Ortodoksisen kirkon traditio on elävää (opetuspuhe)

Kappadokialaisisät eli Basileios Suuri (k. 379), Gregorios Nyssalainen (k. 394) ja Gregorios Teologi (k. 390) kehittivät teologiseen ja mystiseen ajatteluunsa apofaattisen lähestymistavan: Jumala on olemuksessaan tuntematon, mutta Hän lähestyy luomakuntaa luomattomien Energioidensa kautta.

Pyhien isien teologia muotoutui opillisissa ja poliittisissa kiistoissa

Kappadokialaisisien elämä ja teologinen tuotanto liittyvät läheisesti toisiinsa. He olivat lähtöisin varakkaasta kristillisestä perheestä ja saivat aikansa ensiluokkaisen koulutuksen. Heidän elämänkokemuksensa ei ollut kapea eikä lahkolainen.

Pyhät Isät eivät työstäneet patristista ajattelua aikamme modernien teologien tavoin uskonnollisten ideoiden ja opillisten määritelmien tyhjiössä. Patristisen perinteen laajat lähteet sisältävät Bysantin keisarikunnan jokaisen osa-alueen.

Pyhien Isien Teologia ja Ortodoksia muotoutui keisarikunnan poliittisissa ja opillisissa kiistoissa. Pyhien Isien Teologia ei perustunut totuusjärjestelmiin, jotka vastustavat kehittymistä tai keskustelua. Kirkon opillinen historia ei koskaan kirjattu muistiin jokapäiväisten tapahtumien tai maailmallisten rakenteiden yhteenvetona.

On syytä muistaa, ettei Pyhien Isien Teologia ole totuuksien kehittymiseen tai kriittisen keskusteluun perustuva rakennejärjestelmä. Patristista Teologiaa voidaan syystä luonnehtia Pyhän Hengen valkeudeksi ja armoksi, joka antaa elämän koko Kirkolle.

Jos Teologia erottautuu Kirkosta ja maailmasta, se latistuu hedelmättömäksi opillisten määritelmien akateemiseksi opiskeluksi. Näinhän kävi latinalaisessa skolastisessa teologiassa ja myöhemmin valistusajan jälkeisessä läntisessä rationaalisessa teologiassa.

Pyhillä Isillä Kirkon opin historia yhdistyi elämän jokapäiväisiin tapahtumiin. Pyhät isät olivat Kirkon hengellisiä paimenia. He kantoivat vastuuta ihmissydämen ja yhteiskunnan uudistumisesta. Patristinen teologia on persoonallista ja historiallista. Se perustuu Pyhien Isien persoonalliseen kokemukseen ja historian tapahtumiin.

Kun Rooman keisarikunta hyväksyi 300-luvun alussa kristillisen Kirkon, sen usko ja elämä tulivat tarkasteltavaksi uudella tavalla. Pakanallisella filosofialla oli edelleen vankka asema Rooman valtakunnan kulttuurissa ja tavallisten ihmisten elämässä. Kirkko joutui usein vakavan epäilyn ja arvostelun kohteeksi.

Toisen haasteen Kirkolle muodostivat ne harhaopit, jotka vaikuttivat lähellä kirkollisia piirejä. Harhaoppisten aiheuttamien haasteiden seurauksena Kirkon Pyhien Isien luova teologinen toiminta vahvistui. Sen ehkä tärkeimpänä ja kauneimpana tuloksena voidaan pitää Pyhän Kolminaisuuden opin täydellistämistä, varsinkin kappadokialaisisien kirjoituksissa.

Kirkon Pyhät Isät ja Opettajat olivat syvästi vakuuttuneita Kristuksen terapeuttisesta läsnäolosta Kirkon jumalanpalveluksessa, opissa ja käytännössä.

Jumala loi ihmisen elämään yhteydessä Luojansa kanssa. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää Kirkon jäseniltä uskon julistamista (martyria) ja sen todeksi elämistä (martyrion). Pyhien Isien opetuksessa ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan uskovissa ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin.

