Ortodoksinen teologia on hengellisen parantumisen hedelmää (opetuspuhe)

Pyhä Kirkkomme muistelee 14. marraskuuta Tessalonikin arkkipiispa Gregorios Palamasta (k.1359). Pyhä esipaimen oli bysanttilainen teologi. Hän kehitti Jumalan tuntemisen empiirisen teologian.

Pyhä Gregorios Palamas
romanialainen seinämaalaus
Kuva © Hannu Pyykkönen

Pyhä Gregorios eli todeksi Kirkon askeesin

Sen lähtökohtana on, ettei Jumalaa voi oppia tuntemaan rationaalisen ajattelun ja pohdiskelun kautta, vaan ainoastaan askeettisessa yhteydessä Jumalaan. Tessalonkin pyhä esipaimen oli vakuuttunut, että ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteensa, ellei hän puhdistu hyveissä ja nouse itsensä yläpuolelle.

Pyhä Gregorios kehitti Pyhien Isien luovassa traditiossa lakkaamattoman rukouksen ja askeesin teologiaa. Hän eli todeksi Kirkon askeesin. Gregorioksen äärimmäinen nöyryys, vilpitön Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen sekä katumus ja syntien murehtiminen olivat lakkaamattoman rukouksen ja Jumalan näkemisen hedelmää. Siihen liittyi myös kyynelten armolahja.

Pyhän Gregorios Palamaksen teologisen opetuksen perimmäinen tarkoitus oli puolustaa kristillisen kokemuksen todellisuutta. Pelastus on ihmiselämässä enemmän kuin pelkkää syntien anteeksiantamusta. Se on ihmisen aitoa uudistumista, jonka saavat aikaan Jumalasta lähtevät energiat. Ne kohtaavat ja ympäröivät kilvoittelijan ja saattavat hänet yhteyteen Jumalan kanssa.

Jumalan ja ihmisen hengellinen suhde on mahdollinen, koska Luoja on istuttanut ihmiseen elävän sielun ja Pyhän Hengen luomattoman energian. Luomisessa ihminen otti vastaan Jumalan armon, jonka kautta hän tulee tietoiseksi suhteestaan Luojaansa.

Pyhä Gregorios tekee eron Jumalan tuntemisen ja maailmallisen eli filosofisen tiedon välillä. Maailmallinen tieto rajoittuu luonnollisen maailman tuntemiseen, kun taas todellinen tieto on peräisin Jumalalta ja johtaa yhdistymiseen rakkaudessa Hänen kanssaan. Pyhän Gregorioksen, samoin kuin esimerkiksi pyhän Basileios Suuren (k. 379) ja Johannes Damaskolaisen (k. 750), epistemologia eli tietoteoria rakentuu persoonalliselle kokemukselle. Palamaksen teologia perustuu Jumalan Valkeuden tekoihin ja hengellisen elämän kokemukseen. Maallinen filosofia on ihmiselle hyödyllinen luotujen todellisuuksien ymmärtämisessä, mutta Jumalan Viisaus merkitsee kilvoittelijalle osallisuutta Pyhän Hengen elämään.

Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, bysanttilainen teologia ei rajoittunut pelkästään 300-luvun kreikkalaisten isien ajatuksiin. Sellaisen väittäminen on perätöntä. Olisi naiivia kuvitella, että pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662), pyhä Johannes Damaskolainen (k. noin 750) tai pyhä Fotios Suuri (k. 897) eivät olisi kehittäneet ja laajentaneet varhaisten kreikkalaisten isien teologista ajattelua tai kieltä. Professori Georges Florovski kirjoittaa:

”Bysanttilainen teologia on patristisen kauden orgaanista jatkoa”.

Bysanttilainen teologia ei siis ole pyhän Gregorioksen teologiassa menneisyyden teologisten ideoiden kuollutta toistamista, vaan Kirkon vanhojen totuuksien määrittelemistä ja ilmaisemista uudella tavalla.

