Suomen ja Venäjän kirkkokiista vv. 1945–1957
Ortodoksi.netista
(Ohjattu sivulta Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen liitoshanke kaatui poliittisiin syihin 1945–1957)
Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen liitoshanke kaatui poliittisiin syihin 1945–1957
Lokakuussa 1945 Moskovan patriarkaatti alkoi painokkaasti vaatia Suomen ortodoksista autonomista arkkipiispakuntaa palaamaan takaisin yhteyteensä, josta se oli 1923 eronnut ja liittynyt Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Kirkko-oikeudellinen eli kanoninen liitoshanke kehittyi vähitellen kiistaksi Suomen ja Moskovan kirkkojen välille. Moskovan vaatimuksia ohjasi neuvostohallinnon Venäjän kirkolle määräämä ulkopoliittinen tehtävä. Suomessa Moskovan liitosehdotus sai aluksi kannatusta, mutta pian monet kirkon
Moskovan ehdotus saa myönteisen vastaanoton Suomessa
Arkkipiispakunnan kirkollishallitus oli jo keväästä 1945 lähtien valmistautunut kehittämään Suomen ja Venäjän kirkkojen välisiä suhteita, sillä niiden ajateltiin parantavan Karjalasta evakkoon joutuneen kirkon erittäin huonoa yhteiskunnallista ja taloudellista tilannetta.
Sodasta toipuva kirkko oli menettänyt noin 90 % omaisuudestaan, ja kirkon jäsenistä noin 70 % oli joutunut jättämään kotinsa Neuvostoliitolle luovutettuun Karjalaan. Ortodoksiseen kirkkokuntaan kuului noin 75 000 jäsentä.
Erityisen vahvan tuen Moskovan patriarkaatin liitosehdotus sai Suomen äärivasemmistolaisilta poliitikoilta ja kansalaisaktivisteilta. Ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa maaliskuussa 1945 äärivasemmisto sai peräti 49 edustajaa eduskuntaan, ja hallitukseen tuli useita kommunistisia ministereitä. Kun syyskuussa 1945 Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Grigori (Tshukov) tuli Suomeen neuvottelemaan liittymisen yksityiskohdista arkkipiispa Hermanin kanssa, sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) käytti jopa ennakkosensuuria tukeakseen metropoliitan ehdotusta ja vaientaakseen liitosta vastaan nousseen kirkollisen opposition. Leino taktikoi väärin. Varatuomari Simo Härkösen johtamaa oppositiota sai sensuurimääräyksen purettua eduskuntaryhmien tuella. Asia oli kuitenkin niin arkaluonteinen, ettei mm. kirkollinen Aamun Koitto -lehti kirjoittanut siitä vuosikausiin.
Moskovan patriarkaatin tukeminen oli osa ministeri Leinon neuvostomyönteisyyttä. Leinon poliittisissa suunnitelmissa Suomesta oli kehitettävä kansandemokraattinen valtio Neuvostoliiton etupiiriin.
Suomen venäläiset miesluostarit Valamo ja Konevitsa olivat huomioineet poliittisen muutoksen. Marraskuussa 1944 ne pyysivät Moskovan patriarkaattia liittämään luostarit takaisin Venäjän äitikirkon yhteyteen. Metropoliitta Grigori liitti miesluostarit omavaltaisesti Moskovan patriarkaattiin. Sen sijaan Lintulan sisaristo jäi odottamaan arkkipiispa Hermanin liitosmääräystä.
Grigori olisi halunnut toteuttaa liitoksen heti, mutta Suomen ortodoksista kirkkokuntaa koskenut asetus esti sen. Hän sai kuitenkin arkkipiispa Hermanilta kirjallisen lupauksen, että tämä tukee kirkkoliitosta tulevassa kirkolliskokouksessa. Ortodoksinen kirkollishallitus ryhtyi marraskuussa 1945 valmistelemaan ylimääräistä kirkolliskokousta. Kokousta varten arkkipiispa Herman kysyi Moskovan patriarkka Alekseilta vähimmäisehtoja: saisiko Suomen kirkko edelleen käyttää uutta (gregoriaanista) ajanlaskua ja saisiko se yhtä laajat autonomiset oikeudet kuin mitkä Konstantinopolista oli saatu 1923. Patriarkka Aleksei ei myöntynyt, vaan piti kyselyä niskurointina ”äitikirkon oikeuksia ja sen ystävyyttä kohtaan”. Kirkollishallitus katsoi, että Aleksein ehdot olivat liian huonot liitosehdotuksen läpimenon kannalta. Sellaista viestiä ei haluttu välittää Moskovaan, joten kirkolliskokouksen valmistelu keskeytettiin.
