Ortodoksit ja Brestin unioni (opetuspuhe)

Länsi-Venäjällä 1500-luku oli poliittisten ristiriitojen, kirkollisten ja teologisten väittelyjen aikaa. Liettuan ja Puolan yhdistyminen Lublinin unionissa (1569) sysäsi alueen ortodoksiväestön kokonaan uuteen tilanteeseen. Yhdistymisellä oli poliittisen luonteen lisäksi myös kansallisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia. Puola oli ollut alueellisesti roomalaiskatolisen kirkon vallan alla, kun taas sen alueella asuneet itä-slaavit kuuluivat Bysantin hengellisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Lublinin unioni muodostaa taustatekijän kehitykselle, joka vähän myöhemmin johti alueen kirkkojen ns. unioniin.

Unioni alkoi skismana

Uskonnon vapaus oli tuohon aikaan tuntematon käsite. Uskonnollista epäyhtenäisyyttä pidettiin poliittisen ja kansallisen yhtenäisyyden uhkana. Reformaatioliike (varsinkin kalvinismi menestyi hyvin Liettuassa) laajeni vähitellen Länsi-Venäjän alueelle ja vaikeutti entisestäänkin ongelmallista tilannetta. Puolaa alettiin kutsua ironisesti ‘harhaoppisten paratiisiksi’, koska erityisesti maaseudulla monet protestanttiset ryhmät saivat kannatusta. Lokakuun 5. päivänä 1596 syntyi lopulta ns. Brestin unioni roomalaiskatolisen käännytystoiminnan ja poliittisen painostuksen tuloksena. Unioni jakoi Puola - Liettuan ortodoksit kahteen leiriin. Enemmistö alueen ortodoksipiispoista ja osa kansasta alistui paavin valtaan, mutta kaksi piispaa ja suurin osa papistosta ja kansasta kieltäytyi hyväksymästä unionia.

Unioni alkoi näin ollen skismana ja säilyi sellaisena. Se oli alkuperältään muutaman ortodoksipiispan liike, joka rikkoi alueen ortodoksisen kirkollisen yhteyden. Unioni merkitsi ortodoksisen kirkon repeämää, joka etäännytti piispat uskovasta kansasta. Samanlainen kehityssuunta toteutui myöhemmin myös Transsilvaniassa ja Unkarin karpaatti-venäläisalueella. Tilanne oli ortodoksisen perinteen kannalta erikoinen ja epänormaali: uskovan ortodoksisen kansan johtajana oli uniaattipiispa.

Oppositio vaiennettiin

Rooman kirkon organisoiman Brestin kirkolliskokouksen (1596) tarkoituksena ei ollut keskustella latinalaisten ja ortodoksien yhdistymisestä. Kokous kutsuttiin koolle antamaan julistus yhdistymisestä. Mutta ennen kuin kokous saatiin koolle, ortodoksipiispojen rintama murtui. Konstantinopolin patriarkan viranhoitaja, arkkimandriitta Nikeforos, Aleksandrian patriarkaatin edustaja Kyrillos Loukaris, Belgradin metropoliitta Luukas, Lvovin piispa Gideon ja yli 100 papiston edustajaa sekä suuri joukko maallikkoja kokoontui pitämään oman kirkolliskokouksen eli eräänlaisen vastasynodin (6.- 9.10.1596). Uniaatteja johti puolestaan piispa Ipatij Potij.

Ekumeenisen patriarkaatin edustaja isä Nikeforos oli saapunut Puolaan jo vuonna 1594. Hänet teljettiin heti vankilaan. Vangitseminen tapahtui Venäjän keisarillisen hovin määräyksestä, koska Nikeforos oli ekumeenisen patriarkaatin lähettiläs. Tsaari ja uusi Moskovan patriarkaatti olivat voimansa tunnossa! Nikeforoksen johtama vastasynodi joutui kokoontumaan eräässä protestanttisessa yksityiskodissa, koska piispa Ipatij Potij oli kieltänyt ekumeenisen patriarkaatin edustajilta pääsyn ortodoksikirkkoihin. Nikeforos ja Kyrillos Loukaris lähettivät uniaattipiispoille kolme kutsua johtamaansa kokoukseen, mutta nämä kieltäytyivät noudattamasta kutsua. Siksi Nikeforoksen ja Kyrillos Loukariksen johtama ortodoksinen synodi erotti heidät virasta ja julisti heidät anateemaan.

