Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen sunnuntaina (opetuspuhe)

Suuren paaston viidennen sunnuntain pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen (500-luvulla) muisto palauttaa mieleemme synnin ja sen aiheuttaman himojen vankeuden ihmisessä. Maria toteutti vuosia seksuaalisen nautinnon tyydyttämisen himoa. Hän eli 17 vuotta ilotyttönä, kunnes löysi autiomaassa kilvoittelussa kasteopetuksen mukaisen elämän Kristuksessa. Maria kilvoitteli autiomaassa 47 vuotta. Autiomaaelämä opetti hänelle nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveen.

Hiljaisuus on sielun ystävä

Pyhät Andreas Kreetalainen
ja Maria Egyptiläinen
ikoni
Kuva: Wikipedia

Ortodoksien kirkon pyhät isät opettavat, että ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän halua ensin vapautua langenneesta maailmasta. Kristus paljasti langenneen maailman elävän synnin orjuudessa. Kristus oli kuollut maailmassa eläessään itseriittoisuudelle, lihan himolle, silmän halulle ja elämän ylpeydelle. Kristus oli kuollut maailman hengelliselle kuolemalle.

Pyhittäjä-äiti Marian elämä osoittaa meille, että ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä.

Saatana käyttää hyväksi ihmisen omia himoja, jotka kiteytyvät itserakkaudessa. Paras tapa välttää pahojen ajatuksien seurauksia on ennalta ehkäisevä toiminta eli tarkkaavaisuus, mielen hiljaisuus ja ajatuskuvien katkaiseminen. Pyhät isät painottavat kilvoittelijan sisäisen tarkkailemisen merkitystä omantunnon kehittämisessä. Tarkkaavaisuus puhdistaa omantunnon.

Mielikuvitus on puhtaan rukouksen ja eheän mielen pahimpia esteitä. Isät kutsuvat mielikuvitusta pahoja henkiä palvelevaksi sillaksi, jonka kautta pahat henget pääsevät sieluun. Siksi mielikuvitus tulee isien mukaan hylätä kokonaan.

Tarkkaavaisuutta (prosekhe) voidaan kutsua myös ajatusten vartioimiseksi ja sisäiseksi hiljaisuudeksi. Pyhän Simeon Uusteologin (k. 1022) mukaan tarkkavaisuus ja rukous liittyvät toisiinsa niin kuin sielu ja ruumis, ja ilman toista ei ole toistakaan. Tarkkaavaisuus käy etulinjan vartiosotilaan tavoin synnin kimppuun. Sitten rukous tulee, tuhoaa ja hävittää vartiosotilaan vangiksi ottamat häpeälliset ajatukset, joihin tarkkaavaisuus ei yksin kykene.

Hengellisen kasvun saa aikaan toivo, joka ei saata kilvoittelijaa häpeään. Kilvoittelijan sydämessä puhtaasta rukouksesta syntyy kaiken käsittävä jumalallinen rakkaus, joka johdattaa hänet Kristuksessa hengellisen täyteyden määrään.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kehottaa uskovia, etteivät he koskaan laiminlöisi ja halveksisi rukoussääntöä. Hänen mukaansa ihmismieli tulee turvata ja panna aisoihin ja kaikki saatanan toiminta on hillittävä kutsumalla avuksi Herraamme Jeesusta Kristusta

Monet ihmiset elävät maallisen elämänsä löytämättä itseään. Kristillistä olemassaoloa ei voi selittää pelkillä rooleilla, toimilla, minällä tai mielikuvilla. Ihminen on itsessään Jumalan ikuisuutta, mutta ihmisen on vaikeaa löytää jumalallista.

Pyhittäjä-äiti Maria koki kipeästi, kuinka askeettinen yksin eläminen on kivuliasta. Se edellyttää pyhää hiljaisuutta. Hiljaisuus on yksi nykyajan suurimmista uhreista. Aikamme perustuu aina vain enemmän meluisiin mielikuviin.

Kulttuurit universaalistuvat, koska mielikuvien voima on suuri. Nykyään maailmassa käyttää mielivaltaa laskelmoivuus ja vaikeasti määriteltävä sekaannus, jossa kaikki syvällinen ja hiljaisuudessa edistyvä sysätään syrjään. Ihmisten huomio pyritään kääntämään ulospäin. Sielun sisäinen maailma pyritään häätämään mainosten ja ulkoisen sosiaalisen elämän luoman valhetodellisuuden tieltä.

Maria Egyptiläinen oppi, että Jumalan läheisyys on pyhä kokemus. Se ei milloinkaan tuo sisintään tirkisteltäväksi julkisuuden valokeilaan. Todellinen läheisyys lähtee sielusta, ja sielu on täysin päinvastainen. Pyhä hiljaisuus oli pyhittäjä-äiti Marialle opettaja. Hän oppi ymmärtämään kilvoittelussaan, ettei maailmassa ole mitään, joka muistuttaisi Jumalaa yhtä paljon kuin hiljaisuus.

