Synaksarionit – ortodoksien kasvattajat halki vuosisatojen
Ortodoksi.netista
Synaksarion tarkoittaa yhteen koottua ja kirkollisessa kielessä nimenomaan yhteen koottuja eli kirkon sankareiden elämäkertoja.
Sisältö
Voisimme sanoa, että evankeliumit olivat ensimmäisiä Synaksarioneita: niihin on koottu yhteen tapahtumia itsensä Kirkon perustajan Kristuksen elämästä. Jo varhain alettiin kirjoittaa muistiin muidenkin elämäkertoja. Jumalanpalveluksia toimitettiin katakombeissa marttyyrien haudoilla ja samalla muisteltiin heidän elämäänsä. Ortodoksiselta kirkolta ei ole koskaan myöhemminkään puuttunut marttyyreja. Heitä tuli jatkuvasti lisää senkin jälkeen, kun kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa päättyivät 300-luvun alussa. 600-luvulla alkoi uusi marttyyrien aalto islamin levitessä perinteisesti kristillisille alueille. 1900-luvun satojentuhansien jollei miljoonien marttyyreiden elämänvaelluksen dokumentoimisessa riittää työtä vielä vuosikymmeniksi.
Hengelliset isät, piispat ja papit, olivat uskoville rakkaita. Heidän elämänvaiheitaan ja neuvojaan kirjattiin muistiin. Munkkilaisuus on tuottanut paljon pyhiä eli ihmisiä, jotka ovat kokonaan omistautuneet Jumalalle ja sitä kautta myös lähimmäiselle. Synaksarionit vilisevät munkkien ja nunnien elämäkertoja. Pyhä on se, jonka kautta Pyhä Henki toimii. Ortodoksiset kansat ovat kautta aikojen olleet hyvin herkkiä vaistoamaan tämän. Pyhiä on myös paljon maallikkokristittyjen joukossa: pyhiä äitejä ja vaimoja, katumuksen tehneitä ryöväreitä ja ilotyttöjä, kristinuskon joskus hylänneitä ja siihen henkensä uhalla islamista takaisin kääntyneitä. On lähetystyölle omistautuneita. On Kristuksen tähden houkkia, jotka ovat nöyryydessään kätkeneet hengellisen viisautensa ja armolahjansa mielipuolen käytöstä muistuttavan kaavun alle.
Toisaalta pyhien elämäkerroissa näkyvät myös ihmiskunnan pimeimmät puolet. Niissä vilisee äärimmäisen julmia vainoojia, kerrotaan kirkon sisäisistä juonitteluista ja kateudesta, josta pyhät joutuivat kärsimään. Niissä kohtaamme sekä kirkkaimmat huiput, joihin ihminen voi kohota, että syvimmät alhot, joihin hän voi langeta.
Rakenne
Synaksarionit liittyvät ortodoksisen kirkkovuoden rakenteeseen. Kirkon sankareita ei ole unohdettu vaan jokaisena vuoden päivänä vietetään monen pyhän ihmisen muistoa. Yksi heistä on se keskeinen pyhä, jonka kunniaksi on kirjoitettu päivän jumalanpalvelusteksti. Pääpyhän lisäksi muistellaan monia muitakin, jotka ainoastaan mainitaan nimeltä. Nimeen liittyy epiteetti, joka ilmaisee millä tavoin itse kukin heistä on pyhityksen saavuttanut. Eri maissa sijaitsevilla ortodoksisilla kirkoilla ja jopa hiippakunnilla on omat paikalliset pyhänsä, joita muistellaan ja juhlitaan pääasiallisesti vain siellä, vaikka he ovatkin koko universaalisen kirkon pyhiä, meidän omia pyhiämme ovat esimerkiksi Karjalan valistajina tunnetut pyhät.
Jokaisella kuukaudella on oma Synaksarioninsa, jossa sitten käydään läpi sen kuukauden päivinä muisteltavien pyhien elämäntarinat. Synaksarion-sarja käsittää siis täydellisenä 12 osaa. Toisaalta voimme sanoa, että koska pyhiä tulee jatkuvasti lisää aina Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, sarja ei koskaan ole täydellinen. Uusista pyhistä julkaistaankin yleensä ensin vihkosia tai kirjoja ja sitten heidät liitetään uusien painosten myötä suuriin Synaksarioneihin. Ei liioin missään ole julkaistu sellaista Synaksarionia, jossa olisi samoissa kansissa kaikki koko ortodoksisen maailman pyhät. Jokaisessa maassa ja kielialueella sen omat pyhät ovat korostetusti esillä.