Pian ortodoksien kirkolliskokouksen jälkeen isä Nikeforos joutui mustamaalauksen ja tekaistujen syytösten uhriksi. Syytökset johtivat julkiseen oikeuskäsittelyyn Puolan parlamentissa maaliskuussa 1597. Hänet suljettiin Marienburgin linnoituksen vankilaan, jossa hän menehtyi. Ortodoksit olivat vakuuttuneita Nikeforoksen syyttömyydestä. He pitivät häntä marttyyrina, koska hän oli vastustanut Brestin unionia.

Ekumeeninen patriarkaatti vastusti unionia

Brestin unioni nähtiin ekumeenisessa patriarkaatissa äärimmäisen kielteisenä asiana. Aleksandrian patriarkka Meletios (toimi tuolloin myös Konstantinopolin patriarkan viranhoitajana) toimi aktiivisesti Nikeforoksen vapauttamiseksi, mutta hänen ponnistelunsa olivat tuloksettomia.

Tappiostaan huolimatta patriarkka Meletios lähetti seuraavina vuosina useita kiertokirjeitä, joissa hän vastusti voimakkaasti Brestin unionia. Kirjeitä saivat uniaattipiispat, papisto ja kansa, mutta myös ortodoksiset veljestöt ja veljestöjen ylläpitämien koulujen edustajat. Kirjeistä ilmenee muun muassa, kuinka jesuiittajärjestöjen edustajilla oli merkittävä osuus Brestin unionin valmisteluissa.

Taistelua ja mukautumista

Ortodoksien taistelu unionia vastaan oli ennen muuta Kirkon yhteisöllisen luonteen puolustamista. Taistelun keskuksina olivat aluksi Vilna ja Ostrog, myöhemmin Lvov ja Kiova. Vilnaan, Kiovaan ja muuallekin muodostettiin kirkollisia veljeskuntia. Konstantinopolin patriarkka Jeremias II vahvisti vuonna 1586 niiden säännöt. Veljeskunnat perustivat kouluja, kirjapainoja ja julkaisivat kirjallisuutta. Esimerkiksi Ostrogin koulu toimi kreikkalaisen esikuvan mukaan. Kreikkalaisia asui varsin paljon Länsi-Venäjällä ja Moldaviassa.

Varhaisimmat uniaatit eli Rooman paavin vallan tunnustajat olivat siinä vakaumuksessa, että he eivät olleet vaihtaneet uskontoa vaan ainoastaan jurisdiktiota. Kreikkalainen ja latinalainen usko näytti heistä identtiseltä. Tämä kuvastuu eräiden piispojen ja teologien kirjallisesta tuotannosta. Rooman kirkko tuki voimakkaasti kansan opetusta lähettämällä jesuiittoja Länsi-Venäjälle. Jesuiitat pyrkivät kaikin tavoin saamaan ortodoksislaaveja Rooman kirkon alaisuuteen.

Unioni ja ortodoksisuuden länsimaalaistuminen

Uniatismi on Brestin unionista alkaen vaikuttanut koko Länsi-Venäjän kulttuuriin. Unionin ajatukseen sisältyi Rooman kirkon lupaus ja vakuuttelu, että kaikki idän kristillisyyden tavat ja riitit säilyvät ortodoksisen kirkon sulautuessa läntiseen kulttuuriin. Toisin sanoen unioni merkitsi ortodoksien uskonnollista ja kulttuurista länsimaalaistamista.

Bysanttilaisen humanistisen kulttuurin oli vaikea säilyä alueilla, jossa varsinkin piispat ihannoivat lännen ulkonaista loistoa ja rikkauksia. He omaksuivat helposti läntisiä tapoja. Latinan ja puolan kieli oli paremmassa asemassa kuin kirkkoslaavi ja kreikka. Korkeampi teologinen koulutus oli riippuvainen latinankielisestä roomalaiskatolisesta kirjallisuudesta.

