaani, oppikaamme halveksimaan ihmisiltä tulevaa kunniaa, älkääkä kaivatko sitä. Meille on suotu suurin kunnia, johon verrattuna ihmisiltä tuleva kunnia on itse asiassa loukkausta, pilkantekoa ja ivaa. Tämän maailman rikkaudet on siihen rikkauteen verrattuna köyhyyttä. Jos kuitenkin tahdot rakastaa kunniaa, teen niin, mutta olkoon rakastamasi kunnia kuolevaista kunniaa.”

Krysostomos kohdisti Kirkon rikkaan opetuksen kuulijoiden elämäntodellisuuteen. Kirkkoisän sisällöltään rikkaat saarnat osoittavat, että hän ajatuksensa tarjosivat ihmisille rikasta hengellistä ravintoa arkista elämää varten.

Tänä päivänä harvat ortodoksit näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on elämään. Paikalliskirkossa tarvitaan kirkkoisien voimakasta raamatullista opetusta. Kirkon teologian ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on Suomessa kaukana evankeliumin ja pyhien isien ihanteesta.

Ortodoksiseen opetukseen tulee kuulua rakentavan kriittinen arvio maallisesta menosta, jonka keskellä paikalliskirkon jäsenet elävät. Ortodoksien kutsumuksena on taistella tämän maailman epäjumalia vastaan – ja niitä on nykyään leegio: menestys, aineellinen hyvinvointi, turvallisuus ja raha.

Patristiseen opetukseen ja kasvatukseen sisältyy kutsu tarkastella Kristuksessa profeetallisesti kaikkea maailmassa. Kirkon rikas jumalanpalveluselämä tarjoaa runsaasti terapeuttista aineistoa, jota papiston julistus tuo ihmisen eri elämäntilanteisiin. Tavoitteena on herättää ihmisessä katumus. Se edellyttää katuvalta itsensä avaamista katumukselle, vakavaa suhtautumista Kirkon tarjoamaan hengelliseen uudistumiseen ja eheytymiseen. Häneltä puuttuu kuitenkin usein Kirkon opetuksen mukainen käsitys synnistä. Hänen elämäänsä ruokkii epäusko, välinpitämättömyys, tunteettomuus ja mielen sokeus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Kirkon pyhät mysteeriot kadottavat ilman askeesia syvän merkityksensä eikä niillä ole silloin Kirkon tarkoittamaa vaikutusta ihmisen hengelliseen elämään. Mitä enemmän ihminen hyljeksii Jumalan pyhyyttä, sitä huonommin hän voi hengellisesti. Maailmallinen ihminen ei palvele Jumalaa ja lähimmäistä. Sellaisen kuvitteleminen on silkkaa teeskentelyä, tekopyhyyttä ja petosta.

Pyhä Eukaristia merkitsee Kirkon eetosta

Ortodoksisen kirkkoyhteisön tehtävänä on ravita avioliitossa ja naimattomina elävien hengellistä elämää ja kehittää ortodoksisen hengellisyyden elinvoimaisuutta. Kirkon tulee huolehtia lasten ja nuorten hengellisestä elämästä. Saatana käyttää uusia metodeja, koulutusta, teknologiaa ja massamediaa tehdäkseen ihmisistä seuraajiaan. Nykypäivän ihminen on lapsuudesta lähtien näiden demonisten metodien vaikutusten alainen. Hän ei osaa pitää niitä pahoina, vaan luonnollisina asioina.

Ortodoksisen uskon mukaan jokainen papin johtama ortodoksiyhteisö on teologisesti yksi Kristuksen Kirkko. Ortodoksinen seurakunta on eukaristinen yhteisö. Kirkko elää Jumalan Hyvyyden terapeuttisesta tuntemisesta ja kokemisesta. Kirkko tuntee ja paljastaa synnin hajottavuuden. Pyhien isien eukaristinen tietoisuus yhdistyy elävästi heidän terapeuttisen teologiansa käsitykseen Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta. Pyhä Eukaristia merkitsee Kirkon elämää, toimintaa, eetosta, totuuden ja etiikan todeksi elämistä. Ortodoksinen usko on Jumalan suuri mysteerio.

Ortodoksinen jumalanpalvelus on ennen muuta kohtaamista ja dialogia. Jumalanpalvelus merkitsee ihmisen myönteistä vastausta Jumalan pelastavaan kaitselmukseen ja Kristuksen antamaan uuden elämän lahjaan Pyhässä Hengessä.