Lännessä Augustinus (k. 430) kehitteli rationaalisen teologisen metodin, joka kielsi teosiksen, jumaloitumisen eli Jumalan ja ihmisen dynaamisen yhteyden. Näin tekemällä hän loi perustan myöhemmälle skolastiselle teologialle, jossa korostui armo ihmisen pelastuksessa luotuna ja rationaalisena asiana. Lännen keskiajan ja myöhemmän protestantismin keskeinen piirre oli hillitön rationalismi. Se aiheutti lännessä teologian maallistumisen, josta myöhemmin myös akateeminen ”ortodoksinen ” teologia sai osansa.

Kirkko on autenttisimmillaan silloin, kun se rukoilee ja palvelee eukaristisena yhteisönä. Pyhä Eukaristia merkitsee uskovien ykseyttä Kristuksessa. Rakkauden kautta tämä ykseys saattaa uskovat Jumalan Valtakunnan rakkauden ja totuuden yhteyteen.

Pyhä Eukaristia on eskatologinen tapahtuma, pelastuksen ja Jumalan Valtakunnan Mysteerio. Kirkon uskovan ihmisen elämä merkitsee osallistumista Kristuksen eukaristisesta rakkaudesta. Jumalan pyhyydestä osallistuminen tarkoittaa kilvoittelijan askeettista kuuliaisuutta Jumalan elämää antavalle kutsulle. Kuuliaisuus johtaa askeetin yhteyteen Kristuksen kanssa.

Pyhä Traditio tunnustetaan Kirkossa opillisesti, todistetaan pastoraalisesti ja toimitetaan liturgisesti. Kirkon Pyhät Isät suojelivat tiukasti Kirkon ykseyttä ja kokonaisuutta harhaoppisten vääristynyttä elämänmenoa vastaan. He halusivat säilyttää kristillisen uskon totuuden täyteyden.

Kirkkoisät korostivat, että ainoastaan Pyhä Henki kirkastaa ja valistaa ihmisjärjen. Harhaoppiset sen sijaan perustavat uskonsa yksityisiin mielipiteisiin ja ihmisjärjen riippumattomuuteen.

Tämä tulee kipeästi ilmi aikamme länsimaisessa uskonnollisuudessa. Narsistisessa nykymenossa Kirkon ylevät elämän hoitavat elementit halutaan tehdä tyhjiksi. Vanhan perinteen mukainen ortodoksinen kirkollisuus leimataan säälittäväksi, naurettavaksi ja epä-älylliseksi.

Ortodoksinen teologia on luonteeltaan väärentämätöntä kokemuksen teologiaa. Se edellyttää Kirkon jäseniltä osallistumista ortodoksisen uskon pyhästä salaisuudesta.

Bysanttilainen teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa on luovuttamatonta uskovien keskinäinen veljeys ja huolenpitäminen. Rakkaus edellyttää uskovilta voimallista läsnäoloa, syvää, hoitavaa ja myötäkärsivää ihmisyyttä Kristuksessa.

Kirkon jäsenen tulee tuntea paha, taistella pahan voimia vastaan ja luopua niistä askeesissa. Ortodoksinen kristillisyys on hengellisen taistelun tie (Ef. 6:11). Kirkon uskollinen jäsen sitoutuu kilvoittelussaan Jumalan Elämästä kasvavaan suureen myönteisyyteen.

Pyhä Raamattu on sana ilmoituksesta

Pyhä patriarkka Fotios Konstantinopolilainen (800-luvulla) vertaa areiolaisia ikonoklastisen harhaopin edustajiin. Hän muistuttaa, että areiolaisten mielestä sanaa homoousios (samaa olemusta) ei ole Raamatussa. Myös ikonoklastit väittivät, ettei Pyhä Raamattu tue pyhien ikonien kunnioittamista.

Kirkon Pyhät Isät korostivat Vanhan ja Uuden testamentin ykseyttä. He tulkitsivat Raamattua kristosentrisesti. Pyhien Isien ajattelussa toteutuu Teologian ja Raamatun tulkinnan ykseys. He tulkitsevat Raamattua kristillisen elämän näkökulmasta. Pyhät Isät yhdistivät Raamatun sanoman Kirkon liturgiseen ja sakramentaaliseen elämään. He eivät rajoittuneet mihinkään Raamatun tulkinnalliseen metodiin.