Ketkä pääsevät Synaksarioneihin?
Kuka sitten päättää, keitä kirkossa kunnioitetaan pyhinä ja siis Synaksarioneissa kuvataan? Ensimmäisen vuosituhannen aikana ei ollut mitään erityistä pyhäksi kanonisoimisprosessia ja nytkin se on aika yksinkertainen. Marttyyrien ja muiden kunnioitettujen kristittyjen juhlia alettiin viettää heidän kuolinpäivänään, joka on heidän syntymäpäivänsä taivaaseen. Yhteys edesmenneisiin on kirkossa aina ollut läheinen. Kristus itse sanoi, ettei Jumalalle kukaan ole kuollut vaan kaikki Hänelle elävät. Haudoilla rukoiltiin edesmenneiden puolesta mutta pyydettiin myös marttyyrien ja muiden jo elinaikanaan rukouksen voimasta tunnettujen kristittyjen esirukouksia. Niihin alkoi tulla vastauksia. Henkilö tuli tunnetuksi, haudalle rakennettiin kirkko. Kuolinpäivän jumalanpalveluksesta tuli juhla, jossa edesmenneen suuria tekoja muistettiin ja hänen rukouksiaan pyydettiin. Samalla hänen elämäkertansa kirjoitettiin muistiin.
Jumalanpalvelusten sepittäjänä kunnostautui erityisesti pyhä Joosef Hymnografi 800-luvulla ja elämäkertojen kerääjänä eri lähteistä kreikankielisessä maailmassa pyhä Simeon Metafrastes 1000-luvulta ja Venäjällä pyhä piispa Dimitri Rostovilainen 1700-luvulta.
1000-luvun tienoilla pyhänä kunnioittamisen pohjana oli edelleen kuolemankin jälkeen jatkuva kristittyjen spontaaninen kunnioitus niitä henkilöitä kohtaan, jotka elinaikanaan oli todettu Pyhän Hengen kantajiksi. Nyt kuitenkin alettiin tarkemmin tutkia heidän elämäänsä, ja patriarkaatti alkoi antaa virallisen tiedotteen jonkun edesmenneen henkilön pyhäksi julistamisesta. Näin jatkuu edelleen. Suurilla kirkoilla on erityinen toimikunta, joka kerää tietoja pyhän maineen saaneista ihmisistä. Kun todetaan, että henkilön elämässä on selvästi vaikuttanut Jumalan armo ja Pyhän Hengen lahjat, hänestä maalataan ikoni, määrätään se päivä, jolloin hänen muistoaan vietetään, ja kirjoitetaan jumalanpalvelukseen tarvittavat tekstit. Ne, jotka ovat menneet kuolemaan, vaikka olisivat uskonsa kieltämällä voineet sen välttää, luetaan ilman muita tutkimuksia pyhien joukkoon, oli heidän aikaisempi elämänsä ollut minkälainen tahansa. He ovat marttyyreita ja ovat antaneet Kristuksen kunniaksi suurimman uhrin, minkä ihminen voi Jumalalleen antaa. Jos pyhän hautapaikka tiedetään, hänen jäännöksensä nostetaan esiin ja asetetaan pyhäinjäännösarkkuun, joka sijoitetaan kirkkorakennukseen.
Kanonisoimisprosessissa toimitetaan tulevalle pyhälle vielä viimeinen vainajien muistopalvelus, jossa anotaan lepoa hänen sielulleen. Sen jälkeen alkaa ensimmäinen jumalanpalvelus, jolloin ei enää rukoilla hänen puolestaan vaan pyydetään häntä rukoilemaan meidän puolestamme. Eri ortodoksisten kirkkojen johtajat tiedottavat sitten toisilleen uusista pyhistä, jotka ovat pyhiä koko kirkossa. Vain patriarkaatit voivat julistaa pyhiä, joten kun joku suomalainen ortodoksi joskus kanonisoidaan, virallisen julistuksen siitä antaa ekumeeninen patriarkaatti – Suomen kirkon esityksestä tietenkin.
Mainittakoon vielä, että ihmeet eivät ole ortodoksisessa kirkossa mikään ehdoton edellytys pyhäksi julistamiseen. On pyhiä, joiden elämästä ei ole tiedossa ihmeitä. Pyhä rukoukselle omistettu elämä, pyyteetön lähimmäisen palveleminen olivat esimerkiksi pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen tunnusmerkkejä. Hän teki valtavan kirjallisen työn toimittamalla Filokalian ja monia muita tekstejä. Pyhä ihminen on jo sinänsä ihme – hänen olemuksestaan heijastuu jumalallinen kirkkaus ja ortodoksiset kansat ovat herkkiä aistimaan tämän. Pyhistä ei oleteta, että he ovat joka suhteessa erinomaisia ilman pienintäkään heikkoutta, ei siis mitään ”täydellisyyden perikuvia”.
