Pyhien isien teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa

Immanuel – Jumala meidän kanssamme

Kirkon pyhät isät ymmärsivät raamatullisesti historian keskukseksi Kristuksen persoonan, Immanuel ”Jumala on meidän kanssamme” (Matt.1:23). Ortodoksia merkitsee Kristuksen ja Hänen taivaallisen Valtakuntansa toteutumisen jatkuvaa odottamista. Pyhien kirkkoisien käsitys historiasta on näkemys Kristuksesta. Kristuksen viimeinen tuomio antaa historialle ylevän merkityksen ja kokonaisuuden. Apostolisen ja Katolisen Kirkon historian ymmärtäminen liittyy ”vanhaan” ja ”uuteen”. Viimeinen tuomio merkitsee samalla kertaa syyllisyyttä, toivoa ja kaiken ajan kirkastumista: ”Uudeksi minä teen kaiken” (Ilm. 21:5).

Ilmestyskirjan sanat julistavat jumalallisen ja inhimillisen historian luovuuden dynaamisuutta. Ajatusten ja asioiden historia ei ole pelkästään tiedon, vaan myös elämän puu. Me emme ota kristittyinä vastaan pelkästään historiaa, vaan tehtävämme on heijastaa sitä. Me emme ainoastaan kuuntele historiaa, vaan myös puhumme sitä.

Keitä ovat kirkkoisät?

Keitä ovat kirkkoisät? Vastaus kysymykseen on Kirkon teologialle ja jäsenille ensiarvoisen tärkeä. Nimitys isä esiintyi jo Kirkon varhaiskaudella. Isät tunnustettiin silloin Kirkon uskon ja elämän auktoriteeteiksi. Kirkkoisien opetuksen lähtökohtana on, että kirkollinen elämä ja rukous ovat erottamattomia. Pyhien isien mukaan usko on elämää.

Jo varhain kirkon isiksi kutsuttiin hengellisiä ohjaajia ja opettajia, jotka loivat perustan kristinuskon hengelliselle syntymiselle ja kehittymiselle. Pyhien apostolien oppilaat olivat apostoli Paavalin mukaan lapsia, jotka hän synnytti evankeliumin kautta Kristuksessa (1.Kor.4:15).

Kirkon pyhät isät opettavat meille ortodoksista ajattelua ja elämää. Me tarvitsemme kipeästi heidän opetustaan ja elämän esimerkkiään. Meidän tulee uskaltaa elää ortodokseina ja välittää ympäristöömme Kirkon totuutta ja valkeutta. Pyhät isät loistavat kuin majakat, jotka ohjaavat merenkulkijoita myrskyn keskeltä turvalliseen satamaan. He ovat esikuvia elämän puhtaudessa, Jumalan etsimisessä ja kuuliaisuudessa Hänen tahdolleen. Pyhien isien elämänfilosofia paljastaa, etteivät erilliset terapiaistunnot ja retriitit ratkaise ihmisen hengellisen elämän ongelmia, vaan koko länsimainen elämätapa on laitettava uusiksi arvoista ja asenteista.

Patristisen perinteen lähteet ovat laajat. Ne sisältävät bysanttilaisen yhteiskunnan jokaisen osa-alueen. Patristisen ajattelun historiaa ei kirjoitettu uskonnollisten ideoiden ja opillisten määritelmien tyhjiössä. Pyhillä isillä Kirkon opin historia yhdistyi elämän jokapäiväisiin tapahtumiin. Pyhät isät olivat Kirkon hengellisiä paimenia. He kantoivat vastuuta ihmissydämen ja yhteiskunnan uudistamisesta.

Missä on eurooppalainen identiteetti?

Nykyihmiset mieltävät historian usein menneisyyden aiheena ja tapahtumina. Aikamme ihmisen historiattomuus ruokkii yksipuolisia historiankäsityksiä. Moderni maallistunut kulttuuri julistaa nykyhetken itseriittoisuutta.

Aikaisemmin kristityt tiesivät vähemmän menneistä ajoista kuin me, mutta tunsivat meitä syvempää identiteettiä ja jatkuvuutta menneeseen. Kirkon ensimmäisten vuosisatojen ihmisille historia muodosti tärkeän lähteen ja alkuperän.

Klassisen Kreikan kulttuurissa uskonnolla oli tärkeä sija ihmisen elämässä. Uskonto liittyi hänen viettämiinsä juhliin, perhe-elämään, runouteen, teatteriin, tanssiin ja taiteeseen. Kuoleman jälkeinen elämä herätti kuitenkin ihmisessä huolta, sillä viralliset kreikkalaiset jumalanpalvelusmenot antoivat siihen perin vähän toivoa.