Liturgia ei ole teksti, vaan Kirkon elävä ja hoitava eukaristinen kokemus. Liturgian tehtävä on ilmaista, julistaa ja toteuttaa Kirkon uskoa ja elämää. Kirkon lähetystyön tehtävä on vapauttaa maailma Saatanan vallasta, synnin, kuoleman ja kaiken muun orjuudesta. Pyhä Eukaristia on ortodoksisen jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän keskus. Sen ympärille on ajan kuluessa kehittynyt päivittäinen jumalanpalveluskierto.

Eukaristian rikas sisältö ilmaisee Kirkon perinteisen kasvatusmetodin. Kirkon kasvatustyö päämäärä on ohjata ihminen Kirkon elämään. Ortodoksinen kasvatus ei rajoitu vain uskonnollisen tiedon ja moraalin kehittämiseen, vaan merkitsee myös ihmisen kirkollisuuden rakentamista ja syventämistä. Ortodoksisen kirkollisuuden syventäminen edellyttää uskovilta syvää hengellistä aikuisuutta.

Ortodoksisen elämän opiskelijan koti on Kirkon liturginen ja sakramentaalinen elämä. Pyhä Liturgia julistaa ortodoksien yhteisöllistä identiteettiä eli ilmaisee keitä Kirkon jäsenet ovat. Liturgia ilmaisee ortodoksikristityn persoonallisen identiteetin niin kirkkorakennuksessa kuin kotonakin.

Bysanttilaisessa kirkkorakennuksessa on voimakkaasti läsnä Jumalan ja ihmisen yhteistyön symboliikka. Bysanttilaiselle arkkitehdille kirkkorakennus edusti koko kirkastunutta kosmosta, jossa Jumalaa elää ja vaikuttaa. Jumala on terapeuttisesti läsnä bysanttilaisessa kirkkorakennuksessa: taivas ja maa kohtaavat siinä toisensa.

Tämän päivän maallistuneessa yhteiskunnassa on elintärkeää korostaa seurakunnissa liturgisen elämän ja arkipäivän yhteen kuulumista. Vain jos jumalallinen liturgia ymmärretään ja koetaan Kristuksen lihaksitulemisen syvyytenä ja rikkautena, siitä kehittyy side ortodoksisen terapeuttisen teologian tuntemiseen ja se taas puolestaan rikastuttaa kirkollista elämää.

Siellä, missä ortodoksisen rukouksen, jumalanpalveluksen ja ajattelun kieli ja sisältö kadottaa yhteytensä ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisiin ongelmiin ja ihmisarvon loukkauksiin, jumalanpalvelus muuttuu ulkoisesti näyttäväksi ja juhlavaksi, mutta sisäisesti kuolleeksi kultiksi. Sellaisen kultin toteuttajat eivät kykene tarjoamaan Kirkon hengellistä terapiaa pelon ja hädän keskellä eläville.

Ortodoksisen kirkollisen arvomaailman ensisijainen totuus on hyvyys ja uskovien keskinäinen kristillinen veljeys ja huolenpitäminen. Kirkon rakkaus edellyttää uskovilta aktiivista läsnäoloa, syvää, tuntevaa, aikuista ja myötäelävää ihmisyyttä.

Ortodoksisen opettamisen ja kasvattamisen tulee vahvistaa Kirkon jäsenten uskoa. Samalla kasvattaminen auttaa heitä toteuttamaan ortodoksista uskoa jokapäiväisessä elämässä. Kirkko parantaa Kristuksessa katuvan ihmisen synnin eli sielun sairaudesta, sillä elävää uskoa ei ole ilman Kristuksessa tapahtuvaa hengellistä parantumista.

Lopuksi

Pyhyys merkitsee pyhien isien teologisessa opetuksessa mielen ylentämistä, sen eheyden palauttamista, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastumista. Kirkon terapeuttinen teologia on parantavaa ja palvelevaa. Pyhä isät korostavat Kirkon teologian parantavaa luonnetta. Bysantin hengellisessä elämässä korostui vanhus eli hengellinen ohjaaja, sielujen ja ruumiiden parantaja ja sakramentaalinen elämä.

Pyhä Eukaristia luo Kirkon. Kristus kokoaa yhteen Jumalan kansan Eukaristiassa. Eukaristisen uhrin kantaminen on liikettä, joka vaatii uskovilta sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässä eukaristiana, elävänä, pyhänä Jumalalle mieluisana uhrina. Eukaristia tuomitsee henkilökohtaisen ja sosiaalisen elämän, jossa ei toteudu vapaa ja eläväksi tekevä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.

