Toiminnot

Pyhien isien teologia on hengellistä lääkitsemistä (opetuspuhe)

Ortodoksi.netista

Ortodoksinen kirkko viettää elokuun 6. päivänä Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Bysanttilaiset hymnografit kuvaavat juhlan pyhissä teksteissä syvällisesti Kristuksen kirkastumisen ja Hänen kärsimyksensä, Taaborin ja Golgatan keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Kun Kristus palasi takaisin Taaborilta, Hän ilmoitti opetuslapsilleen, kuinka Hänet annetaan ihmisten käsiin ja ”he tappavat Hänet ja kolmantena päivä hän nousee kuolleista ” (Matt. 17:3).

Kristuksen kirkastumisen juhla ilmaisee vaikuttavasti Bysantin kirkon opetuksen Jumalan Valtakunnasta luomattoman valkeuden näkemisenä. Jumalan näkeminen kasvaa ihmisen askeesista. Kirkon koko askeettinen elämä ja siitä kasvava hyveiden maailma perustuu paastoamiseen ja valvomiseen.

Jumalan pyhyyden edessä seisominen on pyhittäjä Simeon Uusteologin mukaan ennen muuta uskon toimintaa, joka kasvattaa kilvoittelijassa luottamuksen Jumalan armoon. Ihmisen hengellinen itsetuntemus kasvattaa hänessä katumusta, hengellistä murhetta ja nöyryyttä.

Pyhittäjä Simeon Uusteologin opetus on ajankohtaista ajassamme, jolle on luonteenomaista ihmisen kaipuu nautinnonhalun ja mielihyvän maailmaan.

Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi
(kuva © Pyykkönen)

Pyhien isien teologia on hengellistä lääkitsemistä

Pyhien isien teologia tarkoittaa sielun ja ruumiin puhdistumista, valistumista ja kirkastumista. Isät lähestyivät tästä terapeuttisen teologian näkökulmasta aikansa yhteiskuntaa ja sen yhteiskunnallisia ilmiöitä. Heidän opetustaan ei tulekaan tarkastella ideologisesti, spekulatiivisesti eikä sosiologisesti. Ortodoksinen teologi harjoittaa mielen rukousta. Se ei ilmaise teologista pohdiskelua, vaan Kirkon kokemuksellista elämää.

Pyhät isät eivät olleet pohdiskelevia ajattelijoita. Heidän elämäänsä ja opetuksiaan lähestytään usein kuvittelemalla, että jotkut heistä elivät askeetteina luostareissa ja autiomaassa, kun taas toiset suorittivat palvelutehtävää maailmassa ”yhteiskunnallisina isinä”.

Pyhien isien kirjallisuudessa kysymys ihmisen lankeemuksesta keskittyy ihmismielen pimentymiseen. Ihmisen mielen sairautta luonnehditaan sanalla ”pimeneminen”. Jumalan kuvan mukainen mieli on ”kirkas”. Kun ihminen erottautuu Jumalasta, hän kadottaa mielensä luonnollisen tilan. Mielen pimenemistä kutsutaan myös sielun sokeudeksi.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen tuli hengellisesti sairaaksi. Ihmisen olemassaoloon astui kuolevaisuus ja kärsimys. Ihmisen sielun ja ruumiin voimat alkoivat toimia luonnon vastaisesti. Pyhä Raamattu puhuu ihmisen turmeltuneesta lihan mielestä, joka on kadottanut Jumalan totuuden (1. Tim. 6:5).

Pyhien isien mukaan synnin alku ja juuri on ihmisessä itsessään ja hänen vapaudessaan määrätä itsestään. Mieletön ihminen ajattelee sydämessään: Jumalaa ei ole. Kun ihminen asettaa tämän ajatuksen mieleensä, hän ajautuu lukemattomiin synteihin. Jos ei ole olemassa Häntä, joka tarkkailee ihmisen toimia, niin mikä estää häntä sortamasta köyhiä, murhaamasta orpoja, tappamasta leskiä ja muukalaisia, saastuttamasta itseään likaisilla iljettävillä himoilla ja eläimellisillä haluilla.

