Ortodoksisen bioetiikan perusteita (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kirkko elää maailmassa
Ortodoksisen kirkon elämän ykseys ilmenee opin, jumalanpalveluksen, eettisen opetuksen ja kirkkojärjestyksen muuttumattomuutena. Kirkon moraaliset ja sosiaaliset opetukset perustuvat elävään traditioon. Kirkon ensimmäisten vuosisatojen traditio, Vanha ja Uusi testamentti, kirkkoisien kirjoitukset, ekumeenisten kirkolliskokousten määritelmät ja kanonit, liturginen elämä ja Kirkon lähes kahden tuhannen vuoden historia ovat ortodoksisen teologisen ajattelun ja eettisen opetuksen perusteita.
Ortodoksisessa teologiassa on maailmalla toisen maailmansodan jälkeen löydetty entistä syvemmin Kirkon historian kokemuksen ja nykyajan eettisten ja sosiaalisten kysymysten välinen yhteys. Ortodoksiseen traditioon kasvaminen toteutuu ihmisissä elämällä ortodoksisen uskon mukaisesti eukaristisen yhteisön jäseninä. Eukaristia on yhteisön elämää kolmiyhteisen Jumalan kanssa. Kirkko kuuluu tulevaan aikakauteen, Messiaan Valtakuntaan, joka suhteessaan tähän maailmaan on tulevan ajan Valtakunta. Kirkko ei ole tästä maailmasta ja kuitenkin Kirkko elää tässä ajassa ja maailmassa. Langenneessa maailmassa Kirkon lähetystehtävänä on julistaa maailmalle kirkastunutta elämää Kristuksessa.
Pyhä Ehtoollinen tekee todelliseksi profeetallisen totuuden, jolla Kirkko kokee ja tulkitsee ajan ja historian. Jos Kirkon jäsenet hylkäävät Kirkon profeetallisen eetoksen, silloin ihmisten historia on mielettömyyttä, väkivallan kauhua, vihaa, riistoa, orjuutta, sotia, nälkää, epäoikeudenmukaisuutta ja epäinhimillistä kurjuutta.
Ortodoksisen kirkon kokemuksessa usko merkitsee luottamusta ja luottamus persoonallista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Kirkko on elämän täyteydessään rikkaampi kuin jumalanpalvelukset. Kirkon hengellinen elämä ei kasva itsestään, vaan vaatii kirkkoyhteisön jäseniltä jatkuvaa askeesia, lähimmäisen kohtaamista ja kasvamista tuossa kohtaamisessa. Kirkko kasvattaa elämällään kaikkia jäseniään.
Maallistunut etiikka kasvaa moraalisesta moniarvoisuudesta
Yhdysvalloissa on viime vuosina käyty laajasti väittelyä ja keskustelua siitä, mikä on kristittyjen näkemys Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä. Erityisen kirpeää keskustelua on käyty H. Tristram Engelhardtin toimittamassa aikakausjulkaisussa: Christian Bioethics. Engelhardt (s. 1941) on Yhdysvalloissa tunnettu ortodoksinen lääkäri ja bioeetiikko. Häneltä ilmestyi vuonna 2000 teos: The Foundation of Christian Bioethics. Engelhardt hahmottelee bioetiikkaa kristillisistä lähtökodista käsin. Hän puolustaa teoksessaan "perinteistä kristillisyyttä", jota hän kutsuu "ensimmäisen vuosituhannen" kristillisyydeksi.