Bysanttilaiset isät opettavat, että usko Kirkon elämään perustuu kyvylle nähdä pahuus kaikkialla, missä sitä on. Kirkkoruumiissa on runsaasti kielteisiä voimia, jotka uhkaavat sen jäseniä vieraantumisella ja turmeluksella. Kirkko osoittaa kaikkina aikoina ja kaikkialla maailman sairauden ja ongelmat ja julistaa ihmisille Jumalan iankaikkisen suunnitelman maailmankaikkeuden kirkastamiseksi.

Paluu pyhien isien teologiseen henkeen tarkoittaa heidän mielestä löytämistä. Pyhien isien kirkollinen mieli teki heistä Kirkon uskon ja elämän todistajia. Meidän tulee palata pyhiin isiin ja löytää Kirkon terapeuttinen kokemus kaikenkattavana elämän muutoksena. Kirkon yhteisöllisen elämänmuutoksen keskus on eukaristia. Liturgian ja elämän ykseyden palauttaminen muodostaa kirkollisen elämän uudistumisen lähtökohdan. Kirkko on Jumalan uuden kansan yhteisö. Se ei ole byrokraattinen ja maailmallinen organisaatio eikä uskonnollinen kulttiyhteisö.

Bysantin uskovien yhteiskunnallinen tietoisuus kasvoi yhteisestä liturgiasta, pyhästä Eukaristiasta. Liturgian yhteinen rukous kehotti Kirkon jäseniä kirkastamaan yhteiskunnan elämää. Kirkon uskolliset jäsenet huolehtivat ihmissielujen pelastumisesta. He kantoivat vastuuta myös lähimmäistensä nälästä, kodittomuudesta ja sairaudesta.

Pyhien isien terapeuttinen metodi merkitsee uskovan hengellistä elämää Pyhässä Hengessä. Ortodoksinen kirkko toimii Kristuksen Ruumiina hengellisenä sairaalana. Se ei olisi muuten Kirkko, vaan uskonto.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Hakkarainen, Jarmo
  • 1988, Bysanttilaisen kirkkoarkkitehtuurin suuntaviivoja. – Ortodoksinen Kulttuuri 3/1988. Joensuu.
  • 1994, Lihaksituleminen ortodoksisessa liturgisessa perinteessä. – Viisauden rintaa vasten. 75 vuotta ortodoksista teologista koulutusta. Toimittanut Petri Piiroinen. Joensuu yliopisto. Joensuu.
  • 1995, Yksiöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. N: o 9. Joensuu.
  • 2000b, Bysanttilainen itä ja paaviuden nousu. – Erga 1999. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2002a, Kirkon pyhistä toimituksista: Katumus on koko Kirkon asia. – Aamun Koitto. N:o 19. Kauhava.
  • 2002b, Ortodoksinen askeesi hengittää Kirkon teologiaa. Aamun Koitto. N:o 3. Kauhava.
  • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1996, Näkökulmia ortodoksisen kirkon arvo- ja uskontokasvatukseen. – Parantava kirkko. Ortokirja. Joensuu.
  • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • 2002, Kirkko on tiedottamista. – Ortodoksinen Kulttuuri 4/2002. Joensuu.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 1969 Saint John Chrysostom. Commentary on saint John the Apostle and Evangelist. Homilies 1-47. Translated by sister Thomas Aquinas Goggin, S.C.H. The Catholic University of America Press. Reprinted with corrections.
• Mantzarides, Giorgios, 1994, Orthodox Spiritual Life. Brookline.
• Mitsakos Bezzerides, Ann, 2005, Educating Laity: Ideas on the Present, Past and Future of Orthodox Christian Religious Education in the United States. – One Calling in Christ. The laity in the Orthodox Church. Papers from the Annual Meeting of the Orthodox´Theological Society in America. Anton C. Vrame, editor. InterOrthodox Press. Berkeley.
• Schmemann. Alexander
  • 1973, For the Life of the World. 2nd edition. Crestwood.
  • 1980, Papisto ja maallikot. Suomentanut Matti Sidodorff. – Ortodoksia 29. Kuopio.
• Stylianopoulos, Theodore; 2003, The Gospel in the Parish: Discovering the Orthodox Evangelical Ethos. – The Orthodox Parish in America: Faithfulness to the Past and Responsibility for the Future. Edited by Anton C. Vrame. Brookline.
• Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way.
• Yannaras, Christos
  • 1984, The Freedom of Morality.Translated from the Greek by Eilsabeth Briere. Crestwood.
  • 1991, Elements of Faith. An Introduction to Orthodox Theology. Translated by Keith Schra. Edinburgh.