Ihminen tarvitsee hengellistä hoitamista. Ortodoksinen elämä edellyttää ennen kaikkea sielun puhdistamista. Sielunpuhtaus eli mielen vartioiminen varjeleminen kitkee ja tukahduttaa sydämestä kaikki himot ja kaiken pahan, jos sitä vain oikein harjoitetaan. Puhdistuminen liittyy läheisesti himottomuuteen. Mielen puhdistuminen on välttämätöntä, koska sitä kautta kilvoittelija saavuttaa Jumalan tuntemisen.

Patristisen merkityksen mukaisesti jokainen ihminen on mieleltään sairas. Pyhien isien määrittelemä mielen sairaus ei tarkoita sairautta nykyajan psykiatrisessa mielessä, vaan se tarkoittaa, ettei ihmisen mielen energia toimi oikein. Ihmisen sielu on täynnä ajatuksia, ei pelkästään pahoja, vaan yhtä lailla myös hyviä ajatuksia. Tässä yhteydessä pyhät isät käyttävät käsitettä logismos (mon. logismoi), joka tarkoittaa ajatuksen yhdistymistä mielikuvaan. Kristus opetti, että pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureus ja väärä todistus lähtevät ihmisen sydämestä (Matt. 15:19).

Ihmisen epäpuhtaan sielun täyttävät ilkeät ajatukset, hekumallisuus ja viha. Ihmisen mieli etääntyy Jumalasta, kun se alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa. Ihmistä seuraavat aiempien syntien himolliset mielikuvat.

Toiset himot ovat ruumiillisia, toiset sielullisia. Ruumiilliset himot saavat kiihokkeensa ihmisen omasta lihasta, kun taas sielullisten himojen virikkeet ovat ihmisen ulkopuolella. Rakkaus ja kaikenpuolinen itsehillintä vapauttaa ihmisen molemmista, sillä rakkaus karkottaa sielulliset ja itsehillintä ruumiilliset himot.

Pahojen ajatusten keskeinen aiheuttaja on saatana. Saatanan pyrkimyksenä on johtaa ihminen tekemään syntiä ajatuksissa tai teoissa. Pahat henget käyvät ihmisen kimppuun joko itse asioiden tai niiden herättämien himollisten mielikuvien välityksellä. Demonit kylvävät jatkuvasti ihmismieleen ajatuksia vangitakseen sen.

Pyhien isien mukaan kuka tahansa, joka ei ole puhdistanut sieluaan himoista eikä ole saavuttanut Pyhän Hengen armosta jumalallisen valistumisen tilaa, on sairas mieleltään.

Ortodoksisen kirkon kaikissa jumalanpalveluksissa, samoin askeettisessa perinteessä, mainitaan kolme hengellisen kehittymisen astetta:

  1. sielu ja ruumis ovat puhdistuneet himoista,
  2. ihmismieli on kirkastunut Pyhän Hengen armosta ja
  3. ihmisen sielu ja ruumis kokevat jumaloitumisen. Jumaloitumisella tarkoitetaan myös puhdistumista ja valistumista.

Pyhien isien teologia merkitsee hengellistä lääkitsemistä. Se on yhdenlaista psykiatriaa, mutta eroaa ratkaisevasti aikamme maallisesta psykiatriasta. Pyhät isät tekevät hengellisen diagnoosin sielun sairauksista. Diagnoosi lähtee siitä, että ihmisen pimentynyt sydän on parannettava. Pyhät isät paransivat itseään, he tunsivat Jumalan ja huolehtivat ihmisten hengellisten sairauksien parantamisesta.

Parantuminen tarkoittaa toisaalta ”ajatusten” (logismoi) poistamista sydämestä ja toisaalta yhden ajatuksen säilyttämistä siellä. Patristisen teologian mukaan paraneminen merkitsee Jumalan muistamista silloin, kun ihminen tekee työtä tehtaassa, lukee, kirjoittaa, kävelee, menee ostoksille tai jopa nukkuu. Rukouksen on siis tarkoitus tulla olennaiseksi osaksi ihmisen aivojen työskentelyä.