Pyhät Isät erottivat selkeästi toisistaan uskon kaksi lähdettä: Raamatun ja Kirkon Pyhät Mysteeriot, joita Raamattu ei julistanut. He väittivät, että Kirkossa tarvitaan elävää, suullista traditiota. Pyhä Basileios Suuri korosti, että jo ihmiset hyökkäävät kirjoittamattomia tapoja vastaan, he turmelevat kohtalokkaasti evankeliumin ja heikentävät sen pelkiksi sanoiksi.

1500-luvulla uskonpuhdistajat toistivat areiolaisten ja ikonoklastien hengessä saman väitteen: Raamatussa ei viitata missään sakramentteihin, ekumeenisiin kirkolliskokouksiin, traditioon, pyhien yhteisöön tai piispuuteen. Protestanttien iskulause sola scriptura selittää, että ainoastaan kirjoitettu sana on hyväksyttävää, ei mikään muu. Heille uskon ainoa normi on Raamattu.

Esimerkiksi Martti Luther (k. 1546) oli vakuuttunut, että totuutta oli etsittävä Raamatun tekstistä. Kun se avautui ja ihminen ”ymmärsi” Kristuksen merkityksen, hän ei enää tarvinnut mitään Raamatun ulkopuolisia selittäjiä. Vain Raamattu oli kritiikin yläpuolella. Luther korosti Augustinuksen periaatteen mukaisesti, että pelkästään Raamattu oli erehtymätön auktoriteetti.

Saksalainen reformaattori Martti Luther hylkäsi Pyhät Isät ja heidän opetuksensa. Lutherille ja hänen sukupolvelleen patristinen maailmankäsitys oli terra incognita (tuntematon maa). Hän kärjisti kantansa kahdeksi vaihtoehdoksi: oli luotettava Raamattuun tai Isiin. Hän valitsi Raamatun.

Tämän päivän roomalaiskatoliset ja protestantit ovat vakuuttuneet siitä, että Jumala antoi pyhän Raamatun kirkolle. Ajatus on vaikuttanut suuresti myös nykyaikaiseen ortodoksiseen ajatteluun. Ortodoksit myötäilevät usein roomalaiskatolisten ja protestanttien näkemystä.

Tämä paradoksi ortodoksien tulee kohdata. Professori John Romanideksen mukaan ortodoksinen nykyteologia vaikuttaa olevan hämmennyksissä siitä, mitä jumalallinen inspiraatio on, mitä se tarkoittaa ja mistä se on löydettävissä. Mitä jumalallinen inspiraatio sitten kaiken kaikkiaan tarkoittaa? Se tarkoittaa, että ihmisen inspiraation lähde on Jumala. Muussa tapauksessa ihmisen Raamatun ja perinteen innoituksen lähteenä on saatana tai demonit.

Pyhä Ilmoitus on Jumalan ilmestymistä Vanhan ja Uuden testamentin kirkastuneille pyhille ihmisille. Jumala ilmaisee Itsensä ihmisille energioissaan, mutta on Olemuksessaan salattu. Hänen olemuksensa on jakamaton ja käsittämätön. Tämä osoittaa, että Raamattu ei ole Jumalan ilmoitusta, vaan sana Hänen ilmoituksestaan.

Pyhien Isien mukaan käsitys, että Raamattu voidaan samastaa ilmoitukseen, ei ole pelkästään järjetön, vaan myös harhaoppinen. Raamattu ei ole ilmoitusta, vaan sana ilmoituksesta. Raamattu ei ole Helluntai, mutta opettaa Helluntaista.

Me emme siis voi protestanttien tavoin sanoa, että Raamattu alkaa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja päättyy Johanneksen Ilmestyskirjaan ja että tämä kaikki on ilmoitusta ja Jumalan sanaa. Pyhä Raamattu ei ole Jumalan sanaa.

Pyhä Raamattu ei ole jumalallisesti inspiroitu kirja siinä merkityksessä, että Jumala olisi kirjoittanut sen. Ortodoksisen käsityksen mukaan Pyhällä Raamatulla ei ole sellaista jumalallista inspiraatiota kuin esimerkiksi muslimit väittävät Koraanilla tai frankit Raamatulla olevan. Sellaista jumalallista inspiraatiota ei ole.