Engelhardt lainaa teoksessaan tuon tuostakin kirkkoisiä ja asettaa ensimmäisen vuosituhannen Kirkon "hengen" vastakohtaiseksi läntisen kristillisyyden Raamatun käytön ja filosofisen teologian kanssa. Läntinen kristillisyys erottautui seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen kristillisyydestä avatessaan 1000-luvun alkupuolella laajasti ajattelun virtaukset loogisesti etenevälle rationaalisuudelle. Engelhardt luonnehtii teoksessaan aikaamme moraalisen erimielisyyden ja pirstaleisuuden kaudeksi, jota värittää "vapaamielinen maailmankansalaisuus". Perinteisen kristillisyyden edustajat ajetaan nurkkaan. Traditionaalisen kristillisyyden jälkeisessä kulttuurissa ei ole enää yhtenäistä, normatiivista moraalikäsitystä perheestä seksuaalisuudesta, askeesista ja kuolemasta. Aikamme maallista bioetiikkaa määrittää moraalinen moniarvoisuus ja vapaamielinen maailmankansalaisuus, joka pyrkii määrittelemään tätä moraalista moniarvoisuutta.
Sekulaari bioetiikka kasvaa moraalisesta pluralismista, joka perustuu vapaamieliseen yleismaailmalliseen eetokseen. Tälle eetokselle moraaliset näkemyserot eivät merkitse ongelmaa niin kauan kuin kukaan ei esitä vaatimusta ehdottomasta totuudesta. Maallistunut etiikka ei kuitenkaan kykene tarjoamaan sitä, minkä kristinusko on traditionaalisesti tarjonnut - sopusoinnun oikean ja hyvän välille, moraalisen oikeutuksen ja perusteen olla moraalinen sekä kanonisen terapeuttisen sisällön moraaliselle elämälle. Siksi maallistunut etiikka jämähtää siihen mikä kulloinkin on sallittua ja poliittisesti oikeaa.
Perinteistä kristillistä bioetiikkaa ja luopumusta
Perinteinen ortodoksinen moraali ja bioetiikka eroavat selkeästi vapaamielisen maailmankansalaisuuden maailmankuvasta. Teologia tai kristillinen bioetiikka, joka ei sitoudu Kirkon elämän pyhyyteen on teologian ja bioetiikan vastaista. Ortodoksinen bioetiikka perustuu Jumalan kokemiseen. Perinteinen ortodoksinen bioetiikka on askeettista, liturgista, kokemuksellista ja käytännöllistä. Ortodoksisen kirkon liturginen elämä antaa sisällön teologialle ja Kirkon bioetiikalle, se määrittää teologian ja Kirkon bioetiikan. Ortodoksinen teologia on ennen muuta jumalanpalveluksen hedelmä.
Ortodoksinen bioetiikka on enemmän elämäntapa kuin kokoelma periaatteita, sääntöjä ja älyllisiä oivalluksia. Monien 2000-luvun alun kristittyjen elämään leimaa liberaali yleismaailmallinen eetos. Meidän on Engelhardtin mukaan opittava elämään kristittyinä maailmassa, joka muuttuu yhä vihamielisemmäksi heidän elämäntapaansa kohtaan. Perinteinen ensimmäisen vuosituhannen kristillisyys huomaa olevansa kristillisyyden valekaapuun pukeutuneen kulttuurin ympäröimä.
Läntinen teologia ja teologinen opetus muutti 1100-luvulla pois luostareista ns. katedraalikouluihin ja seuraavalla vuosisadalla yliopistoihin. Teologian opettaminen ja tutkiminen oli lähinnä munkkien ja luostareiden yksinoikeus, mutta nyt tilalle tulivat maalliset kaupunkiopettajat. Teologiaa ei enää pidetty ensisijaisesti pyhyyden vaan tieteellisyyden hedelmänä. Tämä merkitsi kohtalokasta muutosta moraaliteologiassa ja tietenkin myös bioetiikassa. Moraaliteologiasta ja bioetiikasta tuli olettamuksiin rakentuvia akateemisia pyrkimyksiä, jotka eivät tarvinneet rukouselämää.