Kokenut hengellinen isä tuntee kristityn hengellisen tilan. Hän ohjaajan oppilaansa puhdistumisen ja kirkastumisen tilaan. Hengellinen oppilas osoittaa kuuliaisuutta hengelliselle isälleen, joka tuntee hengellisen elämän sisäisen maailman. Hengellisen ohjaamisen päämääränä on kasvaa ihmisen sielun puhdistumisessa valistumiseen ja kirkastumiseen.

Ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan piispa on opettaja ja hengellinen isä. Kun Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina sanottiin ”isä”, sillä tarkoitettiin piispoja. Kirkon piispoja kutsuttiin hengellisiksi isiksi.

Ortodoksisuus merkitsee ihmisen terapeuttista hoitamista ja parantamista

Kuuliaisuuden merkitys on nykyisin vääristynyt. Se on ongelma. Kuuliainen ei tule olla kenelle tahansa hengelliselle isälle. Jos rippilapsi on kuuliainen hengelliselle isälle, jolla ei ole mitään käsitystä mielen puhdistumisesta, ei rippilapsi voi saavuttaa mielen puhdistumista. Pyhittäjä Simeon Uusteologi varoittaa:

”Jos haluat luopua maailmasta ja oppia elämään evankeliumin opetusten mukaan, älä antaudu kokemattoman älä himojen vallassa olevan opettajan ohjaukseen, ettei hän evankeliumin mukaisen elämän sijaan opettaisi sinulle saatanallista elämää. Hyvien opettajien opetuksetkin ovat hyviä, pahojen taas pahoja, ja huonot siemenet tuottavat aina huonoja hedelmiä.”

Pyhien isien opetuksissa katumus on paljon enemmän kuin psykologinen, legalistinen tai moraalinen tila. Katumuksessa on teologinen näkökulma. Katumus tarkoittaa, että ihminen kasvaa askeesissa Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa. Se merkitsee sydämen puhdistumista, mielen valistumista ja jumaloitumisen päättymätöntä täydellistymistä. Jotta ihmisen sielu voisi puhdistua ja parantua synnin sairauksista, sen järjellisen osan tulee yhdistyä rukoukseen askeesissa.

Bysanttilainen terapeuttinen askeesi yhdistyy erottamattomasti Kirkon sakramentaaliseen elämään, Kirkon pyhiin mysteerioihin. Ortodoksisuus ei ole kulttuuria eikä poliittinen järjestelmä. Se huolehtii ihmisen sielun pelastumisesta. Toisin kuin muut uskonnot ortodoksisuus ei ole uskonto. Ortodoksisuus merkitsee ihmisen terapeuttista hoitamista ja parantamista. Jumala haluaa pelastaa ja parantaa jokaisen ihmisen, mutta koska kaikki eivät halua tulla parannetuiksi, Hän ei tee sitä.

Jumala rakastaa erotuksetta kaikkia, myös helvetissä olevia syntisiä ihmisiä. Hän haluaa parantaa heidät kaikki, mutta ei tee niin, koska syntiset itse eivät halua. Jumala ei tee väkivaltaa inhimilliselle tahdolle.

Jumalan tuntemisen kautta ihminen voi saavuttaa pelastuksen ja jumaloitumisen. Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, häneltä odotetaan, että hän kehittyy Jumalan kaltaiseksi. Ihmisen kasvaminen kohti Jumalaa on ikuista, sillä ihmisen rukouksen ja mietiskelyn kohde on ikuinen ja rajaton. Tässä prosessissa Jumala pysyy omalta olemukseltaan ihmiselle tuntemattomana, vaikka ihminen kasvaakin askeesissa yhä suuremmassa määrin kohti omaa kutsumustaan. Jumalan kuvana oleminen tarkoittaa ihmisen elämää Jumalassa ja mahdollisuutta sen mukaiseen ”kauneuteen”.

Pyhien isien teologiassa hengellinen ja moraalinen täyttymys liittyvät kiinteästi yhteen. Hyve ja hengellinen kasvaminen edellyttävät toisiaan. Kristittynä olemiseen ei riitä pelkästään kristityksi kutsuminen. Kristittynä oleminen on kristittynä elämistä. Vain uskolliset kristityt saavuttavat Jumalan näkemisen puhtaan sielun peilissä.