Pyhä Raamattu ei ole Jumalan sanaa. Pyhä Raamattu ei ole tieteellisen tiedon lähde. Jumalan innoittamat kirjoittajat käyttivät oman aikansa tieteellistä tietoa ilman, että he omistautuivat tieteelle. Heillä oli toinen päämäärä. Pyhä Raamattu ei ole luodun tiedon vaan luomattoman totuuden tuntemisen lähde. Se on Pyhää Ilmoitusta Jumalan luomattomasta kirkkaudesta. Raamattu ei ole lääketieteen tai minkään muunkaan tieteen lähdeteos.

Pyhä Ilmoitus merkitsee luomattoman todellisuuden kokemista

Pyhä Raamattu on askeettinen teos. Sen merkitys on terapeuttinen. Koska ortodoksinen askeesi yhdistyy terapeuttiseen ihmisen kohtaamiseen, sen päämääränä on ihmisen kirkastuminen. Raamatun tarkoituksena on parantaa ihminen himojen sairaudesta, että hän voisi kehittyä askeesissa Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa. Pyhän Raamatun sanat ja käsitykset on tarkoitettu hengellisesti sairaiden ihmisten parantumiseksi. Pyhä Raamattu opettaa meille, kuinka ihminen voi parantua himoista ja jättää elämässään ”vanhan Aadamin”.

Pyhät Isät tulkitsivat Raamattua kokemuksen avulla. He tulkitsivat Pyhiä Kirjoituksia kirkastuneen mielensä kautta. He hylkäsivät harhaopettajat, jotka tulkitsivat Pyhää Raamattua järjen avulla.

Nykyisin Raamattua yritetään ymmärtää kaikin mahdollisin keinoin. Jotkut tulkitsevat Raamattua tutkimalla sanoja. Mutta Jumalan näkijöiden käyttämät sanat kuitenkin kuuluvat näkijöiden maailmaan, joten pelkkien sanojen tutkija ei kykene ymmärtämään Pyhän Raamatun henkeä. Toiset käyttävät puolestaan filologista metodia tutkiessaan Raamattua. Ehkä tutkijan on miellyttävää istua ja käydä läpi rationaalisia teorioita, mutta mikä on näiden filologisten metodien suhde Kirkon Teologiaan?

Monet arkeologiset ja filologiset tutkimukset perustuvat usein periaatteeseen, jonka mukaan on tärkeää ymmärtää, mitä Raamatun kirjoittaja kirjoittaa. Sen vuoksi tutkitaan huolellisesti, missä ympäristössä Raamattu sai alkunsa.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan Pyhien Kirjoitusten ymmärtäminen vaatii ortodoksisen metodologian ymmärtämistä. Vaikka lukisi Raamattua joka päivä, mutta ei ymmärtäisi metodologiaa, joka johtaa ihmisen kirkastumiseen, myös Pyhät Kirjoitukset jäisivät ymmärtämättä. Ortodoksisen kirkon tapa tulkita Raamattua onkin sellainen, että Pyhä Raamattu kuuluu Kirkon jumalanpalvelukseen ja sitä luetaan jumalallisessa liturgiassa ja muissa pyhissä palveluksissa.

Ortodoksisen tradition mukaan Pyhän Raamatun kuvaaminen Jumalan ilmoituksena ja Jumalan sanana on järjettömyyttä. Pyhä Ilmoitus merkitsee luomattoman todellisuuden kokemista. Sen tarkoituksena ei ole opettaa luotuja totuuksia luodusta maailmasta, vaan Pyhä Ilmoitus opettaa uskoville Jumalan inspiroimia käsityksiä luomattomasta totuudesta. Tästä seuraa, ettei Ilmoitus salli käyttää Pyhiä Kirjoituksia minkäänlaisen ihmisen kehittämän filosofian tai positiivisen tieteen tukemiseen. Raamatun ymmärtäminen ei ole samaa kuin Jumalan tunteminen.

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) oli tässä ehdoton eikä sallinut teologisen päävastustajansa Barlaam Kalabrialaisen (k. 1348) sotkea keskenään näitä totuuksia. Palamas ei myöskään sallinut Barlaamin käyttää Raamattua esimerkiksi kosmologian ja geologian tarkoituksiin, kun tämä yritti nostaa esiin positiivisia tieteitä Raamattuun vedoten.

