Konstantinopolin hävitys 1204

Konstantinopolin hävitys 1204.
Kuva:Wikipedia.org

Konstantinopolin hävitys 1204.
Kuva:Wikipedia.org

Konstantinopolin kaupungin joutuminen latinalaisen ristiretkijoukon käsiin 805 vuotta sitten (13. huhtikuuta 1204) merkitsi Bysantin keisarikunnalle väliaikaista tuhoa. Ristiretkijoukot saivat kolmen päivän ajan vapaasti ryöstää ja tuhota keisarikunnan pääkaupunkia. Bysantin keisarikunta ei koskaan toipunut henkisesti, kulttuurisesti eikä taloudellisesti tuosta hävityksestä. Latinalaisten sotajoukko ja latinalaiset pakolaiset muodostivat yhdessä kammottavan roskajoukon, jonka väkivaltaa ohjasi ahneus, himo ja viha. Sotilaat raastoivat Konstantinopolin rikkaat taloistaan, kiristivät heitä ja pakottivat heidät paljastamaan, minne olivat kätkeneet aarteensa.

Myös latinalaiset apotit ja munkit ottivat innokkaasti osaa kaupungin ryöstämiseen. Ristiretkeläisten johtajat puolestaan valtasivat keisarilliset palatsit. Lukematon määrä bysanttilaisen kirkkotaiteen teoksia tuhottiin, monia kirjastoja hävitettiin ja käsikirjoituksia varastettiin. Kaupungin lukuisat filantrooppiset laitokset muutettiin länsimaisen mallin mukaan kuninkaallisten ja ylimysluokan yksityisomaisuudeksi ja läänityksiksi. Hagia Sofian katedraali ryöstettiin. Jo ennen Konstantinopolin valloittamista venetsialaiset ja muut ristiretkeläiset olivat sopineet maaliskuussa 1204 siitä, että myös kirkkojen omaisuus kuului voittajien ryöstösaaliiseen. Konstantinopolin pyhien paikkojen ryöstelemisellä ja häpäisemisellä ei ollut mitään rajaa.

Yhteiskunnallista ja kirkollista levottomuutta

Konstantinopolin valtausta on selitetty tavallisesti poliittisin käsittein tai pelkästään bysanttilaisten huonon onnen asiana. Tosiasiallisesti ehkä keskeisin syy Konstantinopolin kukistumiseen oli keisari Manuel I:n kuoleman (1180) jälkeinen keisarikunnan yhteiskunnallinen heikkous ja epävarmuus. Konstantinopoli oli erilaisten etnisten ryhmien ja ammatinharjoittajien sulatusuuni. Joukkoon mahtui monenlaista mieltä. Ulkomaalaisten ja maaseudulta pääkaupunkiin muuttaneiden määrä kasvoi. Pääkaupungin väestön yhteenkuuluvuus väheni 1100-luvulla. Hallitsijasuvun keskinäiset valtataistelut ja maakuntien levottomuudet heikensivät keisarikunnan toimivaa hallitusvaltaa. Keisarien moraalinen johtajuus rappioitui. Pääkaupunkia ei valvonut kukaan. Roskajoukko terrorisoi kaupungin katuja ja toreja.

Ekumeenisen patriarkan johtama kirkko eli pääkaupungissa hätätilassa 1100-luvun lopussa. Kirkko kykeni vähän sisäisten riitojen repimänä ohjaamaan ihmisiä moraalisesti. Kirkolta puuttui kriisin aikana hengellinen johtaja. Se lisäsi kirkon toiminnan epävakautta. Patriarkan johtamalla kirkolla ei ollut voimaa vastustaa keisarin ja hänen hallintonsa painostusta. Tämän tilanteen eteen joutui Konstantinopolin patriarkka Teodosios vuonna 1183. Hän ei saanut tukea edes kirkon sisältä vastustaessaan Andronikos I:n vallankaappausta. Patriarkka joutui nöyryyttävästi eromaan virastaan.

Keisari Iisak II Angelos (1185-1195) kohteli niinikään kaltoin Konstantinopolin patriarkkoja. Hän nimitti valtakautensa aikana viisi eri patriarkkaa virkaan. Luonnollisesti hänen mielivaltaisella puuttumisellaan patriarkaatin sisäisiin asioihin ei ollut mitään kanonisia perusteita. Kaikki perustui hallitsijan mielivaltaan. Kun ristiretkijoukot vyöryivät Konstantinopoliin huhtikuussa 1204, ei latinalaisvastaisuudesta ollut enää tietoakaan. Patriarkka Johannes X ei osoittanut tilanteessa juuri minkäänlaista hengellistä johtajuutta. Hän tyytyi pelkästään torjumaan paavin primaatin.