Kirkon pyhät isät ja opettajat erottavat teologiassaan toisistaan intellektuaalisen ja hengellisen tiedon. Edellinen tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja toiminnan tunnustamista maailmassa. Hengellinen tieto puolestaan tähdentää Jumalan läsnäolon todellista havaitsemista. Tätä tietoa kirkkoisät kutsuivat teologiaksi tai jumalalliseksi viisaudeksi.

He tiesivät kokemuksesta, että Teologia on terapeuttista tiedettä eikä filosofian tavoin mielikuvitusta ja pohdiskelua. Kuvittelulle altis mieli ei sovi pyhien isien Teologiaan. Teologia on kuin pakkopaita filosofialle, joka edellyttää mielen pystyvän vaeltamaan vapaasti erilaisten järjestelmien ja argumenttien keskellä. Myös psykologia karttaa pyhien isien teologiaa, sillä psykologia pitää ihmistä riippumattona ja autonomisena. Ortodoksinen Teologia sitoo ihmismielen Jumalan maailmaan. Ihminen ei kehity teologiksi osallistumalla muodolliseen akateemiseen teologikoulutukseen, vaan harjoittamalla itseään askeesin hiljaisuudessa Jumalan läsnäoloon.

Pyhät isät vastustivat Aristoteleen, Platonin ja muiden filosofien opetuksia. Patristinen traditio ei koskaan hyväksynyt Platonin opetuksia, koska ne sisälsivät ajatuksen sielun kuolemattomuudesta. Pyhien isien mukaan ihmisen sielu on luonnoltaan kuolevainen, koska ainoastaan Jumala on luonnoltaan kuolematon.

Toisin kuin latinalaisessa kristillisyydessä Kirkon pyhiltä isiltä ei löydy mainintaa autonomisesta etiikasta tai moralistisesta opetuksesta. He viittaavat pääsääntöisesti askeesiin. Ortodoksinen etiikka liittyy dogmatiikkaan. Bysanttilaisessa perinteessä etiikka ei ole riippuvainen filosofisista tai metafyysisistä ideoista, vaan Kirkon ilmoitetuista totuuksista. Kun isät käyttävät eettisissä opetuksissaan käsitettä etiikka, he viittaavat askeettiseen opetukseen. He korostavat ihmisen mielen merkitystä. Askeettinen opetus keskittyy ihmismielen kirkastumiseen tai pimentymiseen. Sillä ei tarkoiteta ihmisen ulkoista käyttäytymistä.

Askeesin päämääränä on ihmismielen puhdistuminen

Kirkkoisien mukaan on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, joiden mieli on valistettu, ja niitä, joiden mieli pimentynyt. Niiden, joiden mieli on pimentynyt, kutsuttaisiin nykyään pahoiksi tai epäeettisiksi ihmisiksi. Isät kuitenkin ymmärsivät asian niin, että kyse on ihmismielen pimentymistä. Se, mitä tällaisesta pimenemisestä sitten seuraa, on kuolevaisen ihmisen muoto.

Bysantin kirkon luostarikilvoittelijoiden diagnoosi ihmisten hengellisistä sairauksista oli oikea. Isät olivatkin sielujen lääkäreitä, jotka ohjasivat rippilapsiaan hengelliseen parantumiseen. Hengellinen isä on askeetti ja lääkäri. Hänestä on tullut kilvoituksessa sielujen lääkäri, koska hän tuntee Kristuksen.

Mikä on ortodoksisen askeesin päämäärä? Se on ihmismielen puhdistuminen ja valistuminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ihmisen ulkoisen käyttäytymisen paranemista. Ihminen ei opi tuntemaan Kristusta seuraamalla mekaanisia uskonnollisia lakeja. Ihminen oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa. Ortodoksinen oppi Kristuksesta ei olekaan läntisen uskonnollisuuden tavoin skolastinen, vaan merkitsee pikemmin marttyyrien ja Kirkon pyhien tietä.