Teologiasta tuli lännessä yliopistollinen oppiaine

Teologiasta tuli lännessä vähitellen muodollisen akateemisen tutkimuksen kohde ja yliopistollinen oppiaine. Kristillistä oppia analysoitiin, määriteltiin ja kodifioitiin tavalla, jolle ei löytynyt esikuvia idästä eikä lännestä. Latinalainen teologian opettamisen ja tutkimisen muutos vaikutti idän ja lännen kirkollisiin suhteisiin.

Logiikkaan suuntautunut latinalainen teologia lisäsi ortodoksisen ja latinalaisen kristillisyyden välimatkaa. 1000- ja 1100-luvulla skolastiikka korvasi läntisessä Euroopassa Pyhien Isien Tradition 1000- ja 1100-luvulla filosofian ja teologian ”suurella” synteesillä. Läntiset teologit ottivat käyttöön uuden teologisen metodin ja terminologian, jota idässä ei hyväksytty.

Latinalaisissa filosofian ja teologian oppikirjoissa ei tarkasteltu idän Kirkon Isiä. Niissä paneuduttiin pelkästään niihin kirkon läntisen osan teologeihin, joiden teologia oli sopusoinnussa frankkilaisen teologian ymmärtämisen kanssa. Läntiset kristityt eivät hyväksyneet pyhän Gregorios Palamaksen teologiaa patristiseksi teologiaksi. Latinalaiset teologit päinvastoin omaksuivat järjettömän väitteen, että frankit säilyivät uskollisina patristiselle perinteelle, mutta kreikkalaiset (Graeci) pettivät Isien kreikkalaisen tradition.

Latinalaisen skolastiikan pääpiirteet ovat logiikan metodinen käyttäminen ja uskon sisällön luokitteleminen suljettuihin, toisiinsa liitettyihin kokonaisuuksiin. Toisin sanoen latinalainen teologia omaksui pohjimmiltaan saman metodin, jota maalliset tieteet käyttivät. Skolastikot myös hyväksyivät käsityksen, että teologian tutkimuskentällä oli samat ominaispiirteet kuin muidenkin tieteiden tutkimuskentillä.

Niinpä onkin ymmärrettävää, että munkki Barlaam Kalabrialainen (k. 1348), kuten kaikki tuon aikakauden kreikkalaiset lännen ”ystävät”, olivat pyhän Gregorios Palamaksen kanssa täysin eri mieltä siitä, mitä tulee kysymykseen Jumalan luomattoman valkeuden näkemisen ensisijaisuudesta. Bysanttilaisessa traditiossa luomattoman valkeuden näkeminen on myös sakramentaalisen elämän tuntomerkki.

Askeesi on valmistautumista jumaloitumiseen Pyhässä Hengessä

Pyhä Gregorios opettaa ihmisestä kreikkalaisen patristisen perinteen mukaisesti. Hän korostaa, että ihminen elää sekä fyysisessä että hengellisessä todellisuudessa. Palamas korostaa, että koska ihmisen ruumis on luotu Jumalan kuvaksi, se jakaa Jumalan kuvan luonteen. Hän kirjoittaa:

”Sana ihminen ei viittaa erotettuna sieluun tai ruumiiseen, vaan molempiin yhdessä, koska ne luotiin yhdessä Jumalan kuvaksi”.

Pyhä Gregorios kirjoittaa:

”Me pidämme pahana sitä, että mieli pysyttelee lihallisissa ajatuksissa, emme sitä että mieli asettuu ruumiiseen, koska ei ruumis ole paha. Niinpä kaikki ne jotka koko elämänsä ajan ovat pyrkineet kohti Jumalaa, huutavat Hänelle yhdessä Daavidin kanssa: Sinua minun sieluni janoaa, sinua halajaa minun ruumiini. Minun sydämeni ja ruumiini pyrkivät riemuiten elävää Jumalaa kohti.”

Pyhä Gregorios Palamas kirjoittaa, että askeesissa ihminen jumaloituu ja täyttyy Jumalan Valkeudella. Askeesi on valmistautumista jumaloitumiseen Pyhässä Hengessä. Ihmisen jumaloituminen merkitsee enemmän kuin Jumalan näkemistä. Jumaloituminen tarkoittaa pikemminkin näkemistä Jumalan silmien kautta.

