Palestiinalaisen kaanonin historia - Kirjoitukset (Kětubim)
Ortodoksi.netista
TT Hannu Pöyhönen:
4.C.
Palestiinalaisen kaanonin historia - Kirjoitukset (Kětubim)
Kirjoitukset ovat juutalaisten kaanonin kirjakokoelmista kaikkein sekalaisin, ainakin nykyisellään. Ainoana yhteisenä nimittäjänä sen kohdalla on pidetty teosten eksiilin eli Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeistä syntyaikaa. Kokoelma on kaikkein arvoituksellisin myös kehitysvaiheiltaan. Ensimmäiseksi viitteeksi sen jonkinasteisesta olemassaolosta nähdään yleisesti Sirakin kirjan melko tarkasti vuoteen 130 eKr. ajoitettavissa oleva kreikkalaisen käännöksen esipuhe, jossa Lain ja Profeettojen rinnalla mainitaan myös “muut isiltämme perityt kirjat”. Vastaavantyylinen maininta mitä todennäköisimmin tätä kirjaryhmää koskien on toisessa Makkabealaiskirjassa (2:13–14), jossa Juudas Makkabealaisen todetaan koonneen yhteen sotatoimenpiteiden aikana hajalleen joutuneet kirjat ja jossa hänen lisäksi sanotaan olevan valmis tarvittaessa lähettämään ne Egyptissä asuville heimoveljilleen. Tiedonantoa ei kuitenkaan pidetä sisällöllisesti yhtä luotettavana kuin Sirakin kirjan esipuheessa mainittua. Ongelmana sen kohdalla on myös toisen Makkabealaiskirjan ajoitukseen liittyvä epävarmuus arvioiden vaihdellessa vuodesta 161 eKr. aina Jerusalemin hävitykseen saakka!
Sirakin kirjan esipuheen laatija ei itse anna mitään viitettä siitä, mitä hän käytännössä ymmärtää tällä muotoutumassa olevalla Kirjoitusten ryhmällä. Suurella todennäköisyydellä sen eräänlaisena ytimenä on toiminut Psalmien kirja ennen kaikkea kultillisen merkittävyytensä takia. Tähän viittaavat myös juutalaisen filosofin Filon Aleksandrialaisen (n. 20 eKr–40 jKr.) ja juutalaisen historioitsijan Josefus Flaviuksen (k. n. 100 jKr.) kirjaryhmää koskevat luonnehdinnat, sillä sitä tarkoittaen edellinen sanoo olevan olemassa
- “hymnejä ja muita teoksia, joiden välityksellä tietoa ja hurskautta voidaan lisätä ja täydellistää” (De vita contemplativa 3,25)
ja jälkimmäinen puolestaan puhuu tällöin lukumäärällisesti neljästä kirjasta, jotka sisältävät
- “Jumalalle osoitettuja hymnejä sekä neuvoja ihmiselämän opastukseksi” (Contra apionem 1,8).
Sirakin viisaudenkirjan väljä nimitys kertoo meille varmana viestinä ainakin sen, että kyseisen kirjaryhmän sisällöllinen määrittely tai paremminkin sanottuna hahmottuminen oli tuossa vaiheessa vielä pitkälti avoin kysymys. Uudenlaisten Pyhien Kirjoitusten kokoelman kasvu oli joka tapauksessa alkanut, mikä ilmentää sitä, että kansa halusi ulottuvilleen lisää hengellisesti rakentavaa kirjallisuutta.