Läntinen teologia seuraa Augustinuksen (k. 430) opetuksia ja on lakannut näkemästä saatanaa Jumalan todellisena vastustajana, jolla oli kuoleman valta ja joka itse asiassa aiheutti kuoleman. Augustinus kehitti teologisen metodin, joka kielsi teosiksen, jumaloitumisen eli jumalallis-inhimillisen yhteyden.

Bysantin kirkon kristologia eli opetus Kristuksesta puolestaan perustuu juuri teosiksen eli jumaloitumisen realismiin. Tätä kirkkauden realismia ei tule sotkea läntisen rationaalisen teologian esittämiin lukuisiin ”filosofisen” realismin pohdiskeluihin, joissa ihminen esitetään käsitteellisenä ja paikalleen pysähtyneenä olentona. Sellaiset opetukset eivät perustu jumaloitumiskeskeiseen ortodoksiseen realismiin, vaan niissä ihmisolennon olemassaolo sidotaan ihmisluonnon muuttumattomiin lakeihin.

Ortodoksinen käsitys ihmisen kirkastumisesta Kristuksessa perustuu pyhien isien raamatulliseen totuuteen ihmisestä. Sen mukaan ihmistä ei luotu riippuvaiseksi muuttumattomista luonnon laeista, vaan hän voi yhdessä muun luomakunnan kanssa kehittyä ja kasvaa.

Bysantin kirkon kirkastumisteologia liittääkin Kristuksen käskyjen noudattamisen Pyhiin Mysteerioihin. Bysanttilainen kirkastumisteologia on Kirkon ihmiselle tarjoamaa ainutlaatuista askeettista terapiaa ja Kirkon pyhien ihmisten opettamaa ja kokemaa mielen kirkastumista Kristuksessa.

Bysantin kirkon teologinen opetus ihmisestä ei hyväksy hellenististä dualismia sielusta ja ruumiista, vaan näkee ihmisen elämän keskuksena hänen sydämensä. Sydäntä ei voi ehdottomasti samastaa ihmisen yhteen osaan, vaan sydän julistaa ihmistä sielun, hengen ja ruumiin kokonaisuutena.

Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta vallasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Pyhä kaste merkitsee uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan tapahdu, jos ihminen ei osallistu kasteen armon hedelmistä. Usko ei yksin riitä, vaan ihmisen tulee myös haluta kuolla Kristuksessa kaikille elämän himoille. Jumala ei pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin etteivät he tekisi syntiä. Synnittä eläminen tarkoittaa, että he säilyttävät Jumalan kuvan ja ylhäisen arvon loukkaamattomina. Pyhä kaste huipentuu uskovan ihmisen pitkässä hengellisessä taistelussa, jossa hän kuolee tämän maailman turhuuksille ja elää sen sijaan Kristuksen Ruumiissa eli eukaristisessa yhteisössä.

Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon

Ortodoksisen Tradition tunnusmerkki on askeesi. Se tekee mahdolliseksi prostituoitujen tai rahanvaihtajien kääntymyksen. Esimerkiksi pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) on askeetti. Hänen opetustensa perusaiheena on askeettinen kilvoittelu ja taistelu. Pyhittäjä Simeon kirjoittaa: ”Ellemme kuole maailmalle ja maailmallisille asioille, kuinka voisimme elää elämää, joka on salattuna Kristuksessa, jos emme ole kuolleet Jumalan vuoksi”.

Pyhittäjä Simeon mainitsee askeesin ja hyveiden tekoina valvomisen, paastoamisen, palavan katumuksen, kyyneleet, hengellisen murheen, lakkaamattoman rukouksen, kuoleman jatkuvan muistamisen ja ennen muuta hiljaisuuden ja nöyryyden. Kaikki askeettinen elämä perustuu paastoamiseen ja valvomiseen. Paasto kasvattaa kilvoittelijassa Jumalan mielen mukaisen itsetarkkailun ja kärsivällisyyden hyveen. Jumalan pyhyyden edessä seisominen on pyhittäjä Simeonille ennen muuta uskon toimintaa.