Pyhän Gregorioksen opetus armosta ei ole sellaista teologiaa, jossa skolastisen teologian tavoin käytettäisiin rationaalisia käsitteitä ilmaisemaan abstrakteja todellisuuksia. Palamaksen armon teologia on apofaattista. Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon toiminta huipentuu jumaloitumisen (teosis ) mystisessä kokemuksessa. Jumalan armon Gregorios määrittelee vaihtelevasti joko valkeudeksi tai energiaksi.

Pyhien Isien perinteessä teosis tarkoittaa Jumalan näkemistä. Kun kilvoittelija saavuttaa askeesissa jumalallisen valistumisen, Pyhä Henki tulee häneen ja rukoilee hänen kanssaan. Kun Jumala niin haluaa, Hän johtaa ihmisen teosikseen eli Jumalan näkemiseen.

Silloin kilvoittelija näkee Kristuksen Hänen kirkkaudessaan. Ihminen voi kuitenkin yhdistyä ainoastaan Jumalan energiaan tai armoon. Hän ei koskaan yhdisty Jumalan olemukseen. Myös Pyhän Eukaristian aikana ihminen yhdistyy ainoastaan Kristuksen inhimilliseen luontoon. Hän voi siis yhdistyä vain luomattoman Kristuksen inhimillisen luonnon energiaan tai Jumalan luomattomaan energiaan. Kristuksen ihmisyydestä kasvava armo parantaa ihmisen ruumiin ja sielun.

Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että ortodoksinen teologia perustuu tekoihin ja elämään. Siinä on kyse Kirkon elämänkokemuksesta. Palamas ei pidä oikeana sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi teoissa ja elämässä. Sellainen tieto ei ole vain totta, vaan myös varmaa ja muuttumatonta. Ortodoksisessa yhteisössä on olemassa todellinen Jumalan näkeminen, tieto korkeammasta kokemuksesta, teot ja elämä, jotka merkitsevät ortodoksisen teologian järkkymätöntä ja todellista tutkimuskenttää.

Hesykasmissa eli Pyhän Hiljaisuuden Teologiassa on keskeistä ihmisen jumaloituminen. Pyhä Hiljaisuus on olennaista ihmisen puhdistumisessa ja täydellistymisessä, joka tarkoittaa hänen pelastumistaan.

Hesykasmi sointuu täydellisesti Bysantin kirkon pelastusoppiin ja hengelliseen elämään. Athos-vuoren 1300-luvun munkit harjoittivat hiljaisuutta askeesin tienä, joka suuntautui suoraan osallistumi-seen Jumalan luomattomasta valkeudesta. He puhdistivat pyhässä hiljaisuu-dessa sydämensä ja mielensä himoista ja saavuttivat yhteyden Jumalaan.

Ihmisessä yhdistyvät sielullisuus ja ruumiillisuus

Pyhät Isät erottavat toisistaan ulkoisen ja sisäisen hiljaisuuden. Ulkoinen hiljaisuus merkitsee vapautumista aistimuksista ja ruumiillisista murheista ja orjuuden aiheuttajista, sisäinen hiljaisuus tarkoittaa puolestaan sydämen vapautumista kuvista, mielikuvista ja huolista. Kilvoittelijan mieli pakenee ulkoista maailmaa ja astuu sisälle sydämeen, jonne se kuuluu. Ihminen hankkii näin rauhan sydämeensä. Jumala ilmestyy siellä hänelle.

Pyhä Gregorios Palamas opetti Pyhien Isien hengessä, että Jumala on olemuksessaan käsittämätön (akataleptos). Jumala ei kuulu olemassa olevien olentojen järjestykseen, Hän on olemassaolon yläpuolella. Hän on myös olemuksen yläpuolella (hyperousios). Palamaksen mukaan Jumala on luoduille samanaikaisesti olemuksessaan sekä käsittämätön että käsitettävissä oleva. Käsittämätön Hän on olemuksessaan ja käsitettävä energioissaan eli toiminnoissaan.