Moskovan painostus alkaa epäilyttää
Seuraavan kerran kirkkoliitosta käsiteltiin Moskovassa, kun ulkoministeri Reinhold Svento (SKDL) kävi kohteliaisuuskäynnillä patriarkka Aleksein luona poliittisten neuvottelujen yhteydessä huhtikuussa 1946. Suomen hallitus suhtautui myönteisesti patriarkan ehdottamaan kirkkoliitokseen, mutta ei ottanut aktiivista roolia liitoksen edistämiseksi. Tästä huolimatta Suomen Moskovan-lähettiläs Cay Sundström (SKDL) ja hänen avustajansa Olli Bergman ryhtyivät valmistelemaan kirkollista delegaatiota Moskovaan. Sen tehtävänä oli ”ratkaista kirkkojen väliset erimielisyydet”.
Sundström ajoi Moskovan patriarkaatin etua ja vaati molemmilta ortodoksipiispoilta, Hermanilta ja Aleksanterilta, uutta henkilökohtaista sitoutumista liitokseen jo ennen Moskovan-matkaa. Painostus ja valtiollisen kirkkoa koskevan asetuksen arvovallan ohittaminen sai yhä useamman epäilemään hanketta. Herman keskeytti delegaation matkavalmistelut lokakuussa 1946 ja teki mielipidekyselyn, jonka tulos oli liitokselle kielteinen. Asia oli kuitenkin poliittisesti arka, joten kyselyn tulosta ei julkistettu. Asiassa ryhdyttiin viivyttelemään. Moskovan vaatimuksiin pettynyt arkkipiispa kääntyi Konstantinopolin patriarkaatin puoleen ja kysyi sen kantaa Moskovan suunnitelmille.
Konstantinopolin patriarkka Maximos (1897–1972) vastasi arkkipiispa Hermanille keväällä 1947, ettei se hyväksy Moskovan suunnitelmia. Kirkollishallitus kuitenkin pimitti tiedon kirkkokunnan jäseniltä. Kirkolliskokous kokoontui lopulta elokuussa 1950. Useat edustajat vastustivat Moskovan esitystä, mutta asia koettiin edelleen niin arkaluonteiseksi, ettei asiassa tehty päätöstä lainkaan. Päätös siirrettiin seuraavaan vuoden 1955 kirkolliskokoukseen.
Kirkkoriidan rintamalinjat selkiytyvät 1948
Moskovan patriarkaatti oli vähitellen myöntynyt suomalaisten vaatimuksiin käyttää uutta ajanlaskua. Kesällä 1948 se lisäsi panoksia peliin ja teki Suomen kirkolle tarjouksen täydestä itsenäisyydestä, autokefaliasta. Ehdotus oli kuitenkin epäilyttävä, sillä kirkkokunnan oli ensin liityttävä Moskovan yhteyteen.
Tarjouksen taustalla oli Moskovan patriarkaatin yritys tulla ortodoksisen maailman johtavaksi patriarkaatiksi Konstantinopolin kustannuksella. Konstantinopolista ilmoitettiin, ettei Moskovalla ollut kanonista oikeutta myöntää autokefaliaa. Moskovan vaikutusvalta väheni entisestään, kun Ekumeeniseksi patriarkaksi valittiin Yhdysvaltain kreikkalaisen kirkon arkkipiispa Athenagoras (Spyrou, 1886–1972) marraskuussa 1948. Presidentti Harry S. Trumanin kanssa ystävystynyt Athenagoras vastusti avoimesti Moskovan pyrkimyksiä Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Vaikka Moskovan patriarkaatin onnistui lujittamaan kirkkosuhteitaan Puolan ja Tshekkoslovakian ortodoksisten kirkkojen kanssa, sen tavoite ortodoksisen maailman herruudesta ei toteutunut. Kreikkalaiset ja muut läntiset ortodoksiset kirkot vastustivat Moskovan pyrkimyksiä. Neuvostoliiton Venäjän kirkolle antama ulkopoliittinen tehtävä alkoi menettää merkitystään ja kirkkopolitiikkaa kiristettiin uudelleen.
Vuosi 1948 oli poliittinen taitekohta myös Suomen poliittisessa elämässä. Kesän 1948 vaaleissa kommunistit kokivat murskatappion ja joutuivat oppositioon. Se merkitsi ilmapiirin hienoista vapautumista myös kirkkokiistassa. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton välille solmittiin yya-sopimus, Suomi liittyi yhä kiinteämmin läntiseen maailmaan. Sen ei enää odotettu kehittyvän itäeurooppalaiseksi kansandemokratiaksi. Leningradista viestitettiin, että yya-sopimus velvoitti suomalaisia kirkkoliitokseen.