Komnenos-dynastian (1081-1185) kauden ortodoksisen kirkon historia osoittaa, miten riippuvaiseksi Konstantinopolin patriarkka ja hänen hallintonsa oli tullut keisarillisesta vallasta. Tähän suuntaukseen oli osasyynä patriarkan kirkon sisäinen hajaannus. Suhtautuminen latinalaisiin oli yksi hajaannuksen ilmeinen syy. Pääkaupungin latinalaisvastaisia mielialoja ruokkivat todennäköisesti Jerusalemin ja Antiokian patriarkat. He asuivat tavallisesti Konstantinopolissa, koska frankkien hallinto esti heidän asumisensa ja toimintansa hallintoalueillaan. Jerusalemin ortodoksinen patriarkka Leontios teki poikkeuksen. Hän vieraili salaa Jerusalemissa 1170-luvulla. Noihin aikoihin Bysantin keisarin ja frankkien välillä oli yhteistyötä. Se ei kuitenkaan estänyt frankkiviranomaisia vangitsemasta Leontiosta. Patriarkka onnistui kuitenkin pakenemaan ja palaamaan takaisin Konstantinopoliin. Patriarkka Leontios oli tinkimättömän latinalaisvastainen. Hänen mielestään latinalaisten usko on hölynpölyä. Palattuaan Konstantinopoliin 1170-luvun lopulla Leontios oli kaupungin johtavia kirkollisia vaikuttajia. Hän oli Konstantinopolin patriarkka Teodosioksen rohkein liittolainen.

Toinen ortodoksinen pakolaispatriarkka vaikutti niinikään 1100-luvun lopulla Bysantissa latinalaisvastaisen toiminnan voimistumiseen. Hän oli kanonisti Teodoros Balsamon. Hänet valittiin hoitamaan Antiokian patriarkan tehtäviä noin 1185. Balsamon kiinnitti kanonistina huomionsa konkreettisiin kysymyksiin. Hänen kommentaarinsa auttavat lukijaa ymmärtämään, miten vaikutusvaltainen kirkonmies näki aikansa ongelmat. Balsamonin esille ottamat ongelmat liittyvät kirkolliseen jurisdiktioon, kuriin, papiston yhteiskunnalliseen järjestykseen, munkkeihin ja luostareihin, maallikkohurskauteen, avioliittoon ja moraalikysymyksiin.

Balsamonia kauhistutti maallikoiden kunnioituksen puute papistoa ja munkkikuntaa kohtaan. Maallikot ilveilivät usein munkkien ja heidän luostarikutsumuksensa kustannuksella. Munkkeja pahempi tilanne oli arvokkuutensa menettäneillä papeilla, jotka miellyttääkseen kansaa pukeutuivat sotilaiksi, munkeiksi ja jopa villieläimiksi. Teodoros Balsamon näki näissä ilmiöissä vakavia uhkatekijöitä Kirkon pastoraalisen palvelutehtävän toteuttamiselle. Balsamon hylkäsi yksiselitteisesti Rooman paavin primaatin. Hänen mielestään Konstantinopolin patriarkaatille kuuluivat kaikki primaatin etuoikeudet. Hän perusteli tätä Kalkedonin kirkolliskokouksen (451) 28. kanonilla, joka määritteli Konstantinopolille samanlaisen aseman kuin Roomalle. Vanha Rooma ei ollut pelkästään joutunut barbaarien käsiin, se oli myös langennut harhaoppiin ja erottautunut universaalisesta Kirkosta.

Teodoros Balsamon määritteli uudelleen Bysantin valtion identiteetin perusteet:

• keisari,
• pääkaupunki,
• Konstantinopoli,
• Kirkko ja
• kansa.

Bysanttilainen identiteetti suuntautui selkeästi latinalaista länttä vastaan. Balsamon sulki Rooman kristillisen yhteisön ulkopuolelle. Hän loi Bysantin kanoniseen lainsäädäntöön latinalaisvastaisuuden. Se voimisti entisestään 1100-luvun lopulla Konstantinopolin latinalaisvastaisuutta. Keskeinen syy siihen, miksi bysanttilaiset teologit eivät hyväksyneet Rooman paavin ylivertaista primaattia oli, ettei sille löytynyt Kirkon historiasta perusteita. Paavin vallan suunnittelijat olivat 1100-luvulla valmiit jopa väärentämään historiaa ajaessaan Rooman piispan universaalista valtaa.