Filosofi Sokrateen (k.399 eKr) mukaan ihmiset tavoittelevat elämässään katoavia asioita, koska he kuvittelevat, että ne tekevät heidät onnelliseksi. Hyve merkitsi Sokrateelle tietoa. Hän pyrki osoittamaan ihmisille, että he tukeutuvat elämässään vääriin ulkoa opittuihin uskomuksiin ja arvoihin. Sokrates kehotti heitä etsimään totuutta sisimmästään.

Antiikin kreikkalainen eettinen ajattelu rakentui ihmisluonnon objektiiviseen teleologisuuteen. Uskottiin, että ihmistä ja tämän paikkaa maailmassa koskevat tosiasiat määräsivät hänet elämään säntillisesti ja yhdessä muiden kanssa. Me kaikki olemme kreikkalaisten jälkeläisiä. Me käsitämme intuitiivisesti, että moraalinen suuntavaisto on välttämätön: Sokratesta ei tarvitse välttämättä tuntea tajutakseen, että tutkimaton elämä ei ole paljonkaan arvoinen.

Euroopan unionin yksi kunnianhimoisista tehtävistä on eurooppalaisen identiteetin rakentaminen. Mutta missä on eurooppalainen identiteetti? Eurooppalainen kulttuuri on luonut modernit valtiot, mutta ei ole kyennyt kehittämään unionin valtioiden välille rakentavaa yhteistoimintaa.

Euroopan keskiaika oli uskonnollinen. Uskonnolla oli yksilön ja yhteiskunnan elämässä ensimmäinen sija. Latinalainen kirkko muuttui toisella vuosituhannella uskonnolliseksi laitokseksi, joka valvoi kasvatusjärjestelmää, tieteellistä tutkimusta, poliittisia toimintoja ja sosiaalista elämää. Tämä kaikki tuli mahdolliseksi latinalaisen kirkon tiukan organisaatiorakenteen kautta.

Euroopan henkinen pesäero keskiajan menneisyyteen oli luonteeltaan uskonnon ja papiston vastainen. Modernin ajan ihmisen pyrkimyksiä määritti välien katkaiseminen uskonnolliseen perinteeseen ja arvovaltaan. Se ilmeni uutena käsityksenä ihmisen, maailman ja historian aktiivisuudesta. ”Uusi ihmisyys” rakentui kehitykselle, vaikuttamiselle ja kokemuksille. Nykyaika merkitsee sen perintönä radikaalia muutosta: modernin tieteen rakentamaa kuvaa maailmasta, sosiaalisesta todellisuudesta ja ihmisen sisäisestä olemuksesta. Kehitys antaa modernille elämälle merkityksen.

Sana kehitys tarkoittaa eurooppalaisessa kielenkäytössä usein samaa kuin mukava elämä, mahdollisuus hankkia erilaisia kulutushyödykkeitä ja tehdä elämällään mitä haluaa. Talouselämä kasvaa riippumatta sen sosiaalisesta tehtävästä ja poliitikot puolestaan ohjaavat äänestäjiään kasvukehityksen loputtomalle tielle.

Poliittinen elämä muuttuu helposti kansalaisia houkuttelevaksi päivittäiseksi fantasiapeliksi, jossa sosiaalisen elämän todelliset ainekset luokitellaan arvottomiksi. Tiedotusvälineiden järjestelmällinen propaganda ruokkii ihmisten halua kuluttamiseen ja mielihalujen toteuttamiseen. Miksi vallanpitäjien Euroopan eri maissa on ollut viime vuosikymmeninä helppo vakuuttaa äänestäjänsä ajamansa politiikan viisaudesta tai ainakin välttämättömyydestä? Siksi, että tarjolla ei ole ollut johdonmukaista vaihtoehtoa. On tullut tavaksi sanoa, että me kaikki haluamme samaa, meillä on vain hieman eri näkemys siitä, miten se saadaan aikaan.

Englantilainen historioitsija Tony Judt (k.2010) toteaa edellisestä: ”Tämä on kuitenkin yksinkertaisesti väärin. Rikkaat eivät halua samaa kuin köyhät. Ne, joiden elanto on kiinni työpaikasta, eivät halua samaa kuin ne, jotka elävät sijoituksilla ja osingoilla.” Judtin mukaan yhteiskunnat ovat mutkikkaita, ja niissä on eturistiriitoja. Muun vakuuttelu eli luokka-, varallisuus- ja vaikutusvaltaerojen kieltäminen on hänen mielestään vain keino edistää yhtä intressiryhmää toisen tappioksi. Tätä väitettä tavattiin ennen pitää selviönä, mutta nykyisin halutaan, että se hylätään kiihotuksena luokkavihaan.

Joka tapauksessa on yhä enemmän ihmisiä, joilla on hyvät perusteet tuntea itsensä tarpeettomiksi yhteiskuntansa talouselämälle. He muodostavat yhteiskunnalle vakavan haasteen. Nykyinen asenne hyvinvointietuuksiin rohkaisee ajattelemaan, että ne, jotka eivät kykene turvaamaan itselleen säännöllistä työtä, ovat jossa määrin vastuussa omasta onnettomuudestaan. Mitä enemmän näitä ihmisiä, sen suurempi on uhka yhteiskunnalliselle ja poliittiselle vakaudelle.

