Tatjana Ševtšenko: Tekijän alkusanat
Ortodoksi.netista
Kirjan - Tatjana Ševtšenko: Igumeni Hariton tekijän alkusanat:
Esittelen lukijoille nyt kirjan, joka kertoo Valamon luostarin johtajana vuosina 1933-1947 toimineen venäläisen kilvoittelijan igumeni Haritonin (Dunajev) elämästä. Igumeni Haritonin elämäntarina samoin kuin hänen toimintansa luostarin johtajana ovat jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi, eivätkä historioitsijatkaan ole tätä aihealuetta juuri tutkineet. Tässä uudessa teoksessa kerrotaan arkistotiedon ja aiemmin julkaisemattoman materiaalin pohjalta kilvoittelijan hengellisestä tiestä ja siitä vaikeasta aikakaudesta, jona hän eli ja kilvoitteli. Igumeni Haritonin osana oli kulkea Jumalan valitseman kilvoittelijan ja munkin tietä, mutta ulkonaisesti hänen elämänsä liittyi kiinteästi Suomen ja Venäjän valtioiden kohtaloon. Igumeni Hariton oli uuttera Jesuksen rukouksen harrastaja ja toivoi sisimmässään voivansa siirtyä erakko-elämään, mutta olosuhteiden pakosta hän joutui alistumaan toisenlaiseen elämäntapaan luostarin johtajana aikansa dramaattisten tapahtumien myllerryksen keskellä.
Tuleva luostarinjohtaja vihittiin munkiksi Valamossa vuonna 1905, ja vuonna 1910 Suomen arkkipiispa Sergei vihki hänet pappeuteen. Jo vuotta aiemmin, vuonna 1909, hänestä oli tullut luostarin taloudenhoitaja, ja vuonna 1917 hänet lisäksi valittiin luostarin johtokunnan jäseneksi. Varajohtajan kuuliaisuustehtävän hän sai vuonna 1925, ja siitä kahdeksan vuoden päästä, vuonna 1933, luostarin veljet valitsivat hänet igumenin tehtävään. Juuri hänen johtajakautensa aikana tapahtui suuria muutoksia: luostarin väki evakuoitiin Suomen sisäosiin ja uusi sijoituspaikka luostarille kunnostettiin Heinäveden Papinniemen kylään. Igumeni Haritonia pidettiin viimeisenä vanhassa Valamossa valittuna luostarinjohtajana, koska luostarielämä Valamon saarella oli pitkään keskeytyksissä.
Valamon luostarin suuresta hengellisestä merkityksestä Venäjälle ja ortodoksisuudelle on puhuttu paljon. Onhan se yksi Venäjän ortodoksisen kirkon vanhimmista luostareista, joka tosin sijaitsi hieman syrjäisessä paikassa Laatokan saaristossa. Sitä on myös nimitetty Pohjolan Athokseksi. Tämän luostarin kilvoittelijoiden traditiot ja elämäntapa ovat hyvin rikkaat, ja ne ovat myös kansamme korvaamattoman arvokasta kulttuuriperintöä. Suuri lähetystyöntekijä arkkipiispa Nikolai (Kasatkin), apostolienvertainen Japanin ortodoksisen kirkon perustaja, on sanonut:
"Kansan henki ei voi kehittyä ilman vuorovaikutusta muiden kansojen kanssa".
Tsaari perusti Valamon luostarin Venäjän imperiumin aikana Suomen suuriruhtinaskunnan alueelle juuri ortodoksisuuden vahvistamiseksi valtakunnan läntisessä osassa. Tämän tehtävänsä luostari täytti uskollisesti myös Venäjän keisarillisen valtaistuimen kaatumisen jälkeen.
Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917, ja Valamon luostari joutui vedetyksi mukaan Suomen itsenäisen kansallisen kirkon, Suomen ortodoksisen kirkon, kehitysprosessiin. Monille venäläisille tämä oli hämmentävää aikaa, ja he joutuivat kärsimaan uusien lakien takia, mutta myös ortodoksisen hiippakunnan piti todistaa olemassaolonsa oikeutus Suomen valtion sisällä. Luterilaista uskoa tunnustava suomalainen kulttuuriälymystö piti ortodoksisuutta aikansa eläneenä ja epä-älyllisenä ideologiana, "pakanallisen pimeänä ritualismina". Kaksi kolmasosaa Valamon veljestöstä päätti puolestaan olla hyväksymättä uutta eurooppalaista "edistyksellistä" ajanlaskua ja jäi siten ikään kuin lain ulkopuolelle. Kaikki tämä aiheutti jakaantuneisuutta rajaseudun yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa elämässä. Valamon luostarin taloudenhoitajasta munkki Haritonista (Dunajev) tuli alueen luostariväen johtaja, ja hän otti tehtäväkseen käydä neuvotteluja Suomen hallituksen ja paikallisen kirkollishallituksen kanssa Siten hän suojeli luostarinsa hajaannukselta ja lakkautukselta – ja aina myös rukoili, suri ja iloitsi yhdessä veljestönsä kanssa. Juuri hänen toimestaan luostarilaitos saattoi säilyä Suomen valtiossa, jossa uusien luostarien perustaminen oli lailla kielletty.