Usko on askeettisen pyrkimyksen ja kaikkien hyveiden alku. Usko edeltää kilvoittelijan pyrkimystä, herättää tuomion pelon ja toivon pelastumisesta. Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon. Hengellinen itsetuntemus ja synnillisten ajatusten kieltäminen kasvattaa ihmisessä katumusta, hengellistä murhetta ja nöyryyttä. Katumus on samaa kuin kasteen armon uudistaminen.

Pyhittäjän mukaan kristittyjä uhkaava suurin vaara on vallanhimo. Se on paljon kuolettavampi kuin lihan himot tai rikkauksien nälkä. Pyhä Simeon oli hyvin pessimistinen aikansa piispojen ja pappien suhteen. Hän luettelee lukuisia hengellisen rappion syitä: hänen aikanaan rikottiin evankeliumin käskyjä, oltiin ylpeitä ja kiintyneitä aineellisiin hyvyyksiin eikä enää kunnioitettu iältään vanhempia. Myöskään kristillistä rakkautta ei ollut riittämiin. Pahuudella oli lähes universaali luonne.

Pyhittäjä Simeon puhuu Kirkosta ja kysyy: ”Kuka pappien joukossa huolehtii Kristuksen morsiamen sielun kauneudesta? Näyttäkää minulle yksi ja minä olen häneen tyytyväinen! Mutta, voi meitä, tämän vuosituhannen kääntyessä, pappeja, munkkeja, piispoja ja Kristuksen palvelijoita, me olemme tallanneet jalkoihimme Jumalan ja Vapahtajan lait ikään kuin niillä ei olisi mitään arvoa”.

Kirkon jäsenen tulee pyhittäjä Simeonin mielestä hylätä vallanhimo ja toteuttaa sen sijaan elämässään Kristuksen tahto, sillä ”kuka on koskaan pelastunut niistä, jotka uskovat Häneen, mutta eivät tee Hänen tahtoaan”.

Pyhittäjä Simeon varoittaa hengellisiä lapsia arvottomista ohjaajista

Jokaisella, joka haluaa elää kristillistä elämää ja saavuttaa pelastuksen on oltava hengellinen isä. Tätä tosiasiaa Simeon toistaa väsymättömästi. Pyhittäjä Simeon Uusteologi oli vakuuttunut, etteivät kaikki munkit olleet sopivia hengellisen elämän ohjaajiksi. Vain harvoilla munkeilla oli hengellinen taito ohjata ja parantaa ihmisiä.

Pyhittäjä Simeon varoittaa hengellisiä lapsia arvottomista ja hengelliseen tehtävään sopimattomista ohjaajista. He osoittautuvat eksyttäjiksi ja vääriksi opettajiksi. Hengellisen lapsen tulee välttää antautumista himojen vallassa elävän opettajan ohjaukseen, ettei tämä opettaisi hänelle saatanallista elämää. Simeon korostaa rukouksen merkitystä hengellisen isän löytämisessä. Hengellisen lapsen tulee anoa rukouksin ja kyynelin, että Jumala antaisi hänelle himottoman ja pyhän ohjaajan.

Pyhittäjä Simeon opettaa, että hengellinen isä on luotettava. Hän on hengellinen lääkäri, joka parantaa Kristuksessa sekä kristityn että kirkkoyhteisön synnin haavat. Hengellisellä isällä on hengellinen arviointikyky, ja hän tuntee rippilastaan kohtaan himottomuudessa jumalallista rakkautta. Simeon kehottaakin uskovia ”rientämään hengellisen lääkärin luokse ja sylkemään pois synnin ja käärmeen myrkyn”.

Pyhittäjä Simeon Uusteologin teologisen ajattelun keskeiset teemat voidaan kiteyttää kahteen otsakkeeseen: hengellinen isä ja jumaloituminen valkeuden kyynelinä. Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, että Jumala lähettää todellisen hengellisen isän sille, joka sitä anoo vilpittömästi. Kilvoittelijan jumaloitumiseen puolestaan liittyvät erottamattomasti elämä Jumalassa, ylösnousemus ja Pyhä Henki.

Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, ettei maailma ole tarkoitettu merkityksettömän toiminnan ”teatteriksi” vaan askeettiseksi areenaksi. Olennaista on askeetin persoonallinen yhteys Kristukseen jumalallisen valkeuden kautta. Tätä yhteyttä Kristukseen Simeon käsittelee hymneissään dialogin muodossa. Pyhittäjä on tietoinen, että puhuu Toisen, Ystävän ja Rakastetun kanssa ja että tämä Toinen, Ystävä ja Rakastettu on Kristus.

Simeon opettaa askeesista, ei etiikasta. Hän ajattelee askeettisesti eikä eettisesti. Kun hän puhuu piispoiksi valituista, joilla ei ole mielen rukouksen armolahjaa, hän ottaa vertailukohdaksi Kirkon varhaisten aikojen maallikot Nämä eivät vielä tunteneet mielen rukousta. He olivat vasta kastettuja, eivät vielä kirkastuneita.

Pyhittäjä Simeonin katkerimmat vastustajat olivat piispoja. Heistä pahin oli Nikomedian metropoliitta Stefanos, joka oli ennen piispaksi valitsemistaan toiminut poliitikkona ja diplomaattina. Metropoliitalla oli ortodoksisesta teologiasta muodollinen käsitys, mutta hengellisen elämän kokemus häneltä puuttui tyystin.

Metropoliitta Stefanosta huoletti, että pyhittäjä torjui jyrkässä askeesissaan piispallisen arvovallan. Vuonna 1009 metropoliitan onnistui poliittisella arvovallallaan karkottaa pyhittäjä Simeon Bosporin Aasian-rannikolle, pieneen kaupunkiin nimeltään Paloukiton. Myöhemmin keisari ja patriarkka vapauttivat pyhittäjä Simeonin karkotuksesta, mutta hän halusi jäädä pyhän Marinan luostariin.

Ortodoksinen askeesi on hengellistä psykiatriaa

Pyhittäjä Simeon Uusteologi puhuu kirkastumisesta, ei etiikasta. Etiikan ja askeesin välillä on suuri ero. Ne eivät ole sama asia. Simeon opettaa, että kun jostakin tulee Kirkon piispa, hänen tulee tehdä elämässään teologia kokemukseksi. Askeettinen opetus ei ole etiikkaa.

Askeettinen harjoitus on terapeuttista, ja siinä etiikka ei auta millään tavoin. Kirkon teologian kokemus on mielen rukousta, kirkastumista eikä etiikkaa.

Kun pyhittäjä Simeon viittaa langenneeseen papistoon, hän ei ajattele pelkästään moraalisia hairahduksia, vaan tarkoittaa, että kyseiset pappishenkilöt ovat kadottaneet Jumalan armon.

Ortodoksinen etiikka on pelkästään askeettista eikä sitä voi erottaa Kirkon dogmasta. Läntisen kristillisyyden opetus etiikasta eroaa askeettisesta opetuksesta. Kukaan Kirkon Pyhistä Isistä ei ollut filosofi. He käyttivät Teologian metodina mielen rukousta, joka selkeästi vastustaa rationalismia.

Pyhittäjä Simeonin peri ihmiskäsityksensä kreikkalaisilta isiltä. Pyhien Isien tradition mukaan Kristuksessa toteutui jumalallinen armotalous. Kristus ei edusta pelkästään inhimillisen luonnon eheytymistä, vaan sen täyteyttä. Isät ymmärsivät ihmisluonnon olennaisesti dynaamisena. Ihminen luotiin sellaiseksi, että hän kykenee ottamaan vastaan Jumalan, mutta ihmisluonto tarvitsee Jumalan armon apua. Ilman Jumalan armoa ihminen muuttuu luonnottomaksi epäihmiseksi. Pyhittäjä Simeon ymmärtää ihmisen Jumalan kaltaisuuden Kirkon tradition hengessä eli yhteydessä ihmisen vapauden kykyyn. Hän ei siis samasta pahuutta ihmisluontoon, vaan valintaan. Aadamin ja Eevan tahto haaksirikkoutui väärän valinnan seurauksena.