Tohtori Engelhardtin toimittamassa lehdessä Christian Bioethics ortodoksiset kirjoittajat ovat julkaisseet artikkeleita, joissa arvostellaan roomalaiskatolisia eetikoita ja filosofeja sitoutumisesta moraalikysymyksissä maallistuneeseen, postmoderniin mentaliteettiin. Ortodoksisten kirjoittajien mukaan tämä filosofinen korostus moraalikysymyksissä alkoi paavi Johannes Paavali II:n (k. 2004) aikana. Roomalaiskatolisten etiikan tutkijoiden sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja elämän pyhyyden korostuksissa ei kirjoittajien mielestä ole jälkeäkään ortodoksisen kirkon korostamasta terapeuttisuudesta ja pyhyydestä.
Paavi Johannes Paavali II murehti nykyaikaisen filosofian tilaa, mutta hänen arviointinsa hengellisistä ongelmista ei johtanut häntä palaamaan kirkossaan varhaisten askeetti-isien käytäntöihin. Paavi ei Engelhardtin mielestä edes yrittänyt vahvistaa roomalaiskatolisen kirkon hengellistä elämää ja askeettisuuden perinnettä. Paavi kieltäytyi tunnustamasta, että maallisen filosofian vaikutukset ja teologia akateemisena tieteenä olivat pilanneet läntisen maailman ja kirkon.
Yhdysvalloissa roomalaiskatolisella moraalifilosofialla on vahva perinne, ja juuri sen piirissä ilmeni 1960-luvulla laaja kiinnostus lääketieteen etiikan kysymyksiin. Kiinnostus palautuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin lääketieteelliset kysymykset alkoivat aikaisempaa enemmän kiinnostaa Rooman kirkon moraaliteologian tutkijoita. Moraaliteologian käsikirjoissa tulivat tuolloin esille lääkäreiden, pappien ja sairaanhoitajien ammatilliset tarpeet. Lääketieteen samanaikainen kehittyminen innoitti myös roomalaiskatolisen kirkon tutkijoita teologisiin kirjoitelmiin. Lääketieteen kehitys, maallistuminen ja modernisaatio provosoivat teologeja omistautumaan lääketieteen etiikan kysymyksiin.
Engelhardtin mukaan roomalaiskatolinen bioetiikka alkoi 1970-luvulla eriytyä perinteisestä roomalaiskatolisesta lääketieteen eettisestä traditiosta. Tämä bioeettisen etiikan eriytyminen yhdistyi roomalaiskatolisessa kirkossa Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uskonnollisiin muutoksiin. Paavi Johannes XXIII (paavina 1958-1963) aloitti kirkossa vallankumouksen, jolla hän halusi tuoda "kirkollisen kurinalaisuuden lähemmäksi aikamme tarpeita ja olosuhteita". Vatikaanin toinen kirkolliskokous merkitsi paavin kirkossa muutoksia hurskauselämässä, uskossa ja kirkon rakenteessa. Rooman kirkon traditioiden ja teologian harjoittamisen perusteellinen uudelleen arviointi sisälsi myös bioetiikan. Roomalaiskatolisen kirkon moraaliteologiset ja bioeettiset käsitykset ajautuivat kriisiin.
Tämä kriisi oli osa laajaa roomalaiskatolisen kirkon itseymmärryksen kriisiä, jota pahennettiin muun muassa ajamalla väkisin muutoksia jumalanpalveluselämään. Roomalaiskatolinen kirkko oli vastustanut modernismia, mutta nyt se alkoi syleillä modernismia. Teologia miellettiin ensisijaisesti loogisesti etenevänä tiedonalana. Teologia ei ollut enää rukouksen hedelmää vaan tieteellisyyden tuotetta. Lääketieteen etiikka määriteltiin filosofian alueeksi, joka käsittelee lääketieteessä esiintyviä moraalikysymyksiä, kuten lääkäri-potilassuhdetta ja toimenpiteiden oikeutusta.