Juutalaisten Pyhien Kirjoitusten kolmas osa – ja siten samalla myös itse kaanon – alkaa Palestiinan maaperällä todistettavasti saavuttaa nykyisenkaltaisen muotonsa ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla. Pitkän prosessin loppuvaiheen airuina, ellei peräti jo sen sinettinä, toimii kaksi artikkelissa jo aiemmin esillä ollutta dokumenttia eli Josefuksen apologeettinen teos Contra apionem (n. 90–100 jKr.) ja apokryfinen Neljäs Esran kirja eli Esran ilmestys, jonka suhteen on vaikea sanoa onko se edellistä varhaisempi vai myöhäisempi. Kuten jo tiedämme, tässä jälkimmäisessä Pyhien Kirjojen lukumäärä vastaa täsmällisesti juutalaisen kanonin teosten lopullista määrää, mistä syystä vaikuttaisi todennäköiseltä, että itse kirjatkin olisivat keskenään identtiset. Josefus sitä vastoin mainitsee kanonisten kirjojen yhteismääräksi 22, minkä kuitenkin yleisesti katsotaan selittyvän sillä, että hän olisi laskiessaan “siirtänyt” Ruutin kirjan ja Valitusvirret samoille paikoille kuin ne olivat Vanhan testamentin kreikkalaisessa Septuaginta-käännöksessä ja yhdistänyt sitten edellisen Tuomarien kirjaan ja jälkimmäisen Jeremian profeettakirjaan. Luku 22 voi olla luonteeltaan “teologinen”, sillä se vastaa heprealaisessa aakkosissa kirjainten määrää ja viestittäisi sellaisenaan pyhän kirjakokoelman saavuttaneen täsmällisen, muuttumattoman ja lopullisen muotonsa. Tätä epäsuoraa viestiä tukee Josefuksen kohdalla se, että hän katsoo myös yksittäisten kirjojen tekstin saaneen jo lopullisen, koskemattoman asunsa. Mikäli luvulla 22 ei olisi mitään numeraalista arvoaan syvempää merkitystä ja samalla myös Josefusta laajempaa käyttöä tuon ajan juutalaisuudessa, on vaikeaa selittää sitä, miksi se esiintyy vielä monilla varhaisvuosisatojen kirkkoisillä heidän käsitellessään kysymystä Vanhan testamentin ohjeellisista kirjoituksista.
Tutkijat katsovat lähes yksimielisesti lopullisen päätöksen juutalaisuuden Pyhien Kirjojen kaanonia koskevassa kysymyksessä tapahtuneen Jamniassa joskus vuosien 90 tai 100 jKr. paikkeilla. Jamnia eli Jabne, joka sijaitsi Välimeren rannalla Jerusalemista länteen, oli paitsi keisarillinen kaupunki myös tuon ajan juutalaisuuden henkinen keskus. Vuosien 70–135 jKr. välisenä aikana sinne sijoittui niin ylin juutalainen hallinto kuin opetustoimikin, jotka juutalaisten suuren neuvoston käytännössä tultua lakkautetuksi olivat eräässä mielessä yksi ja sama asia. Juridis-uskonnollisten asioitten johdossa oli vuoteen 80 asti kuuluisa rabbi Johanan ben Zakkai, joka Jerusalemin tuhon jälkeen oli siirtänyt koulunsa Jamniaan, ja hänen jälkeensä tätä johtajuutta piti hallussaan arvostettu Gamaliel II eli Gamaliel Nuorempi aina vuoteen 117 saakka. On kuitenkin hyvin mielenkiintoista, ettei jälkipolville ole jäänyt mitään selkeää todistusaineistoa sellaisesta Jamniassa pidetystä kokouksesta, jossa Pyhien Kirjojen kaanon olisi ratifioitu. Kyseessä on siis lopultakin hypoteesi. Mutta siitä huolimatta, että Jamnian kokous on hypoteesi, sen paikkansa pitävyys vaikuttaa varsin uskottavalta. Sitä voidaan perustella ainakin seuraavilla neljällä argumentilla:
- ensinnäkin, monet aikaa suhteellisesti ottaen lähellä elävät kirkkoisät katsovat Vanhan testamentin heprealaisen kaanonin syntyneen juutalaisuuden piirissä selvästikin synodaalisella päätöksellä.
- toiseksi tiedetään, että Jamniassa on todistettavasti keskusteltu tiettyjen kiistanalaisten kirjoitusten kanonisuudesta.
- kolmanneksi, juuri Jamniassa toimineen rabbiinikoulun johtaja Gamaliel II käytti ensi kertaa juutalaisten kaanonin kolmannen osan nimityksenä sille myöhemmin vakiintunutta termiä “Kirjoitukset” tarkoittaen sillä todennäköisesti sellaisia pyhiä tekstejä, joita vain jäljennettiin, mutta joilla ei ollut sijaa synagoogajumalanpalveluksessa toisin kuin Lailla ja Profeetoilla.
- neljänneksi on pidettävä psykologisesti ymmärrettävänä, että juutalaisille päivänpolttavaksi muodostunut kysymys pyhien, ohjeellisten kirjojen rajauksesta sinetöitiin virallisella ja kaikkia sitovalla päätöksellä. Tällaiselle kokoukselle luontevin ja käytännössä ainut mahdollinen paikka oli Jamnia, juutalaisuuden uskonnollisen elämän itseoikeutettuun johtoasemaan kohonnut rabbiininen kaupunkikeskus.
