Ortodoksisen kirkkovuoden alkaessa (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksisen kirkkovuosi alkaa bysanttilaisen perinteen mukaisesti syyskuun ensimmäisenä päivänä. Ekumeenisessa patriarkaatissa kirkkovuoden ensimmäinen päivä on yli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut myös ortodoksisen ekologisen ajattelun ja opetuksen päivä.
Hänen Pyhyytensä patriarkka Demetrios I kutsui vuonna 1989 syyskuun ensimmäisen erityiseksi kiitoksen ja rukouksen päiväksi, jolloin uskovia kehotetaan muistelemaan Jumalan pelastustoimintaa luomakunnan parhaaksi.
Modernin maailman erityishuolenaihe on ihmisen monin tavoin ongelmallinen suhde elinympäristöön. Jokien, järvien ja ilman saastuminen, luonnonvarojen ehtyminen, taudit, nälänhätä ja monet muut luonnonilmiöt todistavat langenneen maailman ekologisesta kriisistä. Kriisin aiheuttama levottomuus näkyy tavallisesti kansainvälisten järjestöjen moninaisissa raporteissa ja ekologien loputtomissa keskusteluissa ympäristökriiseistä ja niiden ratkaisumalleista. Ratkaisujen rajat liikkuvat paremmasta teknologiasta romanttiseen “takaisin luontoon” lähestymistapaan.
Pyhien isien teologiassa luonto nähdään Jumalan luomistyön tuloksena. Ihmisen ja luonnon yhteiselo rakentuu ystävälliseen suhteeseen, ei ristiriitaan, jossa ihminen orjuuttaa ja alistaa luontoa.
Bysanttilaisessa liturgisessa elämässä vallitsee sopusointu luomakunnan aistittavissa olevien ja älyllisten ainesten välillä. Bysantin kirkon ikonografiassa korostetaan ihmisen ja luomakunnan läheistä terapeuttista suhdetta.
Ihmisen luova tehtävä luomakunnassa on lahja, käsky ja mahdollisuus, joka annettiin jo ensimmäisille ihmisille. Ihmisen tehtävä luomakunnassa on seurausta ”Jumalan kaltaisuudesta” ( 1. Moos. 5:1). Ortodoksisen perinteen mukaisesti tämä Jumalan kaltaisuus ei suinkaan hävinnyt eikä mitätöitynyt syntiinlankeemuksen seurauksena, vaan ihmiskunta elää Jumalan tahdon ja Hänen Henkensä alaisuudessa.
Ihmisen tottelemattomuudesta huolimatta Jumala ei ole vetäytynyt saavuttamattomiin taivaisiinsa, vaan elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Jumala on valmis tekemään sovinnon heidän kanssaan. Pyhien isien mukaan Jumala tekee aloitteen, jotta ihmiskunnassa tapahtuisi suunnan muutos.
Bysanttilaisten isien käsitys Jumalan Valtakunnasta liittyy arkiseen elämään ja toimintaan siinä. Jumalan Valtakunta on mahdollisuutena ihmisissä. Mikään maallinen nautinto tai poliittinen järjestelmä ei voi luoda maailmaan Jumalan Valtakuntaa, koska niissä ihminen asetetaan Jumalan yläpuolelle.
Krysostomos: Otatko vierasta omaa? En pysy vaiti.
Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k.1022) kiinnitti jo 900-luvun lopulla huomiota evankeliumin opetuksen vastaiseen ihmisten luomakunnan väärinkäyttämiseen. Hän osoitti sanansa aikansa rikkaille, jotka olivat sokaistuneet ylellisestä elämäntavasta. Pyhittäjä opetti, että ihmisellä on taipumus hallita mielivaltaisesti sosiaalista ja luonnollista ympäristöään. Simeonin mielestä omaisuuden väärinkäyttö synnyttää yhteiskunnassa vakavia yhteisöllisiä ongelmia. Hänen näkemyksensä ovat samanhenkisiä kuin pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) opetukset Antiokiassa ja Konstantinopolissa.