Kirkollinen taide etääntyi bysanttilaisesta perinteestä

Uniatismi vaikutti näillä alueilla myös ortodoksiseen kirkkomusiikkiin ja muuhun kirkolliseen taiteeseen. 1600-lukua voidaan pitää ortodoksisten itäslaavien nykyisen liturgisen moniääninen kirkkolaulun alkuna. Murros alkoi ilmetä ukrainalaisilla 1500- ja 1600-lukujen taitteessa eli heti Brestin unionin jälkeen. Nuo alueet olivat Puolan kuninkaan alla ja sen vuoksi jatkuvassa yhteydessä roomalaiskatoliseen propagandaan ja protestanttiseen maailmaan. Itä-Ukrainan ja Moskovan valtakunnan poliittisen liiton (1654) jälkeen Moskovaan muutti runsaasti ukrainalaisia laulajia, ja nämä toivat mukanaan läntisen moniäänisen kirkkolaulun. Uusi moniääninen kirkkolaulu levisi ja vakiintui nopeasti Venäjälle. Tämä merkitsi venäläisen kirkkolaulun maallistumisen alkua. Kirkkolaulua ei enää ymmärretty ja pidetty jumalanpalveluksen muotona vaan musiikkina, joka toimi jumalanpalveluksen kaunistuksena ja säestyksenä ja joka oli tarpeen jopa uskovaisten viihdyttämiseksi kirkossa. Ukrainassa toimineet ortodoksiset veljestöt näkivät taiteellisen ja roomalaiskatolisen esikuvan mukaisen kirkkolaulun viljelyssä oivan välineen urkumusiikin ja moniäänisen kuorolaulun puoleensavetävää vaikutusta vastaan; kuoromusiikin tuli myös mukautua urkumusiikkiin. Sitten myös ortodoksit omaksuivat liturgiaansa kuorollisen moniäänisyyden ja viljelivät sitä innokkaasti.

Venäläinen ikonitaidekin alkoi rappeutua 1600-luvulla. Bysanttilaisen vaikutuksen rippeetkin katosivat. Venäläiset omaksuivat maallisen taiteen realismin, joka kuvasti kirkollisen elämän yleistä maallistumista ja rappiota. Tämän suuntauksen isänä oli kuuluisa ikonimaalari Simon Ushakov.

Kun bysanttilaisen ikonitaiteen dogmaattista merkitystä ei ymmärretty, myös itse taiteen olemus vääristyi. Bysanttilainen ikonografia vastustaa käsityksiä, joiden mukaan taiteen tulee jäljentää luontoa, heijastaa taiteilijan persoonaa ja mielikuvia tai ilmentää ajan henkeä. Bysanttilainen ikoni ilmaisee hengellistä kauneutta. Paitsi ortodoksisten isien kirjoituksissa myös bysanttilaisten hymnirunoilijoiden teoksissa kuvataan usein Jumalan kauneutta ja kaipausta sielun kauneuteen. Bysanttilainen ikoni ilmaisee enemmän hengellistä kuin ruumiillista kauneutta.

Unionin vaikutus venäläiseen teologiaan

Vaikutus ulottui vieläkin syvemmälle. Ortodoksiseen teologiaan pesiytyi lännen skolastisen ajattelun piirteitä. Kiovan metropoliitta Pietari Mogila (1597-1647) vaikutti ratkaisevasti tähän kehitykseen. Hän kuitenkin vastusti unionia Rooman kanssa ja puolusti Kiovan kirkon itsenäisyyttä. Kuitenkaan hänen opilliset määritelmänsä eivät juuri eronneet Rooman kirkon teologisista mielipiteistä. Mogilan vuonna 1640 perustama Kiovan hengellinen akatemia oli hengeltään latinalainen koulu. Kieli, tavat ja teologia heijastivat lännen kulttuurivaikutteita. Mogilan Confessio Orthodoxa on lähempänä latinalaista skolastiikkaa kuin idän kirkon isien perinnettä.

Teoksesta voidaan löytää kolmen eri roomalaiskatolisen katekismuksen “jälkiä”. Mogila sai vaikutteita Cathechismus Romanuksesta sekä Petrus Canisiuksen ja Roberto Bellarminen katekismuksista. Myös Tuomas Akvinolaisen Summa Theologica vaikutti Mogilaan. Pietari Mogila jakaa teoksensa kolmeen osaan, kolmen teologisen perushyveen uskon, toivon ja rakkauden pohjalta. Teoksen perusjako kolmeen osaan perustuu hyveen lisäksi näkemykseen siitä, että “ortodokseilla ja roomalaiskatolisilla pelastus perustuu uskoon ja tekoihin.” Todennäköisesti Confessio Orthodoxa on syntynyt useiden tekijöiden yhteistyönä.