Aamun Koitto ei tohtinut edelleenkään kritisoida Venäjän kirkon pyrkimyksiä Suomessa. Se kuitenkin julkaisi uutisia Ranskan ja Yhdysvaltain kirkkokunnista, jotka olivat torjuneet Moskovan liitosvaatimukset. Lehteä toimitti pappismunkki Paavali (Yrjö Olmari, 1914–1988).
Ilmapiiri vapautuu Moskovan arvostelulle
Moskovan syyttely Hermania kohtaan jatkui 1951. Poliittinen liikkumavara oli kuitenkin kasvanut ja kirkollishallitus ryhtyi vastaavasti syyttelemään miesluostareita niiden kuulumisesta Moskovan patriarkaattiin. Kärjekkäimmissä arvioissa vaadittiin jopa niiden lakkauttamista niiden ”laittoman aseman” vuoksi.
Arvioidakseen kannatustaan ja vahvistaakseen asemaansa Moskovan patriarkaatti lähetti keväällä 1954 piispa Mihailin (Tshub) Suomeen johtamaan luostareita ja pieniä Moskovan alaisia helsinkiläisiä emigranttiseurakuntia. Suojelupoliisi (Supo) arvioi, että kyseessä oli seurakuntien valjastaminen Neuvostoliiton salaisen poliisin peiteorganisaatioiksi.
Mihailin saapuminen sai arkkipiispa Hermanin ja kanonien tuntija Antti Inkisen esittämään julkisesti vastalauseitaan Moskovaa kohtaan. He pitivät piispan lähettämistä provokaationa. Operaatio oli epäonnistunut, ja piispa Mihail kutsuttiin takaisin Neuvostoliittoon. Herman alkoi lujittaa yhteyksiä Ekumeeniseen patriarkaattiin.
Vuoden 1955 kirkolliskokoukseen tultaessa Suomen poliittinen suvereniteetti suhteessa Neuvostoliittoon oli vahvistunut ja Ekumeenisen patriarkaatin kielteinen kanta Moskovan pyrkimyksiä kohtaan oli vihdoin julkistettu. Kirkolliskokous päätti säilyttää arkkipiispakunnan kanoninen asema ennallaan. Päätös ei ollut dramaattinen. Ekumeeninen patriarkaatti oli valmistellut tietä tälle päätökselle suhtautumalla erittäin myönteisesti kaikkiin suomalaisten toiveisiin.
Moskovan patriarkaatin alkoi vakuutella ystävyyttään Suomen kirkkoa kohtaan keväällä 1957, kun metropoliitta Nikolai (Jarushevits) toi Moskovan pyhän synodin tunnustuksen Suomen kirkon kuulumisesta Konstantinopolin patriarkaattiin. Suomalaiset vastasivat Nikolain ystävyyteen. Samanlaista ystävyyttä korostettiin Neuvostoliiton ja Suomen poliittisissa suhteissa 1950-luvun puolivälissä. Kirkkojen yhteisestä sopimuksesta miesluostarit palautettiin Suomen arkkipiispakunnan yhteyteen ja niille taattiin oikeus noudattaa vanhaa ajanlaskua. Seitsemälle muuttoon halukkaalle munkille myönnettiin oikeus jatkaa luostarikilvoitteluaan Neuvostoliitossa.
Totalitaristiset toimintatavat kaatoivat liittymishankkeen
Moskovan patriarkaatin tavoitteiden läpimenolle ei ollut reaalisia edellytyksiä enää vuoden 1946 jälkeen, koska Moskovan liittymisehdot olivat liian tiukat laajaan autonomiaan ja uuteen ajanlaskuun tottuneille suomalaisille ortodokseille. Suurimman esteen kirkkoliitokselle muodosti kuitenkin se, että kiista politisoitui äärivasemmistolaisen aggressiivisen toiminnan ja Moskovan patriarkaatin poliittisväritteisen painostuksen takia. Heti kiistan alkuvaiheessa kävi selväksi, että suostuminen Moskovan ehdotuksiin olisi merkinnyt avoimen tuen antamista poliittiselle itäsuuntaukselle. Siihen ei Suomen ortodoksisen kirkon enemmistö ollut valmis. Lisäksi kirkkokunnassa vaikutti edelleen aiempien vuosien perintönä epäluulo venäläistä vaikutusta kohtaan.
Moskovan patriarkaatin painostus oli onnistuakseen liian suoraa, eikä se ottanut huomioon Suomen kirkkokunnan kokonaisetua. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että Moskovassa ennakoitiin Suomen kehitys itäeurooppalaiseksi kansandemokratiaksi. Puolan ja Tshekkoslovakian ortodoksiset vähemmistökirkot liittyivät Moskovan patriarkaattiin rautaesiripun laskeutuessa jakamaan Eurooppaa itään ja länteen 1948.