Pyhä Johannes Krysostomos luonnehti sanoja “minun ja sinun” sydämettömiksi, koska näiden sanojen ensimmäiset lausujat aloittivat tässä maailmassa lukemattomat sodat. Kirkkoisän mukaan on äärimmäisen julmaa, että joku ihminen omaksuu aineellisen omistamisen elämänasenteen, kun samanaikaisesti hänen ympärillään on köyhiä ja nälkäisiä.
Krysostomos muistutti rikkaita ihmisiä heidän velvollisuudestaan huolehtia köyhistä lähimmäisistään. Hänen opetuksensa sosiaalisen muutoksen välttämättömyydestä kasvoi Kirkon pääsiäissanomasta. Kirkkoisän mielestä kristityn elämä oli tarkoitettu uudistettavaksi ja eheytettäväksi. Hengellinen uudistuminen ei tarkoita pelkästään ulkoisten tottumusten, vaan sydämen muutosta. Kirkkoisä ilmaisee tuon muutoksen sanalla katumus.
Krysostomos ajoi munkkina ja askeettina yhteiskunnassa köyhyyden ja omistamattomuuden ihannetta. Hänen sosiaalinen tietoisuutensa yhdistyi teologiseen käsitykseen Jumalan ja ihmisen suhteesta. Hänen mielestään köyhien kärsimys johtui paljossa maailmallisesti elävien rikkaiden ihmisten ahneudesta ja piittaamattomuudesta.
Kirkkoisän mielestä ahneus saa ihmiset kokoamaan itselleen rikkauksia. Hän opettaa:
- “Monet syyttävät minua sanoen: ’Olet rikkaiden kimpussa.’ Ovathan hekin köyhien kimpussa. Olen kyllä rikkaiden kimpussa, mutta en rikkaiden, vaan rikkautta pahoin käyttävien. Sanonhan aina, en herjaa rikasta, vaan riistäjää. Toista on rikas ja toista riistäjä, toista varakas ja toista ahnehtija. Pidä asiat erossa, äläkä sekoita yhteen sekoittamatonta. Oletko rikas? En minä estä. Oletko riistäjä? Syytän. Otatko vierasta omaisuutta? En pysy vaiti.”
Pyhän Johanneksen ja pyhittäjä Simeonin opetukset ovat ajankohtaisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut viime vuosina aikaisempaa eriarvoisemmaksi. Suomalaisten väliset toimeentuloerot ovat kasvaneet jo useana vuonna peräkkäin. Tämä vaikuttaa erityisen kipeästi lapsiin ja nuoriin. Asiantuntijoiden mukaan noin 150.000 lasta elää köyhyysrajan alapuolella.
Erojen kasvu johtuu lähes yksinomaan siitä, että parhaimmassa taloudellisessa asemassa elävä 10 prosentin suomalaisjoukko on lisännyt eroa muihin. Syynä on omaisuustulojen voimakas kasvaminen. Osingoista ja myyntivoitoista noin 70 prosenttia keskittyy suurituloisimmalle kymmenesosalle. Jos nykyiset tuloerot edelleen kasvavat, luottamus yhteiskunnallisten instituutioiden oikeudenmukaisuuteen heikkenee entisestään ja yhteiskunnalliset ongelmat kasvavat entisestään.
Jumala on luomakunnan Isä
Pyhittäjä Simeon Uusteologi jatkaa bysanttilaisten isien opetusperinnettä, jossa Jumalan antama aineellinen maailma nähdään lahjana ja siunauksena. Ihminen on Jumalalle vastuussa siitä, että hän suojelee luomakuntaa. Ihminen näkee syntiinlankeemuksen seurauksena luomakunnan ja sen aineellisen hyvyydet itsenäisinä asioina. Hän kieltäytyy tulkitsemasta niitä rakkauden kautta.
Pyhittäjä Simeon opettaa, että ihmisen tulee elää maailmassa askeettisesti. Hänen ruokansa, vaatteensa ja asumisensa on oltava yksinkertaista. Ihmisen on luovuttava itsekkäästä ja itserakkaasta kulutuksellisesta ja nautinnollisesta elämänasenteesta. Luopuessaan elämän vääristä asenteista ihminen näkee vähä kerrassaan luomakunnan aineelliset hyvyydet Jumalan rakkauden toimintana.