Pyhien autiomaakilvoittelijoiden askeettinen pelastusnäkemys ei luota niinkään paastoon, armeliaisuuteen, itkemiseen tai jostakin luopumiseen. Pikemminkin se rakentuu ihmissydämien sisäiselle suhteelle Jumalan kanssa.

Ihmissydämessä käydään jatkuvaa taistelua hyvän ja pahan, Jumalan ja saatanan välillä. Todellinen askeesi yhdistää kilvoittelijan Jumalaan ja lähimmäisiin. Mitä enemmän hän yhdistyy Jumalan kanssa, sitä enemmän hän rakastaa lähimmäisiään.

Hiljaisuus on sielun ystävä; se paljastaa jumalallisen yksinolon rikkauden. Hiljaisuus ei tarkoita autiomaaisien opetuksessa ainoastaan sanojen puuttumista. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Pyhä hiljaisuus on täyteyttä, kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan hoitavasta läsnäolosta.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä henkisistä huumeista on usko siihen, ettei ole Jumalaa. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä hämärtyy käsitys oikeasta ja väärästä, ja he olettavat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään.

Nykyihmisen surkastuneet tunteet

Nykyihminen omistaa ja käyttää lukuisia asioita, mutta hän on ihmisenä vähän. Hänen tunteensa ja ajatuskulkunsa ovat surkastuneet kuin harjaantumattomat lihakset. Hän on täynnä itseään ja haluaa muuttaa maailman omakseen. Hänelle on todellista vain oma itse.

Sama pätee ihmisen uskonnolliseen maailmaan. Hänessä elää pohjaton kiitoksen ja tunnustuksen saamisen tarve. Hän välineellistää lähimmäisensä. Narsismi on myös kirkollisessa elämässä ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista vaikeimmin tunnistettavissa. Narsistinen ihminen kavahtaa moninaisuutta, luovuutta ja elämän monikerroksisuutta. Hän on sisimmässään pelokas ja turvahakuinen olento.

Identiteetin epätoivoinen etsiminen näkyy aikakauslehtien otsikoissa ja tosi TV-ohjelmissa. Nykyihminen yrittää täyttää hengellistä tyhjiötään esimerkiksi kertakäyttöidentiteeteillä, mielialalääkkeillä tai erilaisilla addiktioilla. Nykyihmisen elämysnälkää kuvastaa loputon pelko ja epävarmuus siitä, onnistuuko maksimoimaan kaiken asioista, kokemuksista ja tilanteista irti saatavan.

Tulosvastuullisuus ulotetaan elämän kaikille alueille. Ihmisen elämän eettiset ja laadulliset perusteet hämärtyvät ja jäävät taka-alalle. Ihmispersoonan arvo uhrataan pyrkyryyden alttarille.

Nykyelämän materialistinen ja itsekäs olemus ei kuulu luotojaan ihmisen osaan. Valtaosa siitä, mikä tuntuu nykyään ”luonnolliselta”, on peräisin 1980-luvulta: päähänpinttymä vaurauden luomisesta, yksityistämisen ja yksityisen alan kultti, rikkaiden ja köyhien lisääntyvä eriarvoisuus.

Piittaamattomuutta omien tekojen seurauksista

Suomalaisessa yhteiskunnassa kysytään harvoin, miksi elämänmenossa on niin paljon ahdistusta ja turvattomuutta. Usein annetaan ymmärtää, että ihmisten pahoinvointi kuvastaa heidän sopeutumiskyvyttömyyttään, ei jotakin perustavanlaatuista ihmisen ja yhteiskunnan suhteen vääristymää.

Talouselämässä korotetaan uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin asemaa. Myös lasten kasvatus mukautetaan hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksen välineellistäviä moraalinormeja. Kun lapsia koulutetaan superosaajiksi, heidän kasvuympäristöstään puuttuvat perinteisen ortodoksisen etiikan hyveet: kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioon ottaminen.

Kirkon pyhät isät opettavat evankeliumin mukaisia hyveitä: uskoa, rakkautta, paastoamista, rukousta, nöyryyttä, lempeyttä, myötätuntoa, kärsivällisyyttä, totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kasvattaminen ilman Pyhän Hengen pyhyyden läsnäoloa Kristuksessa on ateistista kasvatustyötä. Se on johtanut eurooppalaisia ihmisiä humanistiseen epäjumalanpalvelukseen. Ihmisen ja yhteiskunnan elämää järjestetään ilman Kristusta. Se on johtanut uuden ihmisen luomiseen ilman Jumalaa, yhteiskunnan elämään ja ihmisyyden maailmaan ilman Jumalaa.

Ortodoksinen seurakunta on perusteiltaan liturginen yhteisö

Kristuksen evankeliumin ja Jumalan Valtakunnan sanoman tulee näkyä sanoissa ja teoissa. Evankeliumin saarnaaminen ja opettaminen on hengellinen tapahtuma. Piispan ja papin on oltava uskollinen Jumalan rakkauden sanoman vastaan ottamiselle. Heidän tulee rakastaa Kristusta, Pyhiä Kirjoituksia, pyhien isien opetuksia, seurakuntalaisia ja evankeliumin julistamista. Heidän tulee yhdistää evankeliumin opetus seurakunnan kokonaiselämään.