Uusplatonismin mukaisesti myös ortodoksisessa luostariperinteessä oli aina suuri kiusaus kieltää ruumiin merkitys hengellisessä elämässä. Pyhän Gregorios Palamaksen teologinen opetus luomistyöstä välttää tämän kiusauksen. Palamaksen holistinen ihmiskäsitys vahvistaa Jumalan luomistyön hyvyyden, joka sisältää myös ruumiin merkityksen pelastuksessa. Pyhän Gregorios rakentaa pyhiin kirjoituksiin ihmisen sielun ja ruumiin kokonaisuuden. Ihminen on sekä sielu että ruumis. Hänen olemuksessaan yhdistyvät sielullisuus ja ruumiillisuus.

Pyhän Gregorioksen opettama bysanttilainen hesykasmi käsittää koko kristillisen tradition. Sen lähtökohtana on myönteinen näkemys ihmisestä Jumalan luomana sielullisena ja ruumiillisena olentona, jossa luomakunta yhdistyy. Bysanttilainen hesykasmi ei hyväksy Platonin metafysiikan teoriaa, jossa erotetaan toisistaan kuolematon sielu ja kuolevainen ruumis.

Pyhän Gregorios Palamaksen teologinen päävastustaja munkki Barlaam Kalabrialainen väitti, ettei ihmisruumis voi osallistua kohoamiseen kohti Jumalaa. Hänelle täydellinen rukous merkitsi vapautumista aineellisesta maailmasta. Barlaamille ruumiin osallistuminen Pyhän Hengen lahjoista yhdessä sielun kanssa oli sen vuoksi mahdottomuus.

Pyhä Gregorios Palamas korosti, että ihminen on Jumalan kuvana sekä ruumis että sielu. Jumala loi tyhjästä sielun ja ruumiin, jotta ne voisivat saavuttaa teosiksen eli jumaloitumisen. Ihmisen kilvoitellessa pyhässä askeesissa kohti Jumalaa sielu ja ruumis toimivat yhdessä. Palamas torjui näkemyksen, että ruumis olisi sielun hauta tai vankila.

Palamakselle teologian tärkein lähde on Raamatussa, kirkkoisien ja Pyhän Tradition vastaanottamassa Jumalan ilmoituksessa. Hän suhtautui kriittisesti teologisiin vastustajiinsa, jotka nostivat pakanallisen tai maallisen filosofian Jumalan Ilmoituksen tasolle.

Hesykastinen liike toi selkeästi esille Bysantin ja lännen kirkollisen kokemuksen erot ja läntisen kristillisyyden omaksuman ”uskonnollistamisen”. Bysantin hesykastinen liike torjui terapeuttisessa teologisessa syvyydessä paavillisen primaatin.

Paavin yksipuolisen ja Kirkon synodaalisen perinteen vastaisen primaatin vastustaminen nousi Bysantin kirkon mystisestä teologiasta ja jumaloitu-misopetuksesta. Hesykastinen perinne osoitti, että Rooman paavin valtaoi-keusvaatimukset olivat ratkaisemattomasti ristiriidassa ortodoksisen teologian pelastusnäkemyksen kanssa. Siinä, missä hesykasmi merkitsi sitoutumista Kirkon terapeuttiseen teologiaan, paavin vallan yksipuolinen korostaminen merkitsi sitoutumista maailmalliseen valtaan ja politiikkaan.

Munkki Barlaam lähestyi teologiaa rationaalisesti

1200-luvun loppupuolella Bysantissa kehittyi yhteiskunnallisen ja sosiaalisen ristiriidan ohella riita hesykastien ja humanistien välillä. Humanistit opettivat, että ihminen on autonominen olento. Hesykastit puolestaan korostivat, että ihminen voi elää ihmisenä ainoastaan yhteydessä Jumalaan. Jos teologialla ei ole yhteyttä elämään Jumalassa, se on tyhjää teologiaa.

Jo 800-luvulta lähtien bysanttilaista ajattelua oli leimannut kahden ryhmän, munkkien ja humanistien, jännite. 1300-luvulla jännite purkautui avoimeksi riidaksi.