Pahuus toimii ihmissielussa ja yhteiskuntien sosiaalisissa rakenteissa. Pahuus turmelee ihmisten pyrkimykset hyvään. Jos ihminen torjuu Jumalan rakkauden toiminnot, hänestä tulee “Jumalan vihollinen”, jolla on kuolettava suhde ympäröivään maailmaan. Hän alistaa maailman yksilöllisen älynsä välikappaleeksi. Hän asettuu luomakunnan yläpuolelle, ja tältä paikaltaan hän tutkii tieteellisesti luontoa sekä hallitsee sitä teknologiallaan.
Ahneus, saituus ja kulutuksellinen elämänasenne aiheuttavat yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta eikä niillä ole sijaa todellisen kristityn elämässä. Bysantin kirkon liturgiset tekstit ohjaavat viisaasti uskovia vuorisaarnan hengessä huolehtimaan Jumalan meille antamista lahjoista. Näiden lahjojen ryöstäminen on ekologista syntiä, johon me syyllistymme jatkuvasti.
Bysantin Kirkon eukaristiset rukoukset korostavat ihmisen vastuullisuutta luomakuntaa kohtaan. Vastuullisuus perustuu uskoon, että Jumala on luonnon ja kaiken siinä olevan Luoja. Jumala rakastaa luomakuntaansa ja huolehtii siitä. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja siksi hänen tulee huolehtia luonnosta. Ihmisen tulee seurata Jumalan työtoverina seurata Luojaa luonnon rakastamisessa ja huolehtia kaikin myönteisin voimin siitä, että hän tuntee luontoa eikä hallitessaan tuhoa sitä.
Kirkon usko alkaa Jumalasta ja päättyy Häneen. Jumala ei ole yksinkertaisesti vain meidän Luojamme, hän on myös koko ihmiskunnan Isä. Tie Jumalan luo käy lähimmäisten kautta. Pyhä Eukaristia on 2000-luvun alun ihmisen kipein kohtaamispaikka, sillä hän viruu yksilöllisyytensä vankilassa.
Ortodoksisen elämän eläminen alkaa siitä, että ihminen astuu vapaaehtoisesti sisälle Kirkon jumalanpalveluselämään. Jos hän kieltäytyy Kirkon liturgisen elämästä, hän ei voi ottaa vastaan Kirkon hoitavaa askeettista yhteisöllisyyttä.
Pyhä Liturgia muodostaa ortodoksisen kirkon sosiaalisen taistelun ytimen. Pyhä Eukaristia määrittää uuden ihmisyyden elämäntavan ja on itsessään uskovien keskinäisen rakkauden, huolenpidon ja yhteenkuuluvaisuuden sinetti. Eukaristia osoittaa vääräksi henkilökohtaisen ja yhteisöllisen elämän, jossa ei toteudu vapaaksi tekevä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.
Kirkollinen yhteisö, seurakunta tai luostari on tarkoitettu terapeuttiseksi yhteisöksi. Ortodoksisen kirkon terapeuttinen teologia merkitsee palvelemista ja jakamista.
Kirkkovuoden alkaessa meidän on aihetta katumukseen siitä, että naamioimme itsekkyytemme ja vallanhimomme rakkaudeksi. Siellä, missä paikalliskirkon jäsenten kesken vallitsee sortaminen ja pakkovalta, torjutaan Kirkon pyhittävä ja parantava elämä.
Bysantin teologiaan voidaan syystä kutsua ihmisen hengellisen parantumisen tieksi. Kirkon terapeuttinen teologia merkitsee palvelemista eikä valtaa.
Ortodoksinen kirkko on hengellinen sairaala, jossa hoidetaan ihmisiä. Kun Kirkon terapeuttisessa teologiassa opetetaan sairaudesta ja parantamisesta, sillä tarkoitetaan, että ihmisen sielun maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Kirkon terapeuttinen hoitaminen tarkoittaa ihmisen mielen puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista. Kirkon rakkaus edellyttää uskovilta eukaristisessa yhteisössä aktiivista läsnäoloa, syvää hengellistä aikuisuutta ja myötäelävää ihmisyyttä Kristuksessa.