Käsitys, että Pyhä Raamattu on identtinen Pyhän Ilmoituksen kanssa, johtaa moniin harhaoppeihin. Lisäksi se johtaa ristiriitoihin luonnontieteen kanssa. Se, että keskiajan läntinen teologia samasti Pyhän Raamatun Ilmoitukseen, on luonut hirvittäviä ongelmia nykyaikaiseen tieteeseen ja filosofiaan. Moderni tiede ei hyväksy Pyhässä Raamatussa kuvattuja asioita.

Keskiajan paavillinen traditio Pyhästä Raamatusta korosti Raamatun olevan Jumalan ilmoitusta ja sellaisena täysin virheetöntä. Käsitys loi tieteessä monia ongelmia, kun Pyhän Raamatun opetus yhdistyi skolastisen filosofin Tuomas Akvinolaisen (k. 1274) teologiaan, josta myös myöhemmin kreikkalainen ja venäläinen teologia sai vaikutteita.

Ajatus Raamatusta Jumalan ilmoituksena pohjautui Augustinuksen (k. 430) käsitykseen, että Jumalan ilmoitus on olennaisesti Pyhä Raamattu tai että ilmoitus ainakin sisältyy Pyhään Raamattuun. Sen vuoksi Pyhässä Raamatussa ei voi olla vähäisintäkään virhettä. Tämän käsityksen pohjalta paavin kirkossa poltettiin harhaoppisina tiedemiehiä, joiden tieteelliset löydöt eivät olleet sopusoinnussa sen kanssa, miten Rooman kirkko Raamattua tulkitsi.

Kirkon Traditio on elävää

Avain ortodoksisen teologian jumalallisen inspiraation vastaan ottamiseen on Helluntai. Pyhien Isien Traditio avaa Helluntain merkityksen eli sen, mitä on Teologia ja kuka on Teologi. Kaikki Kirkossa on helluntaista aina Kristuksen toiseen tulemiseen tekoa ja liikettä. Traditio elää ja kantaa elämää luovuudessa.

Ortodoksiselta teologilta vaaditaan ennen kaikkea historian tajua. Ei ole suinkaan sattuma, että reformaation aikana kirkollisuuden rappio yhdistyi siihen, että ihmiset olivat sokeita historialle. Protestanteille kirkkohistoria on rappion historiaa. Tämä seikka on myös modernin teologian perusrakenne ja yleisilme.

Areioksen harhaoppinen dogmaattinen opetus palautui pakanuuteen. Myös ikonoklasmin eli kuvainraastajien harhaopin kannattajat kielsivät opillisesti Kirkon kaitselmuksellisen historian. Kirkon Traditiossa usko ja teologia eivät ole paikalleen pysähtyneitä. Patristisen teologisen kehityksen takana oli Pyhien Isien muodostama Kirkon Tradition elävä todellisuus.

Varhaiskristillisen teologian kehittyminen ilmaisi Pyhien Isien pyrkimystä kuvata Kirkon olemassaolon merkitystä suhteessa uskoviin ja kirkkoyhteisön ulkopuolella oleviin ihmisiin. Toisaalta kristillinen teologia osoitti selkeät rajat Kirkkoon kuuluvien ja sen ulkopuolella elävien harhaoppisten välillä. Harhaoppiset opettavat ”totuutta”, jolla ei ole yhteyttä katolisen kirkon uskoon ja kokemukseen. Kirkon totuuden ymmärtäminen ei perustu yksilön totuuteen, vaan kirkkoyhteisön kokemukseen.

Varhaiset kristinuskon puolustajat suhtautuivat harhaoppisiin tiukasti. Harhaoppi luokiteltiin uskottomuudeksi Kirkon uskoa ja elämää kohtaan. Esimerkkinä tästä olivat gnostikot, jotka yrittivät tuoda kristinuskoon synkretistisen pakanallisen ajattelun.

Kirkon Traditio ei ole pelkästään inhimillisen muistelun jatkuvuutta tai riittien ja tapojen pysyvyyttä. Pyhän Ireneos Lyonilaisen (k. 202) ajatusta lainaten se on elävää Traditiota – despositio juvenescens. Traditio on Pyhän Hengen pysyvää läsnäoloa ja jumalallisen ohjauksen jatkuvuutta Kirkossa.