Tutkijoiden enemmistön mukaan juutalaisten Pyhien Kirjojen kaanonista voidaan siis puhua varsinaisessa mielessä Jamnian rabbiinien synodista eli noin vuodesta 100 eteenpäin. Sen jälkeen kaanoniin mukaan luetut teokset eivät enää olleet kokoelma yksittäisiä Pyhiä Kirjoja tai edes irrallisia Pyhien Kirjojen ryhmiä, vaan Pyhien Kirjoitusten suljettu joukko, pyhä siis itse kirjakokoelmana. Siihen sisältyvät kirjat poikkesivat kaikista muista teoksista, koska ne olivat syntyneet jumalallisen inspiraation seurauksena, ja siksi jokainen juutalainen saattoi uskonnollisessa mielessä vaaratta lukea niitä, mutta vain niitä. Jamnian kokouksen jälkeenkin soraääniä joittenkin kirjojen pyhyyttä kohtaan toki vielä kuultiin, mutta kyseessä olivat enää joittenkin rabbiinipiirien keskinäiset opilliset kiistat, jotka eivät enää objektiivisesti horjuttaneet kanonisen kirjakokoelman arvoa ja asemaa. Kirjojen kanonisoinnista seurasi käytännön toimenpiteenä jo toisen vuosisadan alussa myös niiden virallisen tekstimuodon määrittely eli pohjatekstin kanonisointi, minkä jälkeen näin syntynyttä virallista tekstiä alettiin jäljentää niin suurella huolella, että se on säilynyt käytännössä muuttumattomana meidän päiviimme saakka.
Kun me suomalaiset ortodoksiset kristityt tai eri protestanttisten yhteisöjen jäsenet pidämme käsissämme Jamnian ratkaisuun pohjautuvaa Raamattuamme Vanhan testamentin osalta, meillä – ja jopa tutkijoilla – on usein kiusauksena ajatella, että tämä kirjakokoelma on kuin itsestään syntynyt ja että sen lukkoonlyömistä on ympäröinyt akateemisen viileä harkinta ja arvokas, maltillinen ilmapiiri. Näin asia ei kuitenkaan ole. Kaanon on ensinnäkin ollut hyvin pitkään, lähes loppumetreilleen asti, avoin kysymys nimenomaan kolmannen ryhmänsä eli Kirjoitusten osalta, ja toiseksi sen synnyn taustalle kätkeytyy paljon kiivasta keskustelua ja dramatiikkaa. Se, että Vanhan testamentin kaanonin rajat ovat olleet häilyvät aina ensimmäisen kristillisen vuosisadan keskivaiheille asti ja vielä senkin jälkeen näkyy mm. Uudesta testamentista. Monet Uuden liiton Pyhien Kirjoitusten laatijat siteeraavat selvästikin pyhinä ja jumalallista arvovaltaa nauttivina sellaisia tekstejä, jotka ovat lopulta jääneet tuntemamme juutalaisen suppean eli palestiinalaisen kaanonin ulkopuolelle. Tällaisina teksteinä on lainattu sekä ns. laajempaan eli aleksandrialaiseen kaanoniin kuuluvia teoksia että joitakin juutalaisia apokalypseja. Idealisoidun ja kiiltokuvamaisen käsityksen heprealaisen kaanonin synnystä ovat lopullisesti murskanneet Qumranissa vuodesta 1947 alkaen paljastuneet tekstilöydöt, sillä ne osoittavat, että monen monet muutkin kirjoitukset kuin viralliseen kaanoniin päätyneet nauttivat suurta kunnioitusta vähintäänkin tuossa, vuonna 68 jKr. tuhoutuneessa, juutalaisessa “luostariyhteisössä” ja siten epäilemättä myös heidän maailmassa elävän essealaisen taustajoukkonsa piirissä. Samaan suuntaan ajatukset johtaa myös se tosiasia, että Egyptin diasporajuutalaisten käsitys kaanonista poikkesi olennaisesti Palestiinassa hyväksytystä lopullisesta versiosta, mutta tästä huolimatta tilanne ei johtanut välirikkoon hyvinä vallinneissa keskinäisissä suhteissa, vaan erilaiset käytännöt saivat elää rauhassa rinnakkain.