Pyhä Simeon Uusteologi ei ole platonisti. Hänen mukaansa ihmisen osallistuminen Jumalan Elämästä ei rajoitu pelkästään sieluun. Koko ihmisruumis kutsutaan jakamaan Jumalan aineeton tuli. Kuitenkin sielu on ihmisessä ensisijainen Jumalan kohtaamisen paikka. Sielu välittää Pyhän Hengen energiat ruumiiseen.

Ihmisen pyrkimys saavuttaa elämässä pyyteetön rakkaus edellyttää vapautumista itserakkaudesta. Itserakkauden ongelma ei ole eettinen, vaan terapeuttinen. Sen, joka haluaa vihata maailmallista elämää, tulee rakastaa Jumalaa koko sielustaan ja pitää Häntä mielessään jatkuvasti.

Jumalan rakastaminen ja Hänen ainainen muistamisensa auttaa enemmän kuin mikään muu luopumaan kaikesta iloiten ja pitämään kaikkea maailmallista merkityksettömänä. Pyhän Simeon Uusteologin mielestä maalliset muistikuvat ja tämän maailman asioiden miettiminen pimentävät sielumme silmät eli ymmärryksemme. Mitä enemmän ihminen palvoo vatsaansa, sitä vähemmän hän pystyy nauttimaan hengellisen elämän hyvyyksistä. Toisaalta mitä enemmän hän pitää kurissa ruumistaan, sitä enemmän hän saa maistaa hengellistä ravintoa ja lohdutusta.

Ortodoksisessa teologiassa askeettinen opetus sitoutuu ihmisen terapeuttiseen kohtaamiseen. Ihmisen jumaloituminen perustuu Bysantin kirkon kristologiaan ja soteriologiaan eli opetukseen Kristuksesta ja pelastuksesta.

Jumaloituminen perustuu Kristuksen lihaksitulemiseen, joka poistaa syntiinlankeemuksen seuraamukset. Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta oman langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu kristitylle askeesia varten.

Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ennen muuta itsetuntemusta. Ihmisen pitää tuntea hengellinen tilansa. Tietämättömyys sairaudesta estää hengellisen parantumisen. Katumukseen ja syntien tunnustamiseen liittyy läheisesti himojen tunteminen. Katumuksen ensimmäinen vaihe onkin tuntea synnit sielun sairauksina.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Florovsky, Georges, 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume Seven in the Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • Golitzin, Alexander, 1997, St Symeon the New Theologian. On the Mystical Life: The Ethical Discourses. Vol. 3: Life, Times and Theology. Crestwood.
  • Hakkarainen, Jarmo, 2009, Bysantin terapeuttista Jumalan tuntemisen teologiaa. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
  • Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
    • 2007, Hesychia ja Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
    • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
    • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • Kelley, James L., 2009, A Realism of Glory. Lectures on Christology in the Works of Protopresbyter John Romanides. Rollinsford.
  • Krivocheine, Basil, 1954, The Writings of St Symeon the New Theologian. – Orientalia Christiana Periodica. 54.
  • Rohmann, Chris, 1999, A World of Ideas: A Dictionary of Important Theories, Beliefs, and Thinkers. New York.
  • Romanides, John, S.
    • 1955–1956, Origin Sin according to Saint Paul. St. Vladimir’s Theological Quarterly 4.
    • 2002, The Ancestral Sin. A comparative study of the sin of our ancestors Adam and Eve according to the paradigms and doctrine of the first- and second-century Church and the Augustinian formulation of the original sin. Translation with an Introduction by George S. Gabriel. Ridgewood.
    • 2004, An Outline of Orthodox Dogmatics. Trans. by Protopresbyter George Dragas. Rollinsford.
    • 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
  • Simeon Uusteologi, pyhittäjä
    • 1976, St. Symeon the New Theologian. Hymns of Divine Love. Songs of praise by one of the great mystics of all church history. Newly Translated By George A. Maloney, S.J. Denville, New Jersey.
    • 1980, Symeon the New Theologian. The Discourses. Translation of the Catechéses by C.J- deCatanzaro. New York.
    • 1991, Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. – Filokalia. III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • Turner, C. J. M., 1990, St Symeon the New Theologian and spiritual fatherhood. Leiden/New York/ Copenhagen/Cologne.