Individualismi tekee nykyajan ihmisistä toisiinsa ”sulautujia”. Se tuhoaa subjektiivisen toiseuden ja heikentää sosiaalisuhteiden perustan. Ihmisten yhteiskunnallisen aseman mittaaminen ja keskinäinen kilpaileminen tulee yhä tärkeämmäksi. Poliittisilla ohjelmilla ei ole juuri mitään tekemistä ihmisten sosiaalisten tarpeiden kanssa. Suurin huomio kohdistetaan yksilön tai intressiryhmän etujen ajamiseen.

Nykyaika on aggressiivisen maallistunut. Se pyrkii erottamaan ihmisen Kirkon sisäisen tiedon hankkimisesta, joka kasvaa hänen suhteestaan Jumalaan ja lähimmäiseen. Mikä tahansa poliittinen puolue, ideologia, johtaja tai generalissimo voi toteuttaa yksilön alistamista ja orjuuttamista.

Itsekeskeinen kulutushysteria saastuttaa kasvatuksen, taiteen ja rakkauden. Koululuokan, yliopiston luentosalin tai konserttisalin varusteet ja istumajärjestys symboloivat kulutuksellista vastaan ottamista, joka estää ihmisten välisen yhteyden. Tieto ja taide eivät luo sosiaalista tapahtumaa. Ihmisiä ei kutsuta osallistumaan niihin. Rakkaudettomat ihmiset eivät kykene jakamaan toiveitaan eivätkä osallistumaan elämän kokemuksesta.

Identiteetti-käsite perustuu yhtäläisyydelle, jolla on sekä paikallinen (identiteetti erottumisena) että ajallinen (identiteetti jatkuvuutena) ulottuvuutensa. Identiteetti ei voi syntyä ja rakentua tyhjiössä, vaan syntyäkseen se tarvitsee jonkin toisen. Toiseus on Euroopan historiassa kuitenkin usein samastunut vihollisuuteen, johonkin jota vastaan täytyy taistella.

Euroopan erilaisten kansallisten identiteettien kohtaamisessa eivät riitä visiot yhteisestä eurooppalaisesta henkisestä perinnöstä, johon kansallisvaltiot halutaan sitoa. Nämä visiot sidotaan antiikin kreikkalaisen rationaalisen ajattelun, roomalaisen oikeuden ja latinalaisen kristinuskon ihanteiden varaan. Tämän eurooppalaisen kulttuurin kolmijalan päälle asetetaan usein vielä tieteen vallankumous ja valistuksen perinne, joiden avulla länsimaisen sivilisaation murskaava ylivertaisuus on muka todistettu.

Siinä ei ole sijaa Euroopan historian kunniattomille tapahtumille, kuten imperialismille, kolonialismille tai totalitarismille. Eurooppalaisen integraation tien valinta tapahtui samanaikaisesti kolonialististen ja imperialististen rakenteiden murtumisen kanssa. Ranskan ja Länsi-Saksan 1950- ja 60-lukujen Eurooppa-politiikassa on selkeästi havaittavissa pyrkimyksiä maanosan sisäiseen herruuteen silloin, kun maailmanherruus lopullisesti näytti menetetyltä.

Euroopan unioni muistuttaa nykyisellään 300-luvun Rooman keisarikuntaa. Se on Rooman keisarikunnan tavoin sekoitus erilaisia kansoja, traditioita, kulttuureja ja elämänkatsomuksia. Rooman keisarikunnan (myöhemmin Bysantin) ykseys rakentui kristilliseen Pyhän Kolminaisuuden totuuteen, joka perustui pyhien isien kirjoituksiin ja ekumeenisten synodien päätöksiin. Euroopan unioni on rakenteeltaan poliittinen ja taloudellinen valtioiden liitto, joka kasvaa humanistisista, rationaalisista ja valistusajan kulttuurisista painotuksista. Siinä on vähän sijaa kristillisyydelle.

Euroopan islamisoituminen ja islamilaisten epäonnistunut integraatio ovat synnyttäneet Eurooppaan ghettoutumista, sosiaalisia ongelmia, maahanmuuttajien korkeampaa työttömyys- ja rikollisuusastetta kantaväestön määrään suhteutettuna, etnisiä mellakoita sekä muslimien radikalisoitumista. Kaikkea vastuuta integraation epäonnistumisesta ei voida sysätä kantaväestölle, sillä myös maahanmuuttajien omat asenteet ja motivaatio vaikuttavat paljon integraation onnistumiseen. Arvioiden mukaan muslimien määrä kasvaa Euroopassa keskimääräistä nopeammin Englannissa, Espanjassa ja Alankomaissa.