Evankeliumin julistaminen edellyttää aina kuulijoiden myönteistä vastausta siihen. Evankeliumin syvään luonteeseen kuuluu ihmisen antama vastaus. Kristus opetti, että ihmisten tulee pyytää saadakseen ja heidän tulee aktiivisesti etsiä löytääkseen (Matt. 7:7-8). Kristus tuli maailmaan ja hän vuodatti ristillä kallisarvoisen verensä. Hän ei tullut pelkästään ihmisten ihailtavaksi, vaan että ihmiset ottavat Hänet vastaan ja tunnustavat Hänet Pelastajaksi ja Herraksi. Myönteinen vastaus Kristuksen kutsuun muodostaa uskon persoonallisen teon, joka perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon.

Evankeliumin saarnaaminen ei ole Kirkon ainoa tehtävä. Sitä on myös jumalanpalvelus, kirkollinen kasvattaminen, pastoraalinen ohjaaminen, ihmisrakkaus ja lähetystyö. Kirkon palvelemisen muodot saavat ravintonsa evankeliumin hengestä eli Kristuksen rakkaudesta uskovia kohtaan. Ortodoksisen kirkon evankeliumin henki on uskon palava pensas. Siinä kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus osoittaa suuren rakkautensa ja armonsa ihmissieluja kohtaan.

Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole, ellei se laajene perheisiin, työpaikoille ja yhteiskunnan elämään. Kirkon tulee kasvattaa kaikkia jäseniään. Ihmisten tie kulkee Jumalan yhteyteen lähimmäisen kautta. Kirkon pyhät isät olivat kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteista ja ongelmista. Ortodoksinen kirkko vaikutti monin tavoin Bysantin yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön, taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden torjumiseen ja sosiaalisten ongelmien esiintuomiseen. Ortodoksisuus eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin jokapäiväisessä elämässä.

Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin kansallinen ideologia. Joillekin näyttää olevan helppoa hieroa kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksisesti.

Maallistuneessa näennäiskirkollisessa elämänmenossa yksilö tai yhteisö ehdollistaa kirkon palvelemaan muita kuin hengellisiä päämääriä. Tämä näkyy kipeästi paikallisessa ortodoksisessa kirkossa. Jäsenistön enemmistö ei osallistu kirkolliseen elämään. Kirkollisen työn tuntemattomuus ja paheneva maallistuminen uhkaa kirkon hengellisen elämän tulevaisuutta.

Yhteiskunnan maallistuminen merkitsee vaaraa paikalliskirkon elämälle. Se halvaannuttaa kirkollisen elämän. Yksilöllisyyden ja elämän nautintojen korostaminen vieraannuttaa laitoskirkon jäsenen todellisesta kutsumuksestaan kasvaa hengellisesti. Tämän päivän ihmisen seksuaalisuudesta on muodostunut aistillisten halujen täyttämää ajanvietettä. Jokainen tekee niin kuin huvittaa. Mielihyvän tavoitteleminen ja nautintojen etsiminen rakentavat nykyajan epäjumalia, jotka aiheuttavat suurta hengellistä vahinkoa erityisesti lasten ja nuorten sielulle ja ruumiille.

Ortodoksinen liturgisuus on syvän yhteisöllistä, toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän sanallinen ja kuvallinen aines ilmaisee uskovien yhteisöllistä kokemusta ja samalla myös ohjaa sitä. Tämä kaikki edellyttää kirkolliselta kasvatukselta ihmisolemuksen kaikkien osa-alueiden kasvattamista.

Uskon kasvattaminen ei rajoitu älylliseen tai tiedolliseen pyrkimykseen. Se on sydämen asia. Ikoninen oppiminen tarkoittaa sydämen sivistystä. Ortodoksisen tradition mukaisesti se sisältää älyn, tunteet, ruumiin ja sielun. Uskon kasvattaminen johtaa Kirkon jäsenen sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa. Ilo Kristuksessa ei kuitenkaan tarkoita maallista hauskanpitämistä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Cryssavgis, John, 2003, In the Heart of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers. Bloomington.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Yksiöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. N: o 9. Joensuu.
  • 2002, Kirkon pyhistä toimituksista: Katumus on koko Kirkon asia. – Aamun Koitto. N:o 19. Kauhava.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • 2001, Elämysten saalistajat. – Ortodoksinen Kulttuuri 4/2001. Joensuu.
  • 2003, Parantava kosketus. – Ortodoksinen Kulttuuri 6/2003. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Mantzarides, Giorgios, 1994, Orthodox Spiritual Life. Brookline.
• Stylianopoulos, Theodore, 2003, The Gospel in the Parish: Discovering the Orthodox Evangelical Ethos. – The Orthodox Parish in America: Faithfulness to the Past and Responsibility for the Future. Edited by Anton C. Vrame. Brookline.
• Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Translated from the Greek by Eilsabeth Briere. Crestwood.