Kirkko on apostolinen, mutta samalla myös patristinen. Kirkko on luontaisesti myös Isien Kirkko. Pyhien Isien todistus ortodoksisesta uskosta ja elämästä on enemmän kuin menneisyyden ääni. Pyhät Isät eivät ole vain vanhan uskon vaan pikemminkin Kirkon todellisen uskon todistajia. Pyhien Isien seuraaminen ei tarkoita pelkästään heidän kirjoitustensa lainaamista, vaan myös heidän mielensä omaksumista.

Bysanttilaisessa teologiassa Raamattua pidetään Jumalan sanan ylevimpänä ilmauksena maailmalle. Raamattu ymmärretään ja tulkitaan aina autenttisena Kirkon sisällä. Raamattua ei nähdä erossa Traditiosta, vaan se muodostaa Tradition osan.

Pyhät Isät ovat Kirkon Tradition kantajia ja ilmoittajia. Heidän opetuksensa Jumalasta ei perustu kuvitelmiin ja teoreettiseen pohdiskeluun, vaan askeettiseen kokemukseen jumaloitumisesta. Bysanttilaisessa teologiassa jumaloituminen samastuu luomattoman Valkeuden näkemiseen. Pyhät Isät näkivät Jumalan kirkkauden, joka on Jumalan Valtakunta ja sen pyhät mysteeriot.

Pyhät Isät ymmärsivät opillisen teologian kokonaisuutena, jota Pyhä Henki inspiroi ja joka sisältää Raamatun, synodien päätelmät, hengellisyyden, moraalisäännöt, jumalanpalveluksen sekä taiteen ja arkkitehtuurin. Pyhien Isien teologian tarkoituksena ei ollut modernin teologian tavoin koota yhteen Raamatun todennäköisyyksien osasia. Isien mukaan Pyhän Raamatun tulee opettaa uskovia kuuntelemaan Kristusta ja näkemään Hänet elämän keskuksena.

Pyhät Isät tutkivat Raamattua löytääkseen siitä elämäntien eli Jumalan pyhät käskyt. Tämän he tekivät siksi, että saattaisivat elää niiden mukaisesti. Pyhät Isät osoittavat meille dogman ja elämän keskinäisen suhteen. Jumala käytti Pyhien Isien suita julistaakseen koko maailmalle Totuutta.

Meidän on syytä muistaa, että Kirkon askeettisissa kirjoituksissa Teologia ei tarkoita samaa kuin tänä päivänä oppien systemaattista esitystä tai teoreettista tietoa Jumalasta. Askeettisessa kirjallisuudessa Teologia tarkoittaa Pyhän Hengen lahjaa, sisäistynyttä puhetta Jumalasta.

Kirkkoisät todistavat historiassa elävästä kristillisestä totuudesta. Pyhien isien perintö haastaa aina ja kaikki ihmiset. Patristinen traditio ei ole pelkästään ulkoinen auktoriteetti, historian dokumentti, vaan Jumalan ikuinen ääni. Patristinen traditio on karismaattinen tekijä.

Ihmisen suhde Jumalaan on empiirinen

Ortodoksisessa terapeuttisessa Teologiassa Traditio ei tarkoita menneisyyden tutkimista. Kyseessä eivät ole menneisyyden arkeologiset jäänteet, vaan puhdistumisen, valistumisen ja kirkastumisen metodi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Kaikki muu on Tradition kannalta merkityksetöntä.

Ortodoksisessa perinteessä teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Teologia ja hengellinen elämä ovat Kirkon Traditiossa erottamattomat. Ortodoksisella traditiolla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista. Se eroaa tässäkin suhteessa läntisestä teologiasta ja hengellisestä elämästä.

Patristisen teologian päämäärä ei ole johtaa ihmistä Jumalan ymmärtämiseen tai Hänen ilmaisemiseensa. Jumalasta ilmaistavilla käsityksillä ja sanoilla on vain yksi tarkoitus, ihmisen parantuminen. Hengellisen parantumisen ihminen saavuttaa valistumisessa ja kirkastumisessa. Kun ihmisen mieli ei ole valistunut, se ei toimi Jumalan mukaisesti, eikä ihminen harjoita Hänen jatkuvaa muistamistaan. Ihminen on sairas ja tarvitsee Kirkon terapeuttista hoitoa. Siksi ortodoksisessa perinteessä ihmistä ei lähestytäkään filosofisen etiikan näkökulmasta vaan sielultaan sairaana syntisenä.