Kun tarkastellaan 1300-luvun bysanttilaisten humanistien ja munkkien toimintaa, on syytä korostaa, ettei raja humanistien ja munkkien välillä ole yksiselitteinen. Oli myös sellaisia pyhän Gregorios Palamaksen hesykastisen teologian kannattajia, jotka olivat humanisteja (pyhä Nikolaos Kavasilas, k. noin 1390). Toisaalta oli myös Palamaksen vastustajia, jotka olivat munkkeja (Barlaam Kalabrialainen).

1300-luvun alkupuolella Athos-vuoren Suuren Lavran ympäristö oli pyhien hesykastien aluetta. Pyhä Gregorios Palamas kuuli munkki Barlaamin toiminnasta Konstantinopolissa ja Tessalonikissa pyhän Savvan erakkolassa kilvoitellessaan.

Kreikkalainen, Kalabriasta kotoisin oleva munkki Barlaam torjui pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen. Barlaam samasti Jumalan energiat eli toiminnot Hänen olemukseensa ja torjui ajatuksen ihmisen yhteydestä sen paremmin Jumalan toimintoihin kuin Hänen olemukseensakaan. Pyhä Gregorios Palamas olisi saattanut jäädä teologisena kirjailijana ja hesykastina tuntemattomaksi, ellei juuri Barlaam olisi hyökkäyksillään pakottanut häntä puolustamaan aitoa ortodoksista terapeuttista teologiaa.

Ortodoksinen teologia ei ole filosofiaa

Athoksen munkit olivat saaneet yleisesti vain vähän koulutusta, eivätkä he kyenneet tyydyttämään munkki Barlaamin rationaalista logiikkaa ja älyllistä epäilyä. Toisaalta Barlaam ei juurikaan tuntenut eikä ymmärtänyt hesykastisen rukousmetodin käytäntöä.

Barlaam lähestyi Athoksen yksinkertaisia munkkeja. Hän halusi nähdä, miten nämä rukoilevat. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut oppia mielen rukousta ja luomattoman valkeuden näkemistä, vaan pilkata munkkeja ja hyökätä hesykasmia vastaan.

Kun pyhä Gregorios Palamas tutustui Barlaamin opetukseen, hän tunnisti siinä heti harhaopin. Munkki Barlaam opetti teologiassaan perinteen vastaisia ja epäortodoksisia teorioita.

Pyhä Gregorios esitteli Barlaamin filosofina, joka yritti salakuljettaa Kirkkoon uusia asioita. Barlaam puhui kielteisesti Kirkon perinteen mukaisesta paastosta, askeesista ja hengellisestä valvomisesta. Barlaam halusi kumota Kirkon askeettisen perinteen. Hän myös turmeli Pyhien Isien opetusta.

Kalabrialainen munkki Barlaam korosti, että ihminen saavuttaisi Jumalan filosofian ja otaksumien kautta. Pyhä Gregorios puolestaan koki tien Jumalan tuntemiseen kilvoituksessa. Ihminen saattoi kasvaa Jumalan tuntemiseen ja näkemiseen ainoastaan sielun puhtaudessa.

Gregorios matkusti Tessalonikiin 1338 ja viipyi siellä kolme vuotta. Noina vuosina hän keskusteli Barlaamin kanssa useita kertoja. Näiden keskustelun pohjalta Gregorios kirjoitti ensimmäisen Triadeistaan. Siinä hän puolusti hesykastimunkkeja. Myöhemmin hän kirjoitti toisen Triadin, jossa kävi läpi Barlaam Kalabrialaisen keskeiset heresiat. Teos oli ortodoksisen luostarihengellisyyden ensimmäinen teologinen synteesi.

Pyhän Gregorios Palamaksen vastustajat todistelivat, ettei kukaan voi nähdä Jumalaa ja että Jumalaan päädytään kuvien, yleisten käsitteiden ja filosofian kautta. Skolastikkojen päätyminen Jumalan salaisuuksiin heille ominaisen yhtenäisen metodologian kautta kuitenkin pakottaa hyväksymään jumalallisen todellisuuden staattisuuden ja ikuisuuden. Koska skolastikot eivät voi tehdä eroa luodun ja luomattoman välillä, he kieltävät liikkeen Jumalassa. Palamaksen mukaan mitään staattista ei kuitenkaan ole, ei sen enempää itse jumaluudessa kuin luoduissakaan.