Liitoskysymystä on aiemmin käsitelty kanonisena ongelmana. Kirkollista elämää säätelevillä pyhillä kanoneilla oli kuitenkin vain sivurooli kiistassa. Aluksi monet suomalaisortodoksit pitivät Moskovan kanonitulkintaa oikeansuuntaisena. Moskovan patriarkaatti ei kyennyt käyttämään hyväkseen tuota etulyöntiasemaansa. Rakentavaa kanonista vuoropuhelua ei poliittisväritteisessä kiistassa syntynyt. Kirkollisia hallintoalueita eli jurisdiktioita koskevat kanonit antoivat mahdollisuuden eri tulkintoihin.
Venäjän kirkon kannalta oli edullista, että Suomen ja Konstantinopolin välinen kanoninen ja käytännöllinen yhteys oli heikko. Yhteys vahvistui vasta patriarkka Athenagoraan kaudella. Suomen ja Neuvostoliiton välinen poliittinen liennytys 1950-luvulla merkitsi henkistä vapautumista myös Suomen ortodoksiselle kirkolle, mutta se ei enää parantanut Moskovan patriarkaatista muodostettua kielteistä kuvaa. Piispa Mihailin lähettäminen Suomeen oli Venäjän kirkon väärää laskelmointia. Mihailin saapuminen yhtenäisti suomalaisten rintamalinjaa entisestään ja antoi lisäperustelun torjua Moskovan ehdotus.
Ekumeenisen patriarkaatin ehdot koettiin Moskovan ehtoja paremmiksi. Päätös pysyä yhteydessä maantieteellisesti ja kulttuurillisesti kaukaiseen Konstantinopoliin tuki mielikuvaa, että kirkkokunta oli epäpoliittinen ja että sillä oli laaja itsemääräämisoikeus. Päätös oli osa kirkon elämän vakiinnuttamista. Eduskunnan 1949 antama laki kirkkokunnan jälleenrakentamisesta vahvisti kirkon asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, joskin 1950-1960–luvut olivat monille ortodoksiperheille kirkon elämästä vieraantumisen vuosikymmeniä.
Artikkeli perustuu Juha Riikosen väitöskirjaan "Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945-1957. (Joensuu 2007) ISBN 978-952-458-987-1"
Lähteet
- Venäjän Federaation Valtiollinen Arkisto Gosudarstvennyj Arhiv Rossijskoj Federatsii (GARF), Moskova. Venäjän ortodoksista kirkkoa koskeva aineisto (Sovet po delam russkoi pravoslavoi tserkvi pri sovete ministrov SSSR), Fond 6991, delo: 73, 121, 138 ja 429.
- Kansallisarkisto, Helsinki. Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto. Kiertokirjeet ja ohjeet, Da:8 ja poistot, Da:9.; Antti Inkisen kokoelma, ortodoksinen kirkko, ka 3.
- Ulkoasianministeriön arkisto, Helsinki. Kreikkalaiskatolinen kirkko, 44 I.
- Suojelupoliisin arkisto, Helsinki. Kreikkalaiskatolinen kirkkokunta, VIII A 2.
- Presidentti Harry S. Trumanin arkisto (Truman Library), Missouri, USA. Presidentin yksityiskokoelma, kirjeenvaihto patriarkka Athenagoraan kanssa, PPF 47.
- Moskovan patriarkaatin ulkomaanosaston arkisto (Arhiv otdela vnešnih tserkovnyh svjazei Moskovskogo Patriarhata), Moskova. Kirjeenvaihtoa ja raportteja, delo: 57 ja 82 (1945–1958).
- Ekumeenisen patriarkaatin arkisto, Istanbul. Arkkipiispa Hermanille lähetetyt kirjeet 1945–1957.
- Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto, Kuopio. Aktit 1945–1957; kirkollishallituksen pöytäkirjat 1945–1957; kirkolliskokousten pöytäkirjat 1950 ja 1955.
- Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslian arkisto, Kuopio. Aktit 1945–1957; Arkkipiispa Hermanin henkilöarkisto.
- Valamon luostarin arkisto, Heinävesi. Aktit 1933–1958; Johtokunnan pöytäkirjat.
Lehdet
- Aamun Koitto
- Helsingin Sanomat
- Kotimaa
- The New York Times
- Pravda
- SNS/Kansan Sanomat
- Uusi Suomi
- Vapaa Sana
- Žurnal Moskovskoj Patriarhii