Laaja yhteiskunnallinen keskustelu on usein ollut seurausta modernin lääketieteellisen teknologian läpimurrosta, ja siksi esimerkiksi Afrikan ja Aasian köyhissä maissa monet vauraan maailman ongelmat eivät koskaan olleet edes ajankohtaisia.
Filosofian ja terveydenhuollon sekä filosofian ja lääketieteen suhde on viime vuosikymmeninä noussut suureksi mielenkiinnon kohteeksi myös Suomessa. Tästä ovat osoituksena paitsi monet television tiede- ja terveysohjelmat, joissa on käsitelty erityisesti lääketieteen etiikka, myös lisääntyvä suomenkielinen kirjallisuus. Syynä kiinnostuksen kasvamiseen lienee ensinnäkin terveydenhuollon eettiset kysymykset, jotka ovat nousseet yhä enemmän esiin teknologian kehityksen (geenimanipulaatio, sikiöleikkaukset, elinsiirrot yms.) ja terveydenhuoltoon kohdistuvien leikkausten myötä.
Lääketieteen tekniikassa etiikka on tavallaan unohtunut, kun on keskitytty vain teknisiin faktoihin. Opetuksessa ei eettisiin näkökohtiin kiinnitetä huomiota, vaikka ne käytännön työssä olisivatkin tärkeitä. Jotkut biologit, lääkärit, laki-asiantuntijat ja jopa teologit olettavat, että bioetiikka ratkaisee kaikki bioteknologisen tutkimuksen ja löytöjen luomat ongelmat. He näkevät bioetiikan eräänlaisena antiikin tragedian "jumala koneesta" (deus ex machina) väliintulona. Käsite on peräisin antiikin teatterista, missä kesken tragedian toivottomimman tilanteen lavasteista laskettiin nosturin avulla näyttämölle jumalia esittäviä patsaita. Ne selvittivät tilanteen loppujen lopuksi parhain päin.
Monet kuvittelevat bioetiikan tehtävän samanlaiseksi. Tällainen kuvitelma rakentuu perusteettomiin toiveisiin, sillä biotekniikan kehityskaaret ovat suurelta osin kontrolloimattomia eivätkä ne kohtaa moraalisia käskyjä ja kehotuksia.
Kirkko ja ihmiselämän pyhyys
Amerikassa ja Euroopassa eivät perinteiset uskonnolliset arvot ja näkökohdat enää määritä yhteiskunnan moraalisia normeja. Tämä tulee esille tämän päivän evankeliumin opetukselle vieraassa koulukasvatuksessa. Voidaan kysyä, mikä erottaa ortodoksisen lähestymistavan sosiaalisen elämän kysymyksiin meitä ympäröivän maallistuneen maailman kanssa? Vastaus on yksinkertainen: Kirkon opetus askeettisesta ja liturgisesta elämästä, joka tähtää ihmisten elämän pyhyyteen. Jumala on Pyhä ja Hän ilmoittaa itsensä ihmisille elämää tuottavina energioina eli hyveinä, oikeudenmukaisuutena, kauneutena ja rakkautena.
Ihmisen eettinen ja moraalinen vapaus tarvitsee Jumalan rakkautta, jotta ihminen voisi kohdata ja elää todeksi Jumalan kuvan ja kaltaisuuden. Meidän tulee olla huolissamme ortodoksisten moraalisten ja eettisten arvojen puolesta, koska ne ovat joutuneet viimeisten vuosikymmenien aikana entistä uhatuimmiksi. Jos me haluamme puolustaa apostolisen ja katolisen Kirkon moraalisia ja hengellisiä arvoja teknologisen aikamme keskellä, meidän tulee perustaa näkemyksemme raamatulliseen ja patristiseen antropologiaan. Pyhien isien tradition mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvan mukaisesti kasvamaan Luojansa kaltaisuuteen. Tätä kasvamista kuvastavat kristillisen elämän kestävät arvot eli sitoutuminen elämän pyhyyteen.