Barlaam Kalabrialainen oli humanistifilosofi, jonka mukaan Jumalan tunteminen kasvoi ihmisen rationaalisista toiminnoista. Hän piti filosofeja suuremmassa arvossa kuin profeettoja ja apostoleja. Niinpä myös hänen teologiansa oli arvailuihin perustavaa ja käsitteellistä, sanalla sanoen puhtaasti rationaalista aivojen toimintaa. Kirkolle tällainen teologinen ajattelu oli vaarallista, koska se johti maallistumiseen.

Sama vaara väijyy tänä päivänä moderneissa ortodoksisissa teologipiireissä, joissa ihmiset uskovat tai ainakin elävät liberaalin rationaalisten uskomustensa mukaisesti. Heille teologia on akateemisen tiedon tulos, rationaalisen ajattelun toimintaa ja kirjallisten lähteiden tuotoksia.

He torjuvat elämässään ihmistä syvästi hoitavan ja lääkitsevän askeesin ja katumuksen. He väittävät, että ortodoksisuuden ja muiden itseään kristityiksi kutsuvien uskonnollisten ryhmien väliset opilliset erot ovat menettäneet merkityksensä viime vuosikymmeninä. Sellaiset puheet pilkkaavat pyhien isien kirkon uskoa ja elämää. Missä siinä on sijaa ortodoksisen hengen mukaiselle katumukselle ja elämän muutokselle?

Bysantin isät hylkäsivät filosofiaan orientoituvan teologian. Patristinen opetus liittyykin positiivisiin tieteisiin, jotka yhdistyvät kokemukseen. Lisäksi Pyhien Isien Teologia yhdistyy läheisesti lääketieteeseen, koska siinä on kyse parantamisesta. Patristisella teologialla ei ole mitään olennaista tekemistä filosofian kanssa. Pyhät Isät olivat puhtaasti empiirisiä. He luottivat Pyhän Hengen kokemukseen, jonka he ottivat elävänä vastaan Kirkossa. Siksi heidän kokemuksensa ei ollut yksilöllistä, vaan persoonallista.

Kirkon Pyhät Isät oppivat kokemuksesta, että ihmisen suhde Jumalaan on empiirinen. Se ei ole seurausta ihmisjärjen pohdiskelusta tai teorian rakenteluista. Jos kristillisyys olisi seurausta ihmisjärjen pohdiskeluista, se ei voisi auttaa ihmisiä jumaloitumiseen. Pyhät Isät erottivatkin toisistaan Pyhän Hengen kokemukset ja demoniset kokemukset, toisin sanoen ortodoksisen teologian ja pahojen henkisen teologisen opetuksen.

Pyhälle Gregorios Palamakselle teologia ei ole luonnollinen lahja niin kuin Barlaamille, vaan Jumalan armon hedelmä. Ortodoksinen teologia ei ole filosofiaa, vaan ennen kaikkea Jumalan näkemistä.

Jumalan todellinen tunteminen on Jumalan vaikuttamaa jumaloitumisen hedelmää. Jumalan tuntemiseen johtaa ihmisen ykseys pyhissä mysteerioissa, Jumalan käskyjen pitämisessä, rukouksessa ja erityisesti Luojan luomattoman valkeuden mystisessä näkemisessä.

Ihminen on psykosomaattinen olento

Läntisessä kristillisyydessä synti ilmaistaan lainomaisin käsittein ja eettisin tapahtumasarjoin. Pyhä Raamattu ja Kirkon Isät sen sijaan katsovat syntiä lääketieteellisesti. Läntisessä teologiassa Kristuksen lihaksituleminen nähdään Jumalan oikeudenmukaisuuden tarpeen tyydyttämiseksi. Ortodoksisessa terapeuttisessa teologiassa Kristus syntyi maailmaan parantaakseen ihmiset itsekkäästä rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Jumala ei ole hengellinen oikeudenkäyttäjä, vaan Lääkäri, joka parantaa ihmisiä.