Euroopan uskonnolliselle tilanteelle ovat tunnusomaisia piirteitä islamilaisuuden kasvun lisäksi uskonnollisen pluralismin kasvaminen ja uskonnon yksilöllistyminen. Ihminen rakentaa erilaisten uskontojen sisällöistä itselleen sopivan ”paketin”.

Ihminen haluaa sulkea pois elämästään Jumalan

Kun ihminen hylkää Jumalan, hänelle syntyy tarve luoda Jumalan korvikkeita. Kun ihminen kehittelee kuvitteellisen kuvan pyhästä, hän ajautuu epäjumalanpalvelukseen. Esimerkiksi aistinautintojen etsimiseen omistautunut ihminen turhautuu lopulta pyrkimyksessään, koska nautinnon tuoma mielihyvä vähenee kerta kerralta. Pyhien isien mukaan synnin viehätys haihtuu tavallisesti heti, kun se on toteutunut tekona. Himollista nautintoa seuraa väistämättä vastenmielisyys ja tuska. Nautintojen vesi tekee ihmisen sitä janoisemmaksi, mitä enemmän sitä juo.

Pyhät isät kirjoittavat, että himot ovat sielun luonnottomia liikkeitä. Ne eivät ole yksinkertaisesti pahan voimia, jota tunkeutuvat sieluun ja täytyy kitkeä pois sielusta. Ne ovat ihmisluonnon vastaisia energioita. Samaa voidaan sanoa nautinnoista. Nautinto yhdistyy ihmisessä tuskaan. Pahan herättämä nautinto aiheuttaa ihmiselle surua ja kärsimyksiä. Nautinnon ja surun, aistillisuuden ja kärsimyksen välillä on läheinen suhde ja riippuvaisuus. Nautinnon mielihyvä ei liity pelkästään epäpuhtauteen ja niin sanottuihin lihallisiin himoihin, vaan myös harhaoppiin, vihaan, kiittämättömyyteen, koettujen vääryyksien muistamiseen ja ateismiin. Jotkut ihmiset löytävät nautinnon ateismista ja toiset vihasta ja lähimmäisten vainoamisesta.

Synnin perusominaisuus säilyy samana: ihminen haluaa olla hyvä, tulla täydelliseksi ja jumalaksi oman itsensä takia. Kaiken pahuuden alkuperä on ihmisen halussa sulkea Jumala elämästään. Ihminen samastuu Saatanaan, joka myös halusi tulla Jumalaksi ja ottaa Hänen paikkansa.

Pitkäkestoinen mielihyvän kaipuu johtaa ihmisen pahasta riippuvuuteen. Mielihyvän riippuvuus merkitsee ikuisen elämän kaipuun kuolemista. Ihminen ei halua sellaisessa mielentilassa taistella pitääkseen Jumalan lain. Hän ei halua rukoilla eikä omistautua hyvän tekemiseen. Hänen jumalansa on luotu maailma, jota hän palvelee mieluummin kuin iankaikkista Jumalaa. Maailmallisen elämän kiusaukset sitovat hänen sieluaan ja ruumistaan. Hän ei voi elää ilman niitä. Hän etsii niistä järjettömästi tyydytystä.

Pyhittäjä Filoteos Siinailainen opettaa:

”Saatana vastustaa Jumalaa ja haluaa, ettei Jumalan tahto, jonka Hän on käskyissään ilmaissut, pääsisi toteutumaan. Niinpä se taistelee meidän kauttamme Jumalaa vastaan ja koettaa kaikin keinoin estää meitä täyttämästä Jumalan käskyjä. Vastaavasti myös Jumala haluaa, että me täyttäisimme Hänen pyhän tahtonsa toisin sanoen Hänen jumalalliset ja eläväksi tekevät käskynsä. Niin Jumala meidän kauttamme ja meitä tukien tahtoo tehdä tyhjäksi pahan hengen turmiolliset aikeet.”

Ilman Kristusta ja Hänestä eronneena ihmisestä tulee Saatanan kaltainen, koska synti merkitsee saatanan voimaa ja kuvaa. Ihmisestä tulee näin Saatanan sukulainen (1.Joh.3:8). Saatanaa ei ole olemassa ilman syntiä eikä syntiä ole ilman Saatanaa. Saatana on julma ihmistä kohtaan. Kun himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin ja synti kasvaa täyteen mittaansa, se synnyttää kuoleman (Jaak.1:15). Synti riisuu ihmisen kaikesta hänessä olevasta jumalallisesta, halvaannuttaa hänestä kaiken jumalallisen kaipuun ja sysää hänet lopulta Saatanan syliin.

