Pyhän Gregorios Palamaksen juhlana (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksinen kirkko muistelee marraskuun 14. päivänä Thessalonikin arkkipiispa Gregorios Palamasta (1296-1359). Hän opiskeli nuoruudessaan Konstantinopolin yliopistossa filosofiaa, mutta valitsi maallisen uran sijaan luostarielämän. Luostarielämä opetti hänelle, että rukous merkitsee Jumalan muistamista. Pyhä Gregorios kehitti Pyhien Isien luovan perinteen hengessä lakkaamattoman rukouksen ja askeesin teologiaa. Thessalonikin esipaimen opetti, että kaikki hengellinen elämä on Pyhän Hengen energiaa ja elämää. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmisen osallistumista uskon salaisuudesta. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja kokemusta. Ainoa arvokas tieto on hengellinen tieto.
Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat portteja Jumalan Valtakuntaan
Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sielussa toimiva jumalallinen valkeus merkitsee todellista elämää, joka syntyy ihmisessä jumalallisesta murheesta. Sielun kuolema tarkoittaa puolestaan saatanan pimeyttä, joka täyttää sielun maailmallisen murheen kautta. Sielulla on monenlaisia henkisiä kykyjä eli voimia. Niihin luetaan mieli, tahto, omatunto ja mielikuvitus. Mielen henkisen kyvyn korkein toiminto on puhdas rukous. Luonnollisessa tilassaan mieli on silloin, kun se on puhdas, vapaa pahoista ja tarpeettomista ajatuksista ja tunteista. Sellainen mieli on harvinainen, vain pyhät ihmiset yltävät siihen.
Sopimattomaan mielikuvitukseen liittyvät pahojen henkien aiheuttamat maailmalliset asiattomat aiheet. Mielikuvitus on yksi puhtaan rukouksen pahimmasta esteistä, sillä rukous vaatii keskittynyttä mieltä. Mielikuvitus on myös tärkein keino, jota pahat henget käyttävät ohjatessaan ihmistä pahoihin ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin. Saatana tyrkyttää synnillisiä ajatuksia ihmismieleen. Aluksi synnillinen ajatus ilmenee mahdollisuutena synnin tekoon. Vähitellen synnillinen ajatus valtaa ihmismielen, jolloin saatana johdattaa ihmisen syntiin. Sielu tekee syntiä kolmessa muodossa: teoissa, sanoissa ja ajatuksissa.
Syntistä ihmistä orjuuttaa rappio ja kuolema. Itsekkyys ohjaa hänen tekojaan, ajatuksiaan, toimintojaan ja mielihalujaan. Syntisen ihmisen sydämessä ei ole tilaa lähimmäiselle ja hänen rakastamiselleen. Häneltä puuttuvat myötätunto ja luottamus lähimmäistä kohtaan. Puolestaan rakkauden olennaisin osa on luottamus Jumalaan, joka herättää ihmissielussa hengellisen murheen. Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että hengellisen murheen alkua voidaan verrata tuhlaajapojan kääntymiseen. Syntejään murehtiva ihminen on lankeemuksestaan häpeissään. Hän lausuu tuhlaajapojan sanoin:
- “Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi." (Luuk 15:21).
Jumalallisen murheen täyteyden hedelmät tulevat ihmisessä ilmi siinä, kuinka taivaallinen isä ottaa syleillen tuhlaajapojan vastaan. Pyhä esipaimen Gregorios kehottaa meitä kumartumaan ja lankeamaan “siunatussa köyhyydessä” Herran meidän Jumalamme eteen, että voisimme Hänessä olla järkkymättömiä saatanaa provosoimissa kiusauksissa. Pahat henget vaikuttavat synnin saastuttamassa sydämessä. Jumala toimii ihmisessä puhtaan sydämen kautta. Kirkon jäsenten haastava lähetystehtävä on tänäkin päivänä saattaa lihaksi Jumalan rakkaus ja totuus. Jumalan Pyhän Hengen ohjaama Kirkko on luova, elävä ja parantava Kristuksen Ruumis, joka etsii kaikkina aikoina Jumalan mielen mukaisia uudistumisen teitä.