Metropoliitta Pietarin latinalaismielisyys lisäsi ortodoksisen teologian länsimaistumista. Bysantin ortodoksisen teologisen ajattelun ja käytännön vaikutteet hävisivät vähitellen Venäjältä. Mogilan oppilaat jatkoivat oppi-isänsä viitoittamalla tiellä. Ensimmäinen näistä oppilaista oli Silvester Kossov (k. 1657). Hän oli Kiovan akatemian ensimmäinen rehtori ja myöhemmin alueen metropoliitta. Teoksessaan Johdanto seitsemän sakramentin tieteeseen (1637) Kossov käyttää latinalaisen kouluteologian käsitteistöä. Hän mainitsee myös leivän ja viinin muuttumisen olemuksiltaan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (transsubstantiaatio). Hän tekee myös eron sakramentin aineen ja muodon välillä ja korostaa ehtoollisen asetussanojen merkitystä.

Samaa latinalaisvaikutteista suuntausta jatkoi Kossovin työn jatkaja rehtorina Ionnikij Goliatovski (k. 1688). Hänen teologinen ajattelunsa ja argumentointinsa on täysin roomalaiskatolisen hengen mukaista. Kolmantena esimerkkinä voidaan mainita Kiovan metropoliitta Ioasaf Krokovski (k. 1718). Hän opiskeli nuoruudessaan Roomassa Pyhän Atanasioksen kreikkalaisessa collegiumissa. Krokovski opetti Kiovan akatemiassa teologiaa Tuomas Akvinolaisen (1274) teologian hengessä. Hän ylisti Neitsyt Marian saastatonta sikiämistä, mikä oli luonteenomaista barokkiajan roomalaiskatoliselle hengellisyydelle.

Venäjällä vaikutti 1600-luvun lopulla muitakin merkittäviä piispoja, joilla oli “roomalaiskatolisia taipumuksia”. Heistä on syytä mainita muun muassa pyhä Dimitri Rostovilainen ja metropoliitta Stefan Javorski. Dimitri Rostovilainen sai Kiovan akatemiassa voimakkaan latinalaisvaikutteisen koulutuksen. Hänen askeettinen tuotantonsa on roomalaiskatolisen mystiikan läpitunkemaa. Dimitri oli erinomainen saarnamies, joka kirjoitti voimakassävyisesti vanhauskoisia vastaan. Stefan Javorski opiskeli nuoruudessaan jesuiittojen opastuksella Lvovissa, Lublinissa ja Vilnassa. Hän kääntyi roomalaiskatoliseksi, mutta palattuaan Kiovaan (1689) hän palasi takaisin ortodoksiseen kirkkoon. Hän oppi jo opiskeluvuosinaan ihailemaan kritiikittömästi roomalaiskatolista teologiaa. Javorskin keskeisen teos on Uskon kallio. Se on poleeminen teos protestanttien vääriä uskonkäsityksiä vastaan. Dimitri Rostovilaisen tapaan Stefan Javorski kirjoitti kitkerästi vanhauskoisista.

Pseudomorfoosin aikaa

Kiovan suuntautuminen länteen ei ollut ohimenevä ilmiö. Latinalainen skolastinen teologia merkitsi uutta vaihetta itäslaavien uskonnollisessa ja kulttuurisessa tietoisuudessa. Mutta uudella skolastisella teologisella suuntauksella ei ollut juuria slaavien elävässä elämässä. Brestin unionin jälkeinen aika synnytti Kirkon elämän ja ajattelun välisen skisman. Sitä voidaan kutsua professori Georges Florovskin sanoja lainaten ortodoksisen ajattelun “pseudomorfoosiksi” eli vääristymäksi.

Venäjän ortodoksisen kirkon teologinen yhteys bysanttilaiseen ajatteluun ja hengellisyyteen katkesi. Kirkon teologisen opetuksen ja käytännön välillä vallitsi ristiriita. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkoslaaviksi, mutta venäläisissä akatemioissa ja hengellisissä seminaareissa opetettiin latinaksi. Orastava venäläinen teologia joutui läntisen skolastiikan, reformaation, vastareformaation ja valistuskauden lumoihin. Samansuuntainen “ortodoksisen mielen läntinen vankeus” oli aikaisemmin hämärtänyt Konstantinopolin kukistumisen jälkeisen (1453) kreikkalaisen teologian.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Florovsky, Georges, 1979 Ways of Russian Theology. Part One. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2001 Kreikkalaisen teologian läntinen vankeus turkkilaisvallan aikana (1453-1821. - Erga 2000. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja nSurprised 29. Toimittanut Jarmo Hakkarainen. Joensuu.
  • 2004 Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.