Tuhlaajapoika meni katumuksessa itseensä (Luuk.15:17). Synti teki hänet mielenvikaiseksi. Synti merkitsee sielun hulluutta. Tuhlaajapoika huusi äänekkäästi Jumalan puoleen ja riensi Häntä kohti (Luuk.15:21). Jumala armahti tuhlaajapojan, koska hän katui. Evankelista Markus kehottaa meitä katumaan ja uskomaan evankeliumiin (Mark.1:15). Katumus on lääke ihmissielun kaikkiin sairauksiin.

Jumalan läheisyys on pyhä kokemus

Pyhien isien mielestä ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän halua ensin vapautua langenneesta maailmasta, jonka Kristus paljasti elävän synnin orjuudessa. Kristus oli kuollut maailmassa eläessään itseriittoisuudelle, lihan himolle, silmän halulle ja elämän ylpeydelle. Kristus oli kuollut maailman hengelliselle kuolemalle.

Ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä. Saatana käyttää hyväkseen ihmisen omia himoja, jotka kiteytyvät itserakkaudessa. Paras tapa välttää pahojen ajatuksien seurauksia on ennalta ehkäisevä toiminta eli tarkkaavaisuus, mielen hiljaisuus ja ajatuskuvien katkaiseminen. Pyhät isät painottavat kilvoittelijan sisäisen tarkkailemisen merkitystä omantunnon kehittämisessä. Tarkkaavaisuus puhdistaa omantunnon. Mielikuvitus on puhtaan rukouksen ja eheän mielen pahimpia esteitä. Isät kutsuvat sitä pahoja henkiä palvelevaksi sillaksi, jonka kautta pahat henget pääsevät sieluun. Siksi mielikuvitus tulee isien mukaan hylätä kokonaan.

Tarkkaavaisuutta (prosekhe) voidaan kutsua myös ajatusten vartioimiseksi ja sisäiseksi hiljaisuudeksi. Pyhän Simeon Uusteologin mukaan tarkkavaisuus ja rukous liittyvät toisiinsa niin kuin sielu ja ruumis, ja ilman toista ei ole toistakaan. Tarkkaavaisuus käy etulinjan vartiosotilaan tavoin synnin kimppuun. Sitten rukous tulee, tuhoaa ja hävittää vartiosotilaan vangiksi ottamat häpeälliset ajatukset, joihin tarkkaavaisuus ei yksin kykene.

Pyhien isien mukaan Jumalan läheisyys on pyhä kokemus. Se ei milloinkaan tuo sisintään tirkisteltäväksi julkisuuden valokeilaan. Todellinen läheisyys lähtee sielusta, ja sielu on täysin päinvastainen. Pyhä hiljaisuus oli autiomaakilvoittelijoille opettaja. He oppivat ymmärtämään kilvoittelussaan, ettei maailmassa ole mitään, joka muistuttaisi Jumalaa yhtä paljon kuin hiljaisuus.

Pyhien autiomaakilvoittelijoiden askeettinen pelastusnäkemys ei luota niinkään paastoon, armeliaisuuteen, itkemiseen tai jostakin luopumiseen. Pikemminkin se rakentuu ihmissydämien sisäiselle suhteelle Jumalan kanssa. Ihmissydämessä käydään suuri taistelu hyvän ja pahan, Jumalan ja saatanan välillä. Todellinen askeesi yhdistää kilvoittelijan Jumalaan ja lähimmäisiin. Mitä enemmän hän yhdistyy Jumalan kanssa, sitä enemmän hän rakastaa lähimmäisiään.

Hiljaisuus on sielun ystävä; se paljastaa jumalallisen yksinolon rikkauden. Hiljaisuus ei tarkoita autiomaaisien opetuksessa ainoastaan sanojen puuttumista. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Pyhä hiljaisuus on täyteyttä, kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan hoitavasta läsnäolosta.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä henkisistä huumeista on usko siihen, ettei ole Jumalaa. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä hämärtyy käsitys oikeasta ja väärästä, ja he olettavat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään.

Feodor Dostojevski (k.1881) kirjoitti, että Jumalan kieltämisestä seuraa henkinen tilanne, jossa ihmiset kokevat kaiken olevan sallittua. Hän kuvaa romaanissaan Riivaajat ateistista nihilismiä, josta seuraa rajoittamaton tyrannia ja väkivalta. Riivaajat on nerokas näky hylätyistä ja sisäisesti tyhjistä ihmisistä. Terrori ja henkinen väkivalta kumpuaa näiden ihmisten sisäisestä tyhjyydestä ja kauhusta.

Kirkon hengellinen elämä perustuu rakkauteen

Kirkkoisien Traditio merkitsee voimakasta turvaa aikamme yhteiskunnassa ja laitoskirkossa hengellisen elämän individualismia ja teologian huoletonta harjoittamista vastaan. Kirkon teologian tuntemattomuus johtaa ihmisen helposti kirkkoisien teologisen perinnön väärin ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Moderni ihminen tulkitsee kristinuskon vääristävästi yhtenä lukemattomista filosofioista tai antiikista lähtien tunnetuista uskonnoista.