Myös Kristusta kutsutaan lääkäriksi ainoastaan ortodoksisessa perinteessä. Miksi tämä traditio on roomalaiskatolisten ja protestanttien keskuudessa kuollut? Miksi näiden uskonnollisten suuntausten edustajat ovat niin yllättyneitä, kun ortodoksit puhuvat heille syntisen ihmisen terapeuttisesta kohtaamisesta?

Syy piilee siinä, että sen paremmin roomalaiskatoliseen kuin protestant-tiseenkaan teologiaan ei kuulu ihmisen sisäisen muutoksen eli puhdistumisen ja valistumisen tarve. Näiden teologioiden mukaan ihminen ei voi muuttua. Niiden mielestä ihminen voi ainoastaan tulla Jumalan ”hyväksi tai pahaksi lapseksi”. Kun ihmisestä tulee ”paha lapsi”, Jumala suuttuu siitä ja rankaisee häntä. Näin ajatellaan yleisesti eurooppalaisten kristittyjen keskuudessa. Jumala rankaisee ja palkitsee. Samalla tavoin monet ortodoksit ovat kaventaneet Kirkon terapeuttisen käytännön moralismiksi.

Ihminen on psykosomaattinen olento. Hän muodostuu sielusta ja ruu-miista, jotka yhdistyvät läheisesti toisiinsa ja myös vaikuttavat toinen toisiinsa. Tämä tarkoittaa, että sielun sairaudet vaikuttavat ruumiiseen ja ruumiin sairaudet vaikuttavat sieluun. Sen vuoksi on olemassa sielun hengellisiä, psykologis-emotionaalisia, neurobiologisia ja ruumiillisia sairauksia.

Pyhät Isät opettavat, että ihmisen mielen sairastuttua hänellä ei voi olla persoonallista, hengellistä suhdetta Jumalan kanssa. Ihminen sairastuu vakavasti. Hänen mielensä on sairas, koska se on kaukana Jumalasta. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan tällä tavoin sairastuneen ihmisen mieli tulee joko demoniseksi tai eläimelliseksi. Ihminen on silloin sairas suhteessa Jumalaan.

Kristuksen pyhien käskyjen noudattaminen on tärkeää siksi, ettei ihmisen sielu sairastu. Toisaalta pyhien käskyjen noudattaminen on tärkeää myös silloin, kun ihminen on jo sielullisesti sairastunut. Kristuksen antamat käskyt paastoamisesta, valvomisesta ja rukouksesta ohjaavat kilvoittelijaa huolehtimaan nöyryydestä, katumuksesta ja kärsivällisyydestä.

Sielun terapia on ortodoksisessa kirkossa äärimmäisen tärkeää, koska siinä tulee esiin hengellisen elämän olemus. Ihmisen ruumis yhdistyy tiukasti sieluun ja osallistuu kaikista sielun tiloista. Ruumis ottaa vastaan sekä sielun lankeemuksen että sen ylösnousemuksen. Sielun kirkastumista seuraa ruumiin kirkastuminen.

Kirkon Tradition Teologi

Pyhän Gregorios Palamaksen teologia on Bysantin kirkon teologiaa. Palamas ei luonut uutta opetusta Jumalan tuntemisesta. Hän eli ja sitten ilmaisi sen, mitä hän kohtasi Kirkossa ja Pyhällä Vuorella. Hän harjaantui kokemuksessaan elämään Kristuksessa. Palamaksen teologian lähde oli Jumalan Ilmoitus, ja siksi hänen teologiansa on kokemuksellista.

Pyhä Gregorios Palamas oli Kirkon Tradition Teologi. Hän loi elävää teologiaa. Bysantin ortodoksinen kirkko julisti hänet pyhäksi vuonna 1368.

Pyhä Traditio on liikettä, ei paikalleen pysähtymistä. Kirkon Traditio on Jumalan Rakkauden tapahtumaa. Tradition siirtämistä on mahdotonta ymmärtää ilman sen luovuttajan eli Jumalan Rakkautta. Kaikki Jumalan Rakkaudessa tapahtuva kohtaaminen vaatii eristäytyneen yksilöllisyyden ja itsekkyyden ylittämistä. Mitä täydellisemmin eristyneisyys ylitetään, sitä voimakkaampaa on myös Jumalan Rakkauden kokeminen.