Ortodoksisen kirkon asema uhattuna

Konstantinopolin valtauksen (1204) jälkeen latinalaiset sallivat bysanttilaisen eliitin, mukaan lukien ekumeenisen patriarkan, jättää pääkaupungin. He poistuivat kaupungista maaseudulle Traakiaan. Siellä he kohtasivat paikallisväestön pilkan ja ivan. Maakunnan asukkaat olivat odottaneet kauan tätä tilaisuutta. Julkisen pilkan ja häpeän kohteeksi joutuneen ylimysluokan edustajien joukossa oli melkoinen määrä kirkonmiehiä. Niin pääkaupungissa kuin maakunnissakin ylimysluokan ihmiset yrittivät kiireesti solmia suhteita latinalaisiin.

Latinalainen keisarikunta.
Kuva:Wikipedia.org

Konstantinopolin valtaaminen uhkasi Bysantin keisarikuntaa, mutta myös ortodoksisen kirkon olemassaoloa. Ristiretkeläiset perustivat latinalaisen keisarikunnan, mutta he loivat Konstantinopoliin myös latinalaisen patriarkaatin. Konstantinopolin ortodoksinen patriarkka Johannes X karkotettiin pääkaupungista ja hän siirsi piispallisen residenssinsä Didymoteioksen maakuntakaupunkiin. Patriarkka Johannes oli vanha ja väsynyt kirkonmies. Hänestä ei ollut enää kirkkonsa johtajaksi. Teodoros Laskaris kutsui Johanneksen muodostamaan Nikeaan bysanttilaisen patriarkaatin. Mutta Johannes kieltäytyi ehkä sen vuoksi, että hänellä oli sukulaisuussuhde Bysantin syrjäytetyn keisarin Aleksioksen puolisoon.

Jos patriarkka Johannes olisi matkustanut Nikeaan häneltä olisi vaadittu Teodoros Laskarideksen kruunaamista keisariksi. Patriarkka Johannes kuoli kesäkuussa 1206. Patriarkan toimettomuus heikensi ortodoksisen kirkon moraalia. Munkkiteologit ottivat latinalaisten kanssa käydyissä teologisissa väittelyissä johtavan roolin. Munkkipuolueen johtohahmo oli alkuvaiheessa Johannes Mesarites (k. 1207). Latinalainen kardinaali Pietro Capuano (k. 1214) vaati Hagia Sofian katedraalissa joulukuussa 1204 bysanttilaisilta välitöntä alistumista latinalaisen patriarkan ja sitä kautta paavin valtaan. Mesarites teki kardinaalille selväksi, etteivät bysanttilaiset hyväksyneet paavin ylivaltaa. Kardinaali vastasi tähän uhkauksilla ja solvauksilla.

Johanneksen veli Nikolaos Mesarites (k. 1214) oli Konstantinopolin kreikkalaisen papiston ja Nikean hovin yhdyshenkilö. Hän osallistui veljensä kanssa teologisiin väittelyihin latinalaisen papiston kanssa. Nikolaos muutti veljensä kuoleman jälkeen Nikeaan ja hänestä tuli Efeson metropoliitta. Munkit kokivat latinalaisten Konstantinopolin valloituksen ortodoksista uskoaan mittaavana koettelemuksena. He olisivat voineet helposti paeta pääkaupungista, mutta päättivät jäädä. He iloitsivat, että heille järjestyi mahdollisuus katua syntejään. Latinalaiset saattoivat riistä heiltä kaiken muun, mutta eivät “heidän ortodoksista uskoaan”. Varsin pian he kuitenkin havaitsivat, että latinalaiset halusivat riistää heiltä myös sen.

Latinalaiset häpäisevät Hagia Sofian katedraalin

Paavi Innocentius III (1198-1216) saattoi olla määrätietoinen kirkonmies, mutta silti hän ei onnistunut valvomaan latinalaisten toimia Bysantin maaperällä. Bysanttilaiset piispat ajettiin maanpakoon, ja latinalaisia prelaatteja tuli heidän tilalleen. Latinalaisia luostarinjohtajia nimitettiin eräiden rikkaiden bysanttilaisluostareiden johtoon. Ainakin 20 ortodoksista kirkkoa ja 13 luostaria joutui latinalaisten alaisuuteen. Konstantinopolin latinalaiset valloittajat, maallikot ja kirkonmiehet himoitsivat kilvan Bysantin kirkon omaisuutta. Heitä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi valloittamaan ja ottamaan haltuunsa kaikkia pääkaupungin kirkkoja ja taloja. Ranskalaiset ja venetsialaiset ryöstelivät yksityiskoteja, palatseja ja kirkkoja. He ryöstivät kirkoista kaiken, minkä saivat irti.