Maallistuneen yhteiskunnan ihmisten mielenlaatu pursuaa kuluttamisen nautinnollisia muotoja, nautintoja, itseriittoisuutta ja itsenäisyyttä, joka pilkkaa perinteisiä ortodoksisia itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan palvelemisen arvoja. 2000-luvun alun kristillisyyden jälkeisessä todellisuudessa ihmiset luottavat itsekkyydessään ja ylpeydessään tieteen ja teknologian voimaan. Siihen kuuluu ajatus, että on olemassa tieteen logiikka, jota kaikki tietojärjestelmät noudattavat. Tieteen logiikka on riippumaton historiasta, ihmisestä ja käytännöstä.
Yleisessä muodossa yhteiskunnan teknologinen periaate korostaa, että kaikki rationaalisesti esitettävissä olevat ongelmat on mahdollista ratkaista tieteen avulla ja siten riippumattomina toisaalta kokemuksellisesta ja toisaalta arvottavasta toiminnasta. Länsimainen kulttuuriperinne on tuottanut yksiulotteisen todellisuuskuvan, jossa oikea puoli on tieteen riemuvoittojen kasvu ja nurja puoli saastuminen, juurettomuus, merkityksettömyys, ja ihmisen fyysinen ja moraalinen kastastrofi.
Ihmiset hylkäävät yhteiskunnassa ja historiassa Jumalan tuonpuoleisuuden. Itsekkyys ohjaa ihmisten ajatuksia, suunnitelmia ja visioita. Maailmankylän ihmiset eivät kykene rakastamaan, auttamaan, jakamaan ja kohtaamaan hyvää. He eivät näe itseään ja lähimmäisiään Jumalan kuvana.
Isä Alexander Schmemann (k. 1983) korosti usein, että ihmiselämän maallistuminen merkitsee ennen muuta jumalanpalveluksen hylkäämistä. Ihminen kieltäytyy tunnustamasta, että Jumala on luonut hänet ensisijaisesti Jumalaa palvelevaksi ihmispersoonaksi. Isä Alexanderin mukaan ihmisen perimmäinen päämäärä on kantaa ylistystä, kiitosta ja palavaa anomusta Pyhälle Kolminaisuudelle.
Pyhä Apostolinen ja Katolinen Kirkko on itsessään valmistautumista. Kirkko valmistaa uskovia iankaikkiseen elämään. Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmisten elämä valmistautumiseksi. Kirkko opettaa, että kirkollinen elämä saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan. Ortodoksista kirkkoa ja ortodoksista kristillisyyttä ei ole ilman valmistautumista. Kirkon liturgia on aina jotakin mikä on nykyhetken tuolla puolen.
Ortodoksisen kirkon historia osoittaa, että yhteisöllinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisten keskinäisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja kaikista ihmisluonnon ominaisuuksista osalliseksi tuleminen on kosminen tapahtuma. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Kristuksen maanpäällinen toiminta kannustaa Kirkon jäseniä sosiaaliseen toimintaan.
Ortodoksinen opetus ihmisestä on samanaikaisesti realistinen, askeettinen ja eskatologinen. Ortodoksisen käsityksen mukaan ihmiselämää ei määritä ihmisen biologinen käyttäytyminen tai hänen biologisen elämänsä pidentäminen. Sen sijaan ihmiselämän arvo on ihmisen kirkkoyhteisössä tapahtuvassa askeettisessa kehittymisessä ja kasvamisessa. Ortodoksisen tradition mukaan ihmisen olemuksellinen kirkastuminen tapahtuu iankaikkisuudessa. Tulevalla elämällä on enemmän painoarvon kuin ajallisella elämällä. Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa: "Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä taivaalliseen asuumme (2. Kor. 5.1-2)." Kirkon eskatologinen elämänasenne opettaa uskovia näkemään aikamme bioeettiset ongelmat toisin kuin näkyvään maailman sitoutunut ympäristö. Maallinen bioteknologia ja bioetiikka palvelee langenneen ihmisen biologisen olemassaolon tarpeita. Kumpikaan ei ota huomioon ihmisen hengellistä ulottuvuutta. Voidaan perustellusti puhua maallistuneen maailman tarpeita palvelevasta sekulaarista bioetiikasta.
