Whitbyn kirkolliskokous
Ortodoksi.netista
Whitbyn kirkolliskokous oli tärkeä paikallinen kirkolliskokous, joka johti liturgiseen ja hallinnolliseen yhdistymiseen Englannin kirkossa. Kokouksen kutsui koolle Northumbrian kuningas Oswiu vuonna 663 ja kokous pidettiin vuonna 664 Whitbyn luostarissa, joka oli Hilda Whitbyläisen perustama kaksoisluostari.
Britannian kaksi kirkkoa
Kun anglit, saksit ja juutit 400-luvulla nousivat maihin Brittein saarilla, siellä ollut kirkon organisaatio tuhoutui ja joutui eristykseen nikealaisesta uskosta. Paavi Gregorios Dialogos lähetti Augustinuksen vuonna 596 yhdessä 40 munkin kanssa käännyttämään pakanoita. Brittein saarten kirkko oli jakaantunut kahteen leiriin:
1. Augustinuksen seuraajat eli nk. roomalaisen traditio
2. Kelttiläinen kristinusko eli nk. ionalainen traditio
Wilfrid Riponin igumeni oli eteläisen roomalaisen kirkon puhemies. Hänen elämäkertansa, joka kirjoitettiin paljon hänen kuolemansa jälkeen, on ainoa säilynyt lähde kokouksesta. Kelttiläisen kristinuskon kannattajia olivat muun muassa Aidan Lindisfarnen piispa (k.651), Colman Lindisfarnen piispa ja Cuthbert Lindisfarnen piispa.
Whitbyn kokouksen asialista
Pääkysymyksinä Whitbyn kirkolliskokouksessa oli kuinka laskea pääsiäisen ajankohta ja kuinka leikata pappien hiukset. Ongelma pääsiäisen ajankohdasta nousi esille, kun kuningas Oswiu juhli pääsiäistä kelttiläisen tavan mukaan, kun taas kuningatar Eanflæd vietti vielä suurta paastoa. Asiassa ei ollut ongelmaa niin kauan kuin kunnioitettu Aidan Lindisfarnen piispa eli, mutta jo Finan Lindisfarnelaisen aikana roomalaiset oppineet vaativat pääsiäisen laskentatavan muuttamista. Colman Lindisfarnen piispan aikana asia vaati kuninkaallista väliintuloa. Kiista johtui siitä, kun varhaiskristityt viettivät pääsiäistä juutalaisen tavan mukaan (Nisan kuu), kun taas Nikean vuoden 325 kirkolliskokouksessa sovittiin pääsiäisen vietosta sunnuntaina.
Roomalainen kanta voitti ja northumbrialaiset hyväksyivät roomalaisen tradition. Kaksi suuntausta yhdistyivät ja Englannin kirkko seurasi kirkon pääsuuntausta. Kelttiläisten tapojen kannattajat vetäytyivät Skotlantiin. Bede Venerabilis kuvaa teoksessaan Englantilaisten kirkkohistoria kokouksessa sovittujen asioiden etenemistä noin 70 kokouksen jälkeen.