Kristillisyys ei ole filosofia sellaisena kuin se tänä päivänä ymmärretään. Filosofia asettaa ajattelun järjestelmän, jolla ei useinkaan ole mitään suhdetta elämään. Kristillisyys eroaa keskeisesti filosofiasta siinä, että filosofia on ihmisajattelua, kun taas kristinusko on Jumalan Ilmoitusta. Kristillisyys ei ole ihmismielen löytöä, vaan Itsensä Jumalan ilmoitusta ihmisille. Kirkkoisät eivät julistaneet käsitteellisiä totuuksia. He opettivat pyhien apostolien tavoin ”ylösnoussutta Jeesusta” (Apt.17:18).

Bysantin kirkon teologinen näkemys ihmisestä perustuu käsitykseen, että ihminen on tarkoitettu elämään osallisena Jumalasta. Jumala ja ihminen ovat olemukseltaan erilaisia, mutta yhteydessä toisiinsa Jumalan energioiden eli toimintojen välityksellä. Ihmisen jumalalliset ominaisuudet takaavat Jumalan tahdon ja ihmisen vapaan tahdon välisen yhteistyön mahdollisuuden.

Kirkon hengellinen elämä perustuu rakkauteen, joka yhdistää ihmissielun Jumalan hyveisiin. Ihminen ei ole luonnostaan hyvä, mutta voi kehittyä hyväksi Jumalasta osallistumisen kautta. Hän voi kasvaa Jumalan kuvaksi Jumalan kaltaiseksi luotuna, kun hän hyväksyy elämässään Jumalan vapauden ja suuntaa sen mukaisesti vapaan tahtonsa hyvään.

Pyhä Johannes Krysostomos puolusti köyhien ja hylättyjen oikeuksia

Idän kirkkoisiä kiinnostivat yhteiskunnan ongelmat. He ottivat rohkeasti kantaa aikansa sosiaalisiin ja kirkollisiin ongelmiin puolustaessaan Kirkon ykseydellistä elämää. Kirkon hengellinen kokemus oli heille monin verroin arvokkaampaa kuin maallinen viisaus.

Pyhät isät eivät käsitelleet Kirkon elämää pelkästään taivaallisina näkyinä, opillisena selkeytenä tai eukaristisina kokemuksina. Heillä oli dynaaminen käsitys ihmisestä ja hänen sisäisestä elämästään. Kristillinen usko toteutuu rakkauden ja armeliaisuuden teoissa.

Idän kirkkoisien mukaan kristittyjen elämässä on runsaasti kehittämisen varaa. Kirkon jäseniä vaivaa usein maallisen elämän ensisijaisuus, kristillisen elämän ulkokohtaisuus ja katoavaisten asioiden tavoitteleminen. Ihminen sairastaa syntiinlankeemuksen seurauksena sosiaalista syntiä, joka ilmenee omanvoitonpyyntinä, ahneutena ja kylmyytenä. Ahneuteen rakentuvassa yhteiskunnassa vallitsee riistäjien ja riistettyjen välinen kuilu.

Pyhä Johannes Krysostomos (k.407) uskoi ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa itseään ja maailmaa. Hänestä tuli kaikille Kirkon jäsenille esikuva tarpeessa oleviin kohdistuvasti ihmisrakkaudesta. Krysostomos opetti syvällisesti pyrkimään rakkauden hyveeseen ja karttamaan ahneutta. Kirkkoisälle luonteenomaisia Kirkon uskollisen jäsenen ominaisuuksia ovat ehdoton usko Kristukseen Jumalana, rakkaus, kestävyys, nöyryys, täydellinen omistautuminen Jumalalle, armeliaisuus ja katumus. Kirkko on Jumalan kaikkien hyvyyksien yhteinen aarre. Kirkko on oikeudenmukaisuuden Auringon eli Kristuksen asuinpaikka.

Krysostomos luonnehtii sanoja ”minun ja sinun” sydämettömiksi. Niiden seurauksena on maailmassa alkanut lukemattomia sotia. Ahneus ei ollut pelkästään varakkaiden ihmisten himo. Monet köyhät olivat sydämessään ahneita, joten köyhyys ei sinänsä koitunut heille pelastukseksi.

Pyhä Johannes Krysostomos piti lukuisia saarnoja kristillisestä rakkaudesta, almujen antamisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Hän arvosteli kirpeästi rikkaita ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän arvioi terävästi aikansa yhteiskunnan oloja. Hän löysi yhteiskunnassa paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua. Kirkkoisä käsitteli mielellään eettisiä kysymyksiä. Hänen mukaansa oikeudenmukainen yhteiskunta edellytti ihmisten tasa-arvoisuutta. Kirkkoisä nuhteli ankarasti keisarinna Eudoksiaa (k.404) ylellisestä ja turhamaisesta elämästä. Johannes maksoi kritiikistään kovan hinnan: hänet karkotettiin pois arkkipiispan istuimelta.