Ortodoksisen tradition oikea eläminen estää uskon rajoittamisen menneisyyden muotoihin. Ortodoksisuuden teologian terapeuttisena perustana on Kristus, joka on Totuus, ja Kirkon Teologiaa ohjaa Pyhä Henki. Niinpä ei voidakaan kieltää Kristuksen Totuutta ja Pyhän Hengen Vapautta kieltämättä samalla myös ortodoksista kirkkoa ja sen Traditiota.

Pyhän Gregorios Palamaksen saamalla teologisella voitolla oli suuri merkitys ortodokseille aikakautena, jona Bysantin keisarikunnan aurinko kallistui kohti laskuaan ja ottomaaninen orjuus oli alkamassa. Turkkilaisvallan aikana hesykastinen teologia olikin ortodokseille paras neuvonantaja.

Pyhän Gregorioksen luostariaskeesi hengittää Kirkon terapeuttista teologiaa. Tämän hesykastisen teologian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa. Ihminen parannetaan sakramentaalisessa ja askeettisessa elämässä. Hesykasmia voidaankin luonnehtia askeettiseksi terapeuttiseksi menetelmäksi, jonka tarkoituksena on eheyttää uskovan sydämen mielen toiminta.

Hesykasti ei pakene kilvoituksessaan kiusauksia, vaan etsii sisäistä sydämen rohkeutta, joka auttaa häntä kestämään kiusaukset. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan kiusaukset ovat paitsi väistämättömiä myös tärkeitä. Ilman kiusauksia kukaan ei voi pelastua. Pyhä Gregorios varoittaakin hesykasteja etsimästä yliluonnollisia kokemuksia. Sen sijaan heidän tulee omistautua Pyhässä Hengessä hengellisen hyvinvoinnin saavuttamiseen.

Tessalonikin arkkipiispa Gregorioksen teologiset kirjoitukset, samoin kuin hänen saarnansa, viittaavat ihmisen hengelliseen parantumiseen. Ortodoksi-nen teologia on hengellisen parantumisen hedelmää ja myös itsessään johtaa tällaiseen parantumiseen. Ortodoksinen teologi on lääkäri, joka parantaa hengellisiä lapsiaan. Siksi ortodoksinen teologia liittyy ja samastuu hengelliseen isyyteen. Hengellinen terapia tarkoittaa ennen muuta ihmisen mielen ja sydämen hoitamista. Kirkko on sielujen sairaala.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Archbishop Chrysostomos, 2001, Orthodox and Roman Catholic Relations. From the Fourth Crusade to the Hesychastic Controversy. Etna.
• Bartos, Emil, 1999, Deification in Eastern Orthodox Theology. Eugene.
• Florovsky, Georges, 1972, St. Gregory Palamas and the Tradition of the Fathers. – Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Vol. One in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Fouyas, Methodios, 1993, The prelude of Helleno-Byzantine humanism and the anthropology or Mysticism of Fourteenth Century: Palamism, scholasticism, and Italian humanism. – The Patristic and Byzantine Review. Vol. 12.
• Gregorios Palamas, pyhä
  • 1983, The Triads. Translation by Nicholas Gendle. New York.
  • 1993. Pyhää vaikenemista harjoittavien puolustus. – Filokalia. IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli. Pieksämäki.
  • 2009, Saint Gregory Palamas. The Homilies. Edited and translated from the Original Greek with an introduction and notes by Christopher Veniamin. Mount Thabor Publishing. Waymart PA.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1991, Pyhä Gregorios Palamas – ortodoksisen tradition puolustaja.
  • 2011, Pyhä Gregorios Palamas – Kirkon hesykastisen tradition puolustaja. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja pyhien isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1997, Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Matsukas, Nikos A., 2005, Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia. 1. osa. Johdatus teologiseen tietoteoriaan. Käännös nunna Kristoduli. Jyväskylä.
• Meyendorff, John, 1974, A Study of Gregory Palamas. Translated by George Lawrence. Second Edition. Aylesbury.
• Romanides, John, S., 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
• Ware, Timothy, 1993, The Eastern Orthodox Church. A new edition. London.