Palestiinan kaanonin selvä ja jyrkkä rajaus ei siis suinkaan heijastele juutalaisuuden piirissä asian suhteen vallinnutta suurta yksimielisyyttä, vaan päinvastoin: sen taustalle kätkeytyy moninaisten kansallisten ja uskonnollispoliittisten intressien verkosto. Merkittävin yksittäinen syy kiinteän kaanonin luomiseen on epäilemättä Jerusalemin hävitys ja sen myötä menetetty oikeutus kansalliseen olemassaoloon, minkä seurauksena juutalaisuuden oli kiinnitettävä erityistä huomiota hengelliselle elämänalueelle ja turvattava sen kautta hengissä säilymisensä. Tämän lisäksi kaanonin kertakaikkinen lukitseminen merkitsi uskonnollisella saralla todennäköisesti lopullista rajanvetoa apokalyptista hurskautta ja sitä edustanutta kirjallisuutta kohtaan, koska sen ruokkimat ihanteelliset tulevaisuuden visiot olivat makkabealaisajan jälkeen nyt toistamiseen karvaasti pettäneet kannattajansa ja osoittautuneet vaarallisiksi utopioiksi. Mutta on todennäköistä, että kaanonia koskeva ratkaisu on ryhdistäytyvän juutalaisuuden tietoinen kannanotto ennen kaikkea vakavaksi kilpailijoiksi koettuja kristittyjä, heidän avaramielistä hengellisyyttään ja muotoutuvia uusitestamentillisia Pyhiä Kirjoituksiaan kohtaan. Vain tämä poleeminen näkökulma kykenee selittämään sen oudon seikan, että Egyptin vaikutusvaltainen ja itseään arvostava diasporayhteisö hylkäsi sekä aiemmin lähes palvomansa mutta kristittyjen sitten käyttöön ottaman Septuagintan että siihen perustuvan laajemman Pyhien Kirjojen kokoelmansa ja omaksui muitta mutkitta Palestiinan maaperällä lukkoonlyödyn suppean kaanonin.
Kuten edellä viitattiin ja jatkossa tulemme vielä yksityiskohtaisesti havaitsemaan, käsitys kanonisista kirjoista oli Aleksandriassa alun alkaen ratkaisevasti erilainen kuin Palestiinassa. Ennen kaanonin lopullista lukitsemista Aleksandrian omaksumalla käytännöllä oli epäilemättä pysyvä heijastusvaikutuksensa Palestiinaan sekä kristittyjen että pyhiinvaelluksille saapuneiden diasporajuutalaisten kautta. Erityisesti sen valossa, mitä tiedämme essealaisista, on pidettävä todennäköisenä, että tavallinen “sanannälkäinen” juutalaisrahvaskin eli deuterokanonisen ja apokalyptisen kirjallisuuden vaikutuspiirissä myös juutalaisten ydinalueilla. Tästä huolimatta suppeamman kaanonin mukaisten Pyhien Kirjojen joukko tiettyjen historiallisten realiteettien puristuksissa kristallisoitui kristallisoitumistaan Palestiinan maaperällä sitä mukaa kuin ensimmäinen kristillinen vuosisata lähestyi loppuaan, erityisesti Jerusalemin hävitystä seuranneena aikana. Viime vaiheessa keskusteltiin käytännössä enää vain kahden kirjan, nimittäin Saarnaajan ja Laulujen laulun, kohtalosta, vaikka vielä Jamniankin jälkeen jotkut rohkenivat kysellä myös Hesekielin, Sananlaskujen ja Esterin kanonisuutta.