Konstantinopolin arkkipiispa Johannes puolusti köyhien, orpojen, vangittujen, spitaalisten ja invalidien oikeuksia. Johannes osoitti sanansa heille, jotka rakensivat marmoripalatseja, mutta kieltäytyivät antamasta ropoakaan kerjäläiselle. Hän muistutti rikkaita heidän ahneutensa aiheuttamasta Jumalan tuomiosta ja helvetin tulesta.

Ylellisen elämän moraalittomuus ja hedelmättömyys kauhistutti kirkkoisää. Rikkaus viettelee ihmiset. Rikkaudella ei ole itsessään arvoa. Rikkaus on kuin teatterissa käytettävä naamio, jonka alle peittyvät ihmisen todelliset kasvot. Rikkaat iloitsevat tästä naamiosta ja tulevat petetyiksi, koska he oppivat arvostamaan varallisuutta ja luottamaan katoavaiseen.

Pyhä Johannes Krysostomos opetti evankeliumin hengen mukaisesti. Ihmisen on koottava aarteita taivaaseen eikä maan päälle, sillä kaikki maalliset aarteet ovat valheellisia ja katoavaisia. Rikkauden rakastaminen on luonnotonta. Rikkaus merkitsee sielulle vaarallista taakkaa, joka orjuuttaa sielun ja estää sitä palvelemasta Jumalaa. Omaisuuden ainoa oikeutus on sen käyttäminen nälkäisten ruokkimiseen, köyhien auttamiseen ja puutteenalaisista huolehtimiseen. Omaisuuden omistaminen ja kerääminen surun ja puutteen maailmassa todistaa ihmisten kylmyydestä ja uskon vähäisyydestä.

Pyhän Johanneksen mukaan kristittyjen tulee harjoittaa vaatimattomuutta, itsekuria ja säännöllistä elämää. Kaiken tulee tapahtua Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi. Pyhä Johannes kehottaa ihmisiä elämään kokonaisvaikutteisesti Kirkossa. Silloin usko ja kristillinen rakkaus, usko ja käytännön elämä liittyvät erottamattomasti ehdottomaan Jumalan palvelemiseen Jeesuksessa Kristuksessa.

Jumalan armeijan eli Kirkon vastakohtana on Saatanan armeija. Se koostuu pimeistä ja demonisista voimista. Saatana itse johtaa niitä. Kirkkoisän mielestä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden rakenteet ja toimintatavat osoittivat kristittyjen hengellisen pysähtyneisyyden, uskon ja elämän rappion. Ihmisen todellinen kunnia ei ole ylellisessä elämässä, vaan lempeydessä, nöyryydessä ja armeliaisuudessa.

Krysostomos toistaa usein opetuksissaan eettisen vaatimuksen: rikkaan ihmisen tulee osoittaa ruhtinaallista armeliaisuutta köyhiä kohtaan. Omaisuus ja varallisuus on tarkoitettu yhteistä käyttämistä varten. Vieraanvaraisuuden osoittaminen muukalaiselle merkitsee vieraanvaraisuuden tarjoamista Kristukselle. Kristus samastuu köyhiin ja sorrettuihin. Se on myös Kirkon jäsenten luovuttamaton tehtävä ja kutsumus. Krysostomos rohkaisee ihmisiä elämään kokonaisvaikutteista kristillistä elämää, jossa usko ja kristillinen rakkaus, usko ja käytännön elämä liittyvät elimellisesti Jumalan äärettömään rakkauteen antautumiseen.

Rasismi, köyhien ja heikkojen sortaminen, nälänhätä, epäoikeudenmukaisuus ja sota ovat maailmassa tuhoavan ihmisyyden oireita. Kristuksen seuraaminen tarkoittaa ensisijaisesti ortodoksista elämää.

Ortodoksisen kirkon yhteisöllinen arvomaailma vaikutti monin tavoin Bysantin keisarikunnan lainsäädäntöön, taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden ja sosiaalisten ongelmien paljastamiseen. Kirkkoisät opettivat, että varallisuuden kasautuminen harvojen ihmisten käsiin johtaa nämä ihmiset elämän rappioon, itsekkyyteen, nautinnonhaluun ja lihallisuuteen.

Kirkossa kaikki palvelevat kaikkia

Kirkon ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Uskovien yhteisö tulee kirkkorakennukseen elääkseen Kirkkona. Ortodoksinen kirkkorakennus ei ole ainoastaan rakennustaiteellinen suunnitelma, vaan siinä yhdistyy kristillinen elämä ja sen kulku. Kirkon eukaristisen rakkauden yhteisön ulkopuolella ei ole todellista ihmisyyttä. Kirkon yhteisöllisyys merkitsee elämää, mutta siitä erottautuminen tarkoittaa kuolemaa.