Kaiken kukkuraksi he rikkoivat Hagia Sofian alttarin. Sotilaat kuskasivat katedraalista kaiken mahdollisen arvoesineistön. Niketas Koniates kutsuu sotilaita “antikristuksen edelläkävijöiksi, jotka jumalattomilla teoillaan ennakoivat saatanan saapumista”. Hagia Sofian katedraali häpäiseminen oli sekä uskonnollinen että poliittinen teko, jolla hyökättiin ortodoksista uskoa ja Bysantin keisarikuntaa vastaan. Hagia Sofia oli bysanttilaisten keisarillisen arvovallan yhteinen symboli. Bysantin keisarikunnassa ortodoksisen uskon yhteisölliset symbolit olivat myös yhteiskunnan yhteisiä symboleja.

Reliikit latinalaisten rosvouksen kohteena

Latinalaiset tuhosivat Konstantinopolin valtauksen yhteydessä myös pyhän Panteleimonin sairaalan. Sairaala oli raunioina aina 1300-luvun puoliväliin saakka. Konstantinopolin lukuisat sairaalat kokivat saman kohtalon. Kaupungin monipuolinen filantrooppinen toiminta lakkasi vuosikymmeniksi.

Bysanttilaisen kirkollisen taiteen latinalaiskauden (1204-1261) historia on vielä paljossa selvittämättä. Voidaan kuitenkin olettaa, että suurin osa bysanttilaisista taiteilijoista pakeni Konstantinopolista. He saivat mahdollisesti töitä ortodoksisissa hoveissa, esimerkiksi Nikeassa, Trapezuntissa sekä Artassa, ehkä myös Serbiassa ja Bulgariassa. Bysantin taiteellinen työ luomistyö kärsi pahoin ristiretkeläisten ryöstöistä ja yleisestä köyhtymisestä. Ylelliset taidemuodot kuten emalityöt ja silkille maalaaminen rappioituivat. Myös miniatyyrimaalarit joutuivat rajoittamaan työtään. Jälkipolville on säilynyt vähän tietoa Nikean keisarikunnan taiteesta. Bysanttilaisen maalaustaiteen 1200-luvun ehkä huomattavimmat työt ovat Serbian Mileševassa ja Sopocanissa. Ikonit ilmentävät koko 1200-luvun ajan viehtymystä monumentaalisuuteen, kuten edelliselläkin vuosisadalla. Frankkimiehitys ei pysäyttänyt taiteen tuotantoa edes Konstantinopolissa, missä valmistui monia loisteliaasti kuvitettuja käsikirjoituksia.

Bysanttilaisen taiteen viimeinen luova kausi tulee esille ns. Paleologos-kauden (1261-1453) töissä. Kauden teki mahdolliseksi Konstantinopolin vapautuminen latinalaisesta ikeestä vuonna 1261. Bysanttilaiset taiteilijat välttivät tietoisesti Paleologos-kaudella läntisen taiteen vaikutteet. Sen sijaan he etsivät töissään vanhan bysanttilaisen kirkkotaiteen juuria. Jonkin verran on todisteita siitä, että latinalaiset siirsivät tuhottujen tai vahingoittuneiden kirkkojen rakenteellisia osia niihin kirkkoihin, joita he ottivat käyttöönsä. Paavi Innocentius III:n kirjeestä tiedetään, että uusi latinalainen patriarkka Tuomas Morosini otatti Anastasis-kirkon marmoripylväät Hagia Sofian katedraalin “alttarin koristamiseen” (ad ornatum altaris). Lännen kirkon viranomaiset suorittivat ilmeisesti myös joitakin latinalaisen riituksen mukaisia kirkkojen kalusteiden uudelleen järjestelyjä.

Konstantinopolin kirkoissa ja luostareissa oli ennen vuotta 1204 lukuisia reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä. Reliikeistä melkoinen osa joutui lähinnä latinalaisten piispojen “hurskaan rosvouksen” kohteeksi. Halberstadtin piispa Konrad oli varsinainen “hurskas rosvo”. Hän ryöväsi muun muassa apostolien Bartolomeoksen, Tuomaksen ja Paavalin sekä pyhän Nikolaoksen reliikit. Piispa väitti myöhemmin saaneensa pyhäinjäännökset lahjaksi. Latinalainen apotti Martinus puolestaan onnistui hankkimaan itselleen Kristus Pantokrator-luostarin reliikit. Hän kidutti erästä vanhaa pappia, joka lopulta paljasti ahneelle apotille luostarin reliikit ja muut kalleudet.