Juutalaisten käyttämistä kriteereistä Pyhien Kirjojensa kanonisen arvon mittaamiselle on säilynyt tärkeä tiedonanto historioitsija Josefuksen kautta. Hänen mukaansa kaikkien kirjoitusten – siis ei ei ainoastaan Lain ja Profeettojen – piti olla alkuperältään “profeetallisia”, mikä merkitsi niiden syntyä ennen kuningas Artakserkseen aikaa (465–424 eKr.), joka tällöin on selvästi yhdistetty Esterin kirjassa mainittuun Kserksekseen eli juutalaiset pelastaneen Esterin puolisoon. Tämän absoluuttiseksi katsotun kriteerin vuoksi juutalaisten Pyhien Kirjoitusten joukosta putosi pois heidän suuresti arvostamansa Sirakin viisaudenkirja, koska se teokseen sisältyvien tarkkojen ajanmääreiden perusteella oli selkeästi myöhäsyntyinen, mutta näin kävi myös juutalaisten eksiilinjälkeisen kansallisen historian kannalta merkittävälle ensimmäiselle makkabealaiskirjalle. Iältään riittävän vanhojen, mutta sisällöllisesti kiisteltyjen Sananlaskujen, Saarnaajan ja Laulujen laulun hyväksymistä puolestaan helpotti merkittävästi usko, että ne olivat profeettana pidetyn kuningas Salomon tekemiä. Psalmit puolestaan pääsivät Kirjoituksiin ja kaanoniin paitsi daavidilaisen alkuperänsä vuoksi myös siksi, että niillä oli tunnetusti vakiintunut asema juutalaisessa kultissa. Kultilliset syyt ovat saattaneet osaltaan olla vaikuttamassa myös 5 Megillotin eli juhlakäärön – so. Laulujen laulun, Ruutin, Valitusvirsien, Saarnaajan ja Esterin – päätymiseen Vanhan testamentin kaanoniin, vaikka niiden nykyisenkaltainen käyttö juutalaisessa juhlakierrossa on lähdeaineiston valossa peräisin vasta kuudennelta kristilliseltä vuosisadalta. Erityisesti Esterin kirjan tapauksessa tällaisten kultillisten syitten taustalla olo on erittäin todennäköistä, sillä tämän korostuneen etnisesti värittyneen kirjan uskonnollinen arvo oli monille juutalaisillekin kyseenalainen – eihän siinä mainita kertaakaan edes Jumalan nimeä!
Palestiinan kaanonin mukaiset kirjat ovat siis vakiinnuttaneet asemansa kaikkien juutalaisten yleisesti hyväksyminä Pyhinä Kirjoina lopultakin varsin pian Jamnian kokouksen jälkeen, mutta konkreettisen paikkansa kaanonin sisällä sen sijaan vasta paljon myöhemmin. Vanhassa käsikirjoitustraditiossa esiintyy tiettyä horjuvuutta profeettakirjoihin ja erityisesti Kirjoituksiin kuuluvien teosten sijoittelussa ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. Viimeisenä asiana heprealaisesta kaanonista mainittakoon yksi mielenkiintoinen nimenomaan teosten keskinäiseen järjestykseen liittyvä yksityiskohta, joka koskee yhdistettyä Esran ja Nehemian kirjaa sekä Aikakirjoja. Nämä “kaksi” kirjaa ovat vallitsevan tieteellisen näkemyksen mukaan muodostaneet alun perin yhden, yhtenäisen ja kronologisesti etenevän kokonaisuuden, ns. kronistisen historiateoksen, mutta ovat historian saatossa tulleet erotetuiksi toisistaan ja sijoitetuiksi kaanoniin siten, että teossarjan loppuosa, siis Esra-Nehemia, on joutunut oman alkuosansa edelle! Mikäli hypoteesi pitää paikkansa, silloin menettely selittynee niiden sisällön erilaisella arvostuksella. Aikakirjojen kohdalla sitä vähensi niissä kuvattujen tapahtumien päällekkäisyys Profeettoihin luettujen Kuningasten kirjojen kanssa, kun taas Esra-Nehemian kohdalla sitä lisäsi vastaavan materiaalin täydellinen puuttuminen muista protokanonisista eli ensimmäiseen, suppeampaan kaanoniin hyväksytyistä kirjoista. Näin ollen voisi ajatella, että Aikakirjojen aseman Vanhan testamentin kaanonin sisällä olisi lopulta saattanut jopa pelastaa sen alkuperäinen yhteys juutalaisille historiallisesti merkittävämpään Esra-Nehemiaan. Asia jää kuitenkin auki, koska emme tiedä, milloin oletetun historiateoksen osat on irrotettu toisistaan: vasta tultuaan kokonaisuutena kaanonin piiriin vai kenties jo ennen sitä.
<- edellinen osa: Osa 4.B. Palestiinalaisen kaanonin historia - Profeetat (Něbî’îm) ~ seuraava osa: Septuaginta ja aleksandrialainen kaanon ->