Esimerkiksi kreikkalaisen maailman 1900-alkupuoliskolla elänyt pyhä Nektarios, Pentapoliksen piispa, joka on tehnyt lukemattomia ihmeitä sekä eläessään että etenkin kuolemansa jälkeen, oli perso kahville ja kerrotaan hänen jopa tupakoineen. Ei sinänsä ihme niissä ahdistuksissa, joihin hän elämässään joutui! Hänen pyhyytensä on siinä, että hän kesti kärsivällisesti kirkon sisäisiä juonitteluja, ei kostanut pahaa pahalla eikä katkeroitunut, vaan kaikesta huolimatta palveli uskollisesti kirkkoa viimeisen hengähdykseensä saakka.
Suomenkieliset Synaksarionit
Jo ennen sotia 1930-luvulla oli Suomessa aloitettu pyhien elämäkertojen julkaisu. Käännöstyö tehtiin venäjänkielestä ja venäläisestä valikoimasta. Kääntäjänä toimi opettaja Agnia Okulov, jonka isä rovasti Sergei Okulov toimi ortodoksisen kirkon lehden Aamun Koiton päätoimittajana. Aluksi elämäkerrat julkaistiin lehdessä ja sitten niitä koottiin sidoksiksi aina kaksi kuukautta kerrallaan. Niiden yhteinen sivumäärä oli 958 sivua. Sota keskeytti työn ja neljän viimeisen kuukauden pyhien elämäkerrat ehdittiin julkaista vain lehdessä. Sodan jälkeen rovasti Tapani Repo laati uuden teoksen nimeltä ”Pyhä muisto vuoden jokaiselle päivälle”. Se oli kreikasta käännetty ja sisälsi varsin suppeita elämäkertoja. Hyödyllisenä lisäyksenä siinä olivat jumalanpalveluksissa tarvittavat pyhien kunniaksi sepitetyt tropari- ja kontakkiveisut. Teos oli tarkoitus julkaista kahtena osana puolen vuoden pyhät kummassakin osassa.
Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1960, mutta toista osaa rovasti Repo ei saanut koskaan valmiiksi. Tämän vuoksi Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto päätti julkaista kokonaisuudessaan kahtena osana Agnia Okulovin suomentamat elämäkerrat, koska aineisto koko vuotta varten oli valmiina. Tämä toteutui vuosina 1979 -1980. Kirjojen nimeksi tuli ’Kirkkovuoden pyhät I ja II’. Teoksen painos kuitenkin loppui aikanaan ja 2000-luvulle tultaessa sitä ei enää ollut saatavissa muualla kuin kirjastoissa. Oli päätettävä, mitä tehdään: otetaanko uusi painos vai kirjoitetaanko kokonaan uudet kirjat. Agnia Okulovin suomennokset olivat venäläistä alkuperää ja esittivät paitsi yleisiä myös erityisesti venäläisille tärkeitä pyhiä, jotka kaikki eivät meidän kannaltamme olleet keskeisiä. Kieliasukin kaipasi muokkausta.
Näihin aikoihin kirkossamme alkoi olla kielitaitoista väkeä, ja niin Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto teki kauaskantoisen päätöksen julkaista aivan uusi laitos. Suurissa ortodoksisissa kirkoissa Synaksarioneita on jokaiselle kuukaudelle oma kirja. Nyt päätettiin tehdä tällainen perusteellinen laitos myös Suomessa. Tekijöiksi tulivat munkkidiakoni Serafim, joka kirjoittaa syyrialaisten pyhien elämäkerrat syyrialaisten lähteiden perusteella, Vanhan Testamentin pyhien elämäkerrat ja yhteisen kirkon ajalta ennen vuotta 1054 olevien läntisten pyhien elämäntarinat. Hänen huolenaan on myös teoksen toimittaminen. Nunna Ksenia Lintulan luostarista kirjoittaa venäläisten pyhien elämäkerrat venäjänkielisten lähteiden perusteella, ja nunna Kristoduli samoin Lintulasta käyttää kreikankielisiä lähteitä.
