Pyhitetty olkoon Sinun nimesi (opetuspuhe)

Tämä on viides osa isä Andrei Verikovin nettiluentoa, joka käsittelee "Isä Meidän" -rukousta.
Muut osat löytyvät oheisista linkeistä:

Kristus valtaistuimella
(Kuva © Pyykkönen)

Kuten edellä olevissa teksteissä on jo todettu, niin Jumala on maallisen yläpuolella ja Hän on jotain paljon enemmän mitä me koskaan pystymme käsittämään. Ja pelkästään Hänen nimensä on jotain, mikä on kaiken tavanomaisuuden tuolla puolen. Juutalaiset ottivat hyvin vakavasti käskyn, jossa varoitettiin lausumasta turhaan Herran nimeä:

”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2.Moos. 20:7)

Tämä käsky ei tarkoita pelkästään sitä, että emme toistelisi tarpeettomasti Jumalan nimeä, vaan myös sitä, että ihminen ei tarpeettomasti valalla vannoisi Jumalan nimeen. Sillä sellaisen valan rikkominen on rikkomista itse Jumalaa vastaan.

Me emme tietenkään tässä kohden rukousta tee Jumalaa pyhemmäksi, vaan Hän on jo kaikkea mahdollista ilman meidän sanojamme. Mutta näissä rukouksen sanoissa me kuitenkin avaamme oman mielemme ymmärtämään sen, että Jumala on pyhä. Tässä on lopulta kysymys siitä, että me emme ryhtyisi suhtautumaan liian maallisesti sellaiseen, mikä on kaiken tämän maallisen yläpuolella. Juuri tätähän on pyhyys. Siinä ihminen oppii ymmärtämään paremmin oman suhteensa Jumalaan ja myös oman pienuutensa ja riittämättömyytensä.

Pyhyyden tunteminen saa ihmisen tuntemaan oman pienuutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Näin kävi esimerkiksi profeetta Jesajalle, joka Jumalan läsnäolosta tajusi syntisyytensä:

”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. He huusivat toinen toiselleen: -- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä sanoin: -- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.” (Jes. 6:1-5)

Samoin kävi Pietarille, joka tajuttuaan ensikohtaamisessaan Kristuksen suuruuden sanoi Hänelle:

”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Luukkaan mukaisesta evankeliumista huomamme (kts. Luuk. 11: 1-4), että Kristus opetti rukouksen nimenomaan opetuslapsilleen, ei suurelle väkijoukolle. Rukous edellyttää tietynlaista suhdetta Jumalaan ja myös tietynlaista Jumalan tuntemista.

Mutta mitä on sitten Jumalan tunteminen?

Jumalan tuntemisessa kyse on jostain muusta kuin Jumalan nimen toistamisesta, tai erilaisten uskonopillisten määreiden tietämyksestä. Se edellyttää myös Jumalaan uskomista ja luottamista. Kysymys on samasta asiasta, kuin kirkon mysteereissäkin. Ne eivät avaudu täydellisesti ulkopuolisille ja ulkoa päin, vaan ne edellyttävät, että ihminen tietää ja uskoo siihen mihin hän on osallistumassa.

Esimeriksi katumuksen ja ehtoollisen sakramenteissa tällä mysteerin tiedostamisella ja uskolla on erityisen suuri merkitys. Sama koskee suhdettamme koko Raamattuun. Sen lukeminen edellyttää uskoa, sillä mikäli ihminen ei usko ihmeisiin, niin mitä hänelle jää käteen Raamatun lukemisesta? Se muuttuu historiankirjaksi, jossa hypätään yli tai yritetään selittää auki kaikki ihmeet. Tällaiseen valikoivaan ja suodatettuun raamatuntulkintaan törmäämme valitettavasti aika ajoin.

Isä meidän –rukouksessa on sellainen oletusarvo, että sen lausujalla on suhde Jumalaan ja hän tuntee Jumalan, siinä määrin kuin se meille ihmisille on mahdollista. Eli rukouksen tarkoituksena ei ole itsessään todistaa epäilevälle ihmiselle Jumalan olemassaoloa, vaan se on tarkoitettu suhteen ja uskon lujittamiseksi niille ihmisille, jotka kunnioittavat Jumalaa ja luottavat Häneen.

Isä Andrei Verikov

Pyhitetty olkoon Sinun nimesi (opetuspuhe)

Ortodoksi.netista