Näyttää ilmeiseltä, ettei latinalaisia valloittajia ollut riittävästi miehittämään ja ylläpitämään kaikkia Konstantinopolin kirkkoja ja taloja. Kaupungissa rehotti aika ajoin vandalismi. Sen kohteeksi joutui myös Konstantinopolin esikaupungissa sijaitseva Pyhän Johannes Teologin kirkko. Bysantin keisari Basileios II:n (976-1025) jäännökset oli haudattu tähän kirkkoon. Hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin pois haudasta ja heitettiin barbaarisesti kirkon nurkkaan. Jopa keisari Justinianoksen (527-565) maalliset jäännökset joutuivat ristiretkeläisten häpäisyn kohteeksi.

Latinalaiset käyttäytyivät Konstantinopolin miehityksen jälkeisinä päivinä yleisen moraalittomasti. He toteuttivat seksuaalisia himojaan ja raiskasivat naisia kaduilla, kauppakäytävillä jopa kirkoissa. Yleinen tappaminen kohdistui myös pieniin lapsiin. Konstantinopolin valtaus tapahtui tiistaina 13. huhtikuuta 1204. Seuraava sunnuntai oli palmusunnuntai. Sen jälkeen ristiretkeläiset viettivät pyhää viikkoa ja pääsiäistä ylistäen “suuresta voitostaan” Jumalaa.

Bysantin keisarikunta syntyy uudestaan

Aluksi bysanttilaiset munkit eivät kyseenalaistaneet latinalaismiehitystä. He hyväksyivät sen rangaistuksena synneistään. Konstantinopolin kreikkalaiset pyysivät paavi Innocentiukselta lupaa valita patriarkka Johanneksen kuoleman (1206) jälkeen ortodoksinen patriarkka. Paavi ei suostunut pyyntöön, koska se olisi merkinnyt, että Rooman piispa olisi hyväksynyt kahden patriarkaatin olemassaolon Konstantinopolissa. Sen sijaan paavi Innocentius yritti usein lähettiläiden kautta saada neuvotteluissa Konstantinopolin kreikkalaiset tunnustamaan paaviuden ja venetsialaisen patriarkka Morosinin. Paavin yritykset kilpistyivät kreikkalaisten ehdottomaan vastarintaan.

Kreikkalaiset kääntyivät ortodoksisen patriarkan valitsemisasiassa Nikean hallitsijan Teodoros Laskariksen (1204-1222) puoleen. Teodoros oli vuoteen 1208 mennessä laajentanut valtaansa suureen osaan läntistä Anatoliaa. Hän kokosi ympärilleen monia konstantinopolilaisen eliitin edustajia, joihin kuului myös ortodoksisia piispoja ja Hagia Sofian kirkon papistoa. Nikean keisari Teodoros vastasi myönteisesti maaliskuussa 1208 Konstantinopolin kreikkalaisten pyyntöön saada valita uusi ortodoksinen patriarkka. Hän kutsui Nikeaan keisarikunnan piispoja, Hagian Sofian katedraalin korkeaa papistoa ja Konstantinpolin luostareiden johtajia. Synodi kokoontui suuren paaston kolmannella viikolla.

Patriarkaksi valittiin Mikael Autoreianos, joka oli aikaisemmin toiminut patriarkaatin hallintovirkamiehenä ennen vuotta 1204. Konstantinopolin patriarkka Mikael IV oli sivistynyt kirkonmies, joka tunsi hyvin sekä kristillistä että antiikin Kreikan klassista traditiota. Vastavalitun patriarkan ensimmäisiä tehtäviä oli kruunata ja voidella pääsiäissunnuntaina 1208 Teodoros Laskaris Nikean keisariksi. Bysantin keisarikunta syntyi uudestaan maanpakolaisuudessa. Nikeasta tuli samalla ortodoksisen maailman kirkollinen ja poliittinen keskus.