Pyhien Isien määrittelemä sielun (psykhe) sairaus eroaa maallisen psykiatrian sairaudesta. Patristinen perinne sisältää asioita, joita psykiatria tai psykologia ei voi edes kuvitella. Se, että ihminen, jonka mieli on pimentynyt, on sielullisesti sairas, ilmaistaan jo apostolisessa perinteessä. Harhaopin kirkko paljastaa valheeksi, joka ei paranna ihmistä synnin sairaudesta, vaan tuhoaa hänet.

Monet ihmiset uskovat Jumalaan, mutta eivät tunne Häntä kokemuksesta. Monet käyvät kirkossa, mutta harvat parantuvat sielun sairauksista. Monia kutsutaan kristityiksi, mutta harva heistä on hengellisesti terve. Ihmisen hengellinen terveys yhdistyy Jumalan terapeuttiseen rakkauteen. Hengellisesti terve ihminen viittaa kaikessa Jumalaan. Hän ei etsi oikeutta keneltäkään tässä maailmassa.

Ortodoksinen psykoterapia ei viittaa nykyajan maallisen psykoterapian koulukuntiin. Sellaisten kaltaisia koulukuntia ei edes mainita. Ortodoksisessa psykoterapiassa tulee esiin Kirkon hesykastisen parantamisen perinne.

Bysanttilainen hesykasmi viittaa täydellisen tieteen ajatuksiin, sydämeen ja aisteihin. Parantumisen metodi tarkoittaa sielun ja ruumiin kaikkien voimien kirkastumista ja yhdistymistä Jumalan kanssa. Tämä toteutuu nöyryydessä, joka tarkoittaa ihmisen rakkauden vapaata toimintaa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Lähdekirjallisuutta

• Arffman, Kaarlo, 2009, Mitä oli luterilaisuus. Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. Neljäs painos. Gaudeamus Helsinki University Press. Helsinki.
• Azkoul, Michael, Fr., 2009, God of Our Fathers, Gods of the West. The Patristic Tradition and the New Polytheism. Baltimore.
• Bebis, George, 2003, Teaching Patristics on the Parish Level. – The Orthodox parish in America. Faithfulness to the Past and Responsibility for the Future. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
• Basileios Suuri, pyhä, 1980, On the Holy Spirit. Crestwood.
• Chrestou, Panagiotes K., 2005, Greek Orthodox Patrology. An Introduction to the Study of the Church Fathers. Orthodox Theological Library 2. Edited and Translated by Protopresbyter George Dion. Dragas. Rollinsford.
• Florovsky, Georges
  • 1972, St. Gregory Palamas and the Tradition of the Fathers. – Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Vol. One in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1976, Creation and Redemption. Part Three. Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume Seven in the Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 2007, Hesychia ja Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Romanides, John, S., 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
• Rubin, Berthold, 1960, Das Zeitalter Justinians. Berlin.
• Runciman, Steven
  • 1929, The Emperor Romanus Lecapenus and His Reign. Cambridge.
  • 1933, Byzantine Civilization. London.
  • 1954, A History of the Crusades. Vol. II. London.
  • 1955, The Eastern Schism: A Study of the Papacy and the Eastern Churches During the XIth and XI th Centuries. Oxford.
  • 1981, Byzantine Style and Civilization. New York.
  • 1985, The Great Church in Captivity. Cambridge.
  • 1994, The Kingdom of Acre and the Later Crusades. – A History of the Crusades. Vol. III. London.
• Russel, N., 1981, Neomartyrs of the Greek Calendar. – Sobornost.
• Young, Frances M with Andrew Teal, 2010, Nicaea to Chalcedon. A Guide to the Literature and Its Background. Second Edition. London.
• Yannaras, Christos, 2006, Orthodoxy and the West. Hellenic Self-Identity in the Modern Age. Translated by Peter Chamberas and Norman Russell. Brookline.

Jarmo Hakkaraisen teoksia Bysantin historiasta

• Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa 1986.
• Bysanttilaisen ortodoksian rajankäyntiä 1987 (yhdessä Pentti Hakkaraisen kanssa).
• Bysantin talouselämän kehitys (900–1200) 1992.
• Ajaton Bysantti 1994.
• Ajaton Bysantti II 1995.
• Ajaton Bysantti III 1998.
• Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita 2004.
• Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta 2009.
• Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta 2011.
• Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta 2013.