Maallistuneen eetoksen edustajat käyttävät mielellään yhteiskunnassa ja kirkollisissa yhteyksissä iskusanaa “fundamentalismi”, jolla he yrittävät vaientaa avoimen keskustelun yhteiskunnan ja Kirkon eettisistä kysymyksistä. He leimaavat fundamentalistiksi ihmisen, jonka uskonnolliset elämän sitoumukset ovat perusteiltaan vastakkaiset hallitsevan maailmanlaajuisen sekulaarin etiikan kanssa. Käsite "fundamentalismi" edustaa poliittista käsitteistöä, jonka tehtävänä on marginalisoida, tuomita ja hallita niitä, jotka haastavat liberaalin yleismaailmallisen eetoksen ylivallan.
Ortodoksinen bioetiikka voi todellisesti tehdä työtä ihmispersoonan pelastumiseksi, kun se rakentuu uskovien elämässä apostolisen ja katolisen Kirkon mieleen ja korostaa ihmisen jumaloitumisen eetosta. On naiivia uskotella, että sekulaari bioetiikka voisi sääntöjen ja moraaliohjeiden järjestelmänä vapauttaa ihmisen bioteknologian aiheuttamista vaikeista pulmista. Jokainen ihminen on vapaa ja ainutlaatuinen persoona, jonka tulee kohdata historiansa tilanteet ja ongelmat. Mikään moraalisääntöjen kokoelma ei kykene ratkaisemaan kenenkään ihmisen elämän ongelmia.
Jokainen ihminen tarvitsee teknologian ja jatkuvan kehityksen keskellä Kristuksen "mielen", että hän voisi kohdata kirkollisen olemassaolonsa rikkaudet. Ihmispersoona ei ole pelkästään aineellinen, ruumiillinen olento. Hänen kallein aarteensa on sielu, joka tekee hänestä vapaan persoonan, Jumalan kuvan. Ihminen voi Jumalan kuvana arvioida kaikkea ihmiselle kuuluvaa ja häntä ympäröivää Ortodoksisen kirkon askeettinen ja hesykastisen tradition mukainen bioeettinen käsitys ei rajaa ihmistä maallisen elämän kylmiin vajavaisuuksiin, vaan näkee hänen mahdollisuutensa iankaikkiseen kirkkauteen. Kirkko opettaa Pyhän Kolminaisuuden ikonina ottamaan huomioon ihmisen kokonaisuutena.
Kirjallisuutta:
* Breck, John 1998 The Sacred Gift of Life. Crestwood.
* Buckley, Michael, S.J. 1987 At the Origins of Modern Atheism. New Haven
* Capellman, Carl Frans Nicolaus 1882 Pastoral Medicine, trans. William Dassel. New York.
* Coppens, Charles 1897 Moral Principles and Medical Practice. New York.
* Engelhardt, H. Tristram, Jr. 1991 Bioethics and Secular Humanism: The Search for a Common Morality. Philadelphia.
1996 The Foundations of Bioethics, 2nd ed. New York.
2000 The Foundations of Christian Bioethics. Lisse.
* Fletcher, Joseph 1954 Morals and Medicine, New Jersey.
* Hakkarainen, Jarmo 1995 Paaviuden nousu ja bysanttilainen itä. Teoksessa Ajaton Bysantti II. Joensuu.
* Harakas, Stanley 1990 Health and Medicine in the Eastern Orthodox Tradition. New York.
* Schmemann, Alexander 1970 For the Life of the World. Sacraments and Orthodoxy. Crestwood.