Pyhien isien mukaan eukaristinen liturgia on ihmisen uudistuneen Jumala-suhteen kuva. Patristisen tradition ykseys ja identiteetti julistetaan Kirkon teologiassa ja liturgiassa. Eukaristia ilmaisee ortodoksisen kirkon profeetallisen eetoksen. Todellinen elämä on ihmissielussa vaikuttava Jumalan Valkeus, joka syntyy ihmisessä Jumalan tahdon mukaisesta murheesta. Kirkko oppi, opettaa ja elää teologiaa kirkollisesti. Pyhien isien tradition mukainen teologia merkitsee terapeuttista askeesia.

Pyhät isät käsittelevät opetuksissaan usein hiljaisuutta ja maailmasta luopumisen tärkeyttä. Ihmissielulle Jumalan mielessä pitäminen avaa oven Kirkon hengellisen elämään. Lakkaamaton rukous pitää ihmismielen Jumalan muistamisessa, ja Jumalan muistaminen ruokkii ihmisessä rukouksen mielialaa, sillä ne tukevat toinen toisiaan. Lakkaamaton rukous saavutetaan käytännön kokemuksessa, hengen köyhyydessä ja sydämen yksinkertaisuudessa.

Bysanttilainen liturgia opettaa Kirkon yksityisille jäsenille ja yhteisölle kirkollisen elämän oikeat suhteet. Eukaristinen liturgia tulee uskovien jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja lähteeksi. Se välittää heille elämän merkityksen ja tarkoituksen ja sekä auttaa näkemään, ymmärtämään ja arvioimaan ihmisen langenneen tilan traagisuuden, mutta myös kaikille Kristuksessa tarjottavan uuden elämän mahdollisuuden. Bysanttilainen liturgia kätkee sisäänsä kaikenkattavan näkemyksen elämästä. Se muotoilee ja haastaa ihmisten ajatukset, asenteet ja toiminnot. Bysanttilainen liturgia haastaa ihmiset uudistamaan ”vanhan” elämänsä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Christo, Gus George, Protopresbyter, 2006, The Church’s Identity. Established trough Images according to Saint John Chrysostom. Patristic Theological Library 2. Rollinsford.
• Chryssavgis, John, 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
• Filoteos Siinailainen, pyhittäjä, 1991, Henkisestä raittiudesta. – Filokalia. III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1993, Ortodoksinen sosiaalietiikka – hengellisen kasvamisen teologiaa. Erga 1993. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja n:o 6. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 1995. Yksiöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. N: o 9. Joensuu.
  • 2005, Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksia köyhyydestä ja rikkaudesta. Erga
  • 2005, Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. N:o 35. Joensuu.
  • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
• Hakkarainen, Jarmo ja Hakkarainen Pentti, 2010, Kirkas pimeys ja kuoleman musta siipi. Artikkeleita ja runoja. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1979, Kirkko – uusi todellisuus. Joensuu.
  • 1988, Ortodoksisen perinteen suhteesta luontoon. – Ortodoksinen Kulttuuri 3/1988. Joensuu.
  • 2003, Parantava kosketus. – Ortodoksinen Kulttuuri 6/2003. Joensuu.
  • 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2007, Hesychia and Theology. The Context for Man’s healing in the Othodox Church. Translated by Sister Pelagis Selfe. Levadia.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 1984, St John Chrysostom. On Wealth and Poverty. Translated and Introduced by Catharine P. Roth. Crestwood.
• Judt, Tony, 2011, Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suomennos Petri Stenman. Like. Keuruu.
• Munkit Kallistos ja Ignatios Ksanthopouloslaiset, 1993, Ohjeita niille, jotka ovat valinneet vaikenemiskilvoituksen ja yksinäisen elämänmuodon. – Filokalia. IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• O,Donohue, John, 2008, Anam Cara. Kelttiläistä viisautta. Suomentanut Anuirmeli Sallamo. Keuruu.
• Phan, Peter C., 1984, Social Thought. Message of the Fathers of the Church. Wilmington.
• Popovich, Justin Father
  • 1997, Orthodox Faith and Life in Christ. Translation, Preface, and Introduction by Asterios Gerostergios. Belmont.
  • 2004, An Outline of Orthodox Dogmatics. Trans. by Protopresbyter George Dragas.Rollinsford.
• Simeon Uusteologi, pyhä
  • 1993, Kolmesta tavasta rukoilla. – Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • 1997, St. Symeon the New Theologian. On the Mystical Life. The Ethical Discourses. Vol. 3: Life, Times and Theology. Translated by Alexander Golitzin. Crestwood.
• Staniloae, Dumitru, 1994, The Experince of God. Translated and edited by Ioan Ionita and Robert Barringer. Brookline.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality.Translated from the Greek by Eilsabeth Briere. Crestwood.