Kun ihminen osallistuu Kristuksen Ruumiin eli Kirkon elämään, hän osallistuu Kristuksen valkeuteen. Pyhien isien opetuksessa ajallinen elämä merkitsee koettelemusten aikaa, kun taas hengellinen elämä kuvastaa ihmisen sisäistä kasvamista ja eheytymistä Jumalassa.
Ortodoksinen kirkko on itsessään ihmisten valmistautumista iankaikkiseen elämään. Luodun maailman eettinen ja moraalinen sekasorto kasvaa ihmisen aineellisista, itsekkäistä, aistillisista asenteista ja kiintymyksistä. Eukaristia on Kirkon yhteisöllisen elämänmuutoksen keskus. Liturgian ja elämän ykseyden palauttaminen muodostaa kirkollisen elämän uudistumisen lähtökohdan.
Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan Valtakuntaan. Isät korostavat opetuksissaan ihmisten olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan ykseyteen. Ihmistä kutsutaan elämään liturgisena olentona, joka kirkkorakennuksesta lähdettyään jatkaa liturgiaa köyhien ja unohdettujen parissa eli tekee elämästään liturgian.
Kirkon uskollinen jäsen löytää kaikkialla Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Ortodoksisen kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä terapeuttisuutta. Kirkon opetuksen mukaan ortodoksinen psykoterapia merkitsee sielun tervehtymistä ja parantumista. Sielun sairaus ei tarkoita psykologisia ristiriitoja, vaan sielun pimenemistä. Ortodoksisessa terapeuttisessa perinteessä synti nähdään sairautena. Kirkon terapeuttisen metodin päämääränä on uudistaa ihmisen suhde Jumalaan ja lähimmäisiin. Se tapahtuu sielun haavojen parantamisena ja himojen hoitamisena.
Kirkko on sairaala meitä synnin sairastuttamia varten. Siksi on vaarallista, että ortodoksisen kirkon keskeisellä toimintamuodolla pyhällä liturgialla ei näytä juurikaan yhteyksiä kirkollisen elämän muihin aineksiin. Liturgia ymmärretään pyhäksi sinänsä ja sen vuoksi tavallinen elämä on entisestään maallistettu kirkon seinien ulkopuolelle.
Tähän on syynä ihmisen elämän maallistuminen. Kun ihmisen maailmankuva ei muodostu Kirkon yhteisestä liturgisesta kokemuksesta, liturgian ja itse elämän kesken ei synny vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta tulee ihmiselle suoritus. Hän julistaa, että esimerkiksi ihmisen seksuaalisuus on hänen oma asiansa. Näin ei ole, jos asiaa punnitaan kirkollisesti. Kirkossa ei ole mitään sellaista asiaa, joka olisi ihmisen oma asia. Sellainen opetus on maailmallista ja kumpuaa Kirkon teologian vääristämisestä.
Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi. Se on myös ihmisen uudistuneen jumalasuhteen esikuva, joka ei perustu pakkoon, vaan vapauteen.
Pyhä Gregorios Palamas on ajankohtainen opettaja. Hän on Kirkon Tradition Teologi. Ortodoksinen Teologia kasvaa ihmisen hengellisestä elämästä. Teologia on Jumala lahja ja Kirkon jäsenen sisäisen hengellisen elämän puhtauden hedelmää.
Aikamme maailma on persoonaton, kylmä, epäinhimillinen ja sietämätön. Ihmiset ovat toisilleen vihollisia. Lähimmäisen rakastamisen paikan ovat ottaneet byrokraattiset organisaatiot. Myös ortodoksinen kirkko maallistuu usein hallintoyksiköksi ja kultiksi. Kun kristillinen usko vähenee, käy uskonto entistä voimakkaammaksi.
Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että Kirkon rakkaudella on teologinen ja sosiaalinen sisältö. Kirkon askeettinen elämä merkitsee ihmisen itsekkyyden ja omahyväisyyden kuolettamista. Palamaksen sosiaalinen opetus kasvaa hänen kirkollisesta luostarielämästään Konstantinopolissa ja Pyhällä Vuorella. Perinteiseen ortodoksiseen luostarielämään kuului huolen pitäminen lähimmäisistä. Se tarkoitti jakamista eli huolehtimista myös lähimmäisen nälästä, kurjuudesta ja yksinäisyydestä. Rakkaus on teologinen ja sosiaalinen hyve.