Aikalaisten suhtautuminen tähän kilvoittelijaan vaihteli suuresti. Ne, jotka halusivat nähdä hänessä rukoilijan ja hengellisen elämän tuntijan ja harjoittajan, aidon munkin, jonka kasvoilta heijastui jumalallisen Hengen läsnäolo, kunnioittivat isä Haritonia viimeisenä hesykastina. Toiset, jotka surivat menetettyä ortodoksisuuden valta-aikaa, eivät osanneet elää uudessa, eurooppalaisten standardien mukaisessa maailmassa vaan nimittivät häntä varovaisen monimerkityksisesti Suureksi Machiavelliksi. Nämä kaksi näennäisesti yhteen sovittamatonta määritelmää kuvastavat sen aikakauden ristiriitaisuutta ja suuruutta, jonka keskellä Valamon igumenin piti vaativaa tehtäväänsä toteuttaa. Hänen onnistui saavuttaa sekä veljestön että suomalaisten viranomaisten kunnioitus sillä, että hän valvoi aina luostarin ja sille uskollisten ihmisten etua sekä noudatti tarkasti Valamon perinteitä. Valamolainen kilvoittelija ei menettänyt uskoaan ankarissa koettelemuksissa vaan kohtasi urheasti ajan vaatimukset kirkon vetämisen mukaan politiikkaan, jurisdiktiota ja ajanlaskua koskevan jakaantumisen, siirtolaisuuden haasteet, isänmaan ja rakastetun Valamon menettämisen, sekasorron veljestön keskuudessa ja uskon koetukset.
Igumeni Hariton onnistui saamaan osakseen arvostusta myös suomalaiselta älymystöltä. Hän jaksoi korostaa ortodoksisen munkkiuden kauneutta, merkityksellisyyttä ja pelastavaisuutta kaikissa kirjoissaan, artikkeleissaan ja käymissään keskusteluissa. Hän selitti kärsivällisesti munkkiuden mystisiä puolia ja muistutti aina rukouksen tärkeydestä. Keskellä maallistunutta suomalaista yhteiskuntaa jo pelkkä Valamon luostarin olemassaolo – sehän "ei ollut tästä maailmasta" – kilvoittelevine munkkeineen kehitti ja valisti poliittisiin kiistoihin ja hengettömään modernismiin väsyneitä suomalaisia, ruotsalaisia ja karjalaisia sekä monilukuisia venäläisiä emigrantteja. Igumeni Haritonin aikalainen kirjailija Ivan Sergejevitš Šmeljov kirjoitti:
"Niin, paljon on muuttunut. – Valamosta on tullut hieman toisenlainen paikka. – Ennen se oli osa Venäjää, nyt Venäjä on rajan takana. – Venäjä ei tule sinne enää pyhiinvaelluksille eikä rukoilemaan, tekemään työtä eikä katumaan. Mutta silti Valamo on elossa ja loistaa edelleen hengen valoa. Sitä ei ole tuhottu, ei häväisty eikä räjäytetty maan tasalle. Karu Suomikin on ottanut sen omakseen. Ja onhan Valamo ollut pitkään osa Suomea, yksin luonto on ne yhdistänyt. – Pohjoinen Valamo loistaa valoaan niin kuin pyhä Athos etelässä. Pimentyvänä aikanamme, tässä lähestyvässä maailman yössä, tarvitaan tällaisia majakoita"
.Valamon igumeni Haritonin perintö koostuu muutamasta teoksesta, joiden sisältö on yhtä laaja-alainen kuin hänen Jumalan läheisyyttä etsinyt ja janonnut sielunsa on avara. Nämä kokoomateokset käsittelevät rukouksen harjoittamista: ”Jeesuksen rukouksesta” (1936) ja ”Asketismi ja munkkius” (1943). Historialliseen ja dokumentaariseen katsaukseen ”Uuden ajanlaskun käyttöönottaminen Suomen ortodoksisessa kirkossa ja luostarien hajaannuksen syyt – Erään munkin huomioita ja muistiinpanoja” (1927) tekijä on koonnut suuren määrän Valamon luostarin kalenterikiistaa koskevaa dokumenttiaineistoa ja kirjeenvaihtoa. Tähän saakka kyseinen kirja on ollut ainoa noita sekasortoisia aikoja koskeva tutkimus. Igumeni Hariton kirjoitti myös omasta uskon tiestään päiväkirjassaan, josta ilmenevät hänen hengellisen kehityksensä eri päävaiheet eli sisäiseen hiljaisuuteen johtavien tikapuiden askelmat. Igumeni Hariton jätti hengellisenä perintönään tulevien sukupolvien sisäisen hiljaisuuden etsijöille, hesykasteille, nämä korvaamattoman arvokkaat muistiinpanot hengellisen kasvunsa kokemuksista.
Valamon johtaja jätti jälkensä historiaan myös sen maan kansalaisena, johon hän Jumalan kaitselmuksen johdattaman luostarinsa kanssa joutui siirtymään. Hänen vihkimistään munkeista arkkipiispa Paavalista (Olmari) ja piispa Markuksesta (Shavikin) tuli ensimmäiset Suomen nuoren ortodoksisen kirkon kasvattamat virkaan vihityt piispat.
Isä Haritonin hengellisenä perintönä pidetään nykyään hänen Jeesuksen rukousta käsittelevää opetustaan, jota kaikki hengelliseen ja moraaliseen täydellisyyteen pyrkivät kilvoittelijat pitävät suuressa arvossa. Jos lukija on vielä kiinnostunut Venäjän ja Suomen yhteisestä historiasta, ortodoksisten kirkkojemme vaiheista ja luostarielämästä, igumeni Haritonin elämäkerta antaa niistä runsaasti syventävää tietoa.
Tatjana Ševtšenko (Татьяна Ивановна Шевченко)
venäjänkielisen alkuteoksen ”Игумен Харитон” kirjoittaja