Pyhien valikoinnissa pohjana pidetään alun pitäen ranskaksi ilmestynyttä ja englanniksi käännettyä kokoelmaa ”Synaxarion”, jonka on laatinut Athosvuoren Simonospetran luostarin ranskalainen munkki Makarios. Suomalaisessa laitoksessa on varsinkin Venäjän ja Syyrian pyhien kohdalla mukana monia sellaisia elämäkertoja, joita ranskalaisessa laitoksessa ei ole. Ei liioin läntisiä pyhiä ole aikaisemmin esitetty siinä mittakaavassa kuin suomenkielisessä laitoksessa. Voimmekin syystä sanoa, että suomenkielinen Synaksarion on monipuolisin koskaan tähän mennessä ortodoksisessa maailmassa ilmestyneistä pyhien elämäkertakokoelmista.
Synaksarionien kirjoittaminen ei varsinaisesti ole käännöstyötä. Luemme ja tutkimme eri lähteitä myös internetiä hyväksi käyttäen ja kirjoitamme niiden perusteella elämäkerrat omin sanoin. Lähdeaineisto on tarkkuudeltaan eriasteista. Joidenkin pyhien elämäkerran on kirjoittanut heidän oma oppilaansa tai joku muu asioita läheltä seurannut. Marttyyrien elämäkerrat perustuvat joissakin tapauksissa roomalaisen oikeusistuimen kuulustelupöytäkirjoihin. Lähellä omaa aikaamme eläneistä pyhistä on tarkkoja tietoja. Mutta on myös elämäkertoja, jotka on kirjoitettu satakin vuotta tapahtumien jälkeen ja joissa on paljon legendaarista aineistoa. Tarkoituksenamme ei kuitenkaan ole ottaa kantaa siihen, onko kaikki ’ihan oikeasti totta’: esitämme pyhien elämäkerrat sellaisina kuin ne on ortodoksisessa maailmassa tunnettu vuosisatojen ajan.
Sarjan julkaisu on edennyt suunniteltua nopeammin. Ensimmäinen osa eli syyskuun Synaksarion ilmestyi vuonna 2003 ja nyt niitä on ilmestynyt jo seitsemän viimeisenä maaliskuu. Parhaillaan työskentelemme kahdeksannen osan eli huhtikuun pyhien parissa. Teoksilla on taipumusta paisua. Vain syyskuu sisältää alle 400 sivua, kun taas tammikuussa sivumäärä nousee yli 500. Tämä johtuu kyllä myös siitä, että tammikuussa vietetään monien kirkon elämässä tärkeiden pyhien juhlaa. Kukin osa sisältää yli kolmesataa elämäkertaa ja sivujakin on jo kertynyt kolmisen tuhatta.
Synaksarionien merkitys kristityn elämässä
Pyhien elämäkerrat ovat olleet kautta aikojen ortodoksisen kansan kasvattajia. Niitä luettiin kodeissa ja pyhät olivat lapsille ensimmäiset esikuvat ja sankarit. Kuinka moni onkaan saanut pappiskutsumuksen kuultuaan tai luettuaan pyhien pappien ja piispojen elämäkertoja! Myös luostariin menijöiden innoittajina ovat aina toimineet pyhät munkit ja nunnat, heidän elämänsä ja opetuksensa, joita Synaksarioneissa on. Pyhien elämäkerrat opettavat, kuinka evankeliumia on halki vuosisatojen eletty todeksi. Niistä näkee, mikä on kristitylle sopivaa ja mikä ei. Ne osoittavat selkeästi, että suurin lankeemus on uskon kieltäminen ja Kristuksesta luopuminen vaikka vain näennäisestikin. Usko joko tunnustetaan tai kielletään – välivaihtoehtoja ei ole.
Pyhät marttyyrit epäilemättä inspiroivat niitä satoja tuhansia uusmarttyyreita, jotka kuolivat uskonsa tähden viime vuosisadalla itäblokin maissa. Nykyihmiset ovat uteliaita kokeilemaan kaikkea uutta. Pyhät osoittavat heillekin, mihin kristitty voi mennä mukaan ja mihin ei. He näyttävät meille konkreettisesti, millainen on kristillinen elämäntapa, opettavat meitä kantamaan ristiämme ylösnousemuksen toivossa ja aina Jumalaan luottaen.
Sanalla sanoen suomenkieliset Synaksarionit avaavat nyt meillekin pyhien maailman – uudenlaisen tavan kokea elämää ja asennoitua siihen. Pyhät näyttävät meille, kuinka taivas ja maa liitetään yhteen jo tässä elämässä.
Suomenkieliset Synaksarionit avaavat nyt meillekin pyhien maailman – uudenlaisen tavan kokea elämää. Ne antavat meille mahdollisuuden nähdä, kuinka taivas ja maa liittyvät yhteen jo tässä elämässä.