Bysanttilainen identiteetti sai ratkaisevasti latinalaisvastaisen luonteen

Latinalaisten valloituksen (1204) aikainen kreikkalaisten alistuneisuus muuttui suuttumukseksi: Konstantinopolin barbaarinen ryöstäminen ja tuhoaminen oli rikos ja häväistys ortodoksista kirkkoa kohtaan. Kreikkalaisten mielen muutos tulee hyvin esiin Kyrillos (maallikkonimeltään Konstantinos) Stilbeksen syytöksissä latinalaisia vastaan. Kyrillos nimitettiin Kyzikoksen metropoliitaksi vähän ennen Konstantinopolin valtaamista. Kyrillos havaitsi pian piispaksi valintansa jälkeen olevansa virasta erotettu esipaimen. Hän haki turvapaikkaa Teodoros Laskariksen hovista. Metropoliitta Kyrillos korosti, etteivät latinalaiset pitäneet paavia pelkästään apostoli Pietarin seuraajana, vaan he julistivat hänet kaikkien kristittyjen herraksi. Paavi Innocentius painotti Konstantinopolin patriarkka Johannekselle vuonna 1199-1200 lähettämissään kirjeissä, että Rooma on “kaikkien kirkkojen äiti ja pelastuksen arkki”.

Metropoliitta Kyrilloksen kirjoitelma latinalaisia vastaan valmistui vähän paavin lähettilään kardinaali Pelagiuksen Konstantinopolin matkan (1213) jälkeen. Kardinaalin matka herätti ymmärrettävää epäluuloa Nikean ortodokseissa. Kyrilloksen mukaan latinalaiset eivät kunnioittaneet ikoneita. He istuivat jumalanpalveluksen aikana. Metropoliitta Kyrillos oli ensimmäinen bysanttilainen kirkonmies, joka tuomitsi tutkielmassaan latinalaisten indulgenssin eli anekäytännön. Hän oli varma, ettei latinalaiset kyenneet perustelemaan aneiden käyttöä edes omalla arveluttavalla perinteellään. Konstantinopolin ryöstäminen vahvisti Kyrilloksen mielipidettä, että latinalaisten usko oli vääristynyt sodan kannattamiseksi ja edistämiseksi. Ristiretkeläiset häpäisivät Konstantinopolin kirkot. Ritarit ratsastivat hevosineen sisälle Hagia Sofian katedraaliin. He häpäisivät sen alttarin ja surmasivat kirkossa julmasti ortodokseja. Latinalaiset polttivat ja tallasivat jalkoihinsa pyhiä ikoneita. Pahinta tässä kaikessa oli se, ettei latinalainen papisto millään tavoin puuttunut sotilaiden mielivaltaan. He osallistuivat jopa itse pyhien paikkojen ryöstelyyn.

Kaiken tämän muistaminen teki maanpaossa eläville bysanttilaisille kipeää. Patriarkka Mikael IV antoi kirkollisen hyväksymisen sodalle latinalaisia vastaan. Hän lupasi sotilaille synninpäästön tässä elämässä tehdyistä synneistä, jos he kaatuivat puolustaessaan maataan ja Jumalan kansaa. Lupaus oli vieras Bysantin teologiselle perinteelle ja peruutettiin varsin pian. Konstantinopolin valloittaminen ja ryöstäminen (1204) voimisti yhdenmukaisuuden näkemistä bysanttilaisten ja Israelin kansan kanssa. Nikean keisarin tehtävänä oli uutena Mooseksena palauttaa valtaistuin Uuteen Jerusalemiin eli Konstantinopoliin. Bysanttilainen ideologia ja identiteetti saivat ratkaisevasti latinalaisvastaisen luonteen ja sisällön. Vuoden 1204 tapahtumat kristallisoituivat maanpaossa uudeksi bysanttilaiseksi identiteetiksi.

Bysanttilaiset kokivat latinalaiset barbaareina, jotka hyökkäsivät lännestä bysanttilaisten kimppuun ja ryöstivät Konstantinopolin. Niketas Koniates pyysi konstantinopolilaisten nimissä Nikean keisari Teodoros Laskarista kostamaan barbaarien aiheuttamat vääryydet:

”Sinun nuolesi kostavat italialaisille kyyneleeni.”

Koniateksen mukaan ristiretken johtomiehet pitivät itseään kreikkalaisia “hurskaampina ja oikeudenmukaisempina”. Käytännössä heidän toimintansa osoitti jotakin aivan muuta. He johtivat sotajoukkoja raiskauksissa, murhissa ja pyhäishäväistyksissä.

Bysanttilaisten toiveet latinalaisten kukistamisesta keskittyivät keisari Teodoros Laskarikseen, jonka toivottiin ajavan latinalaiset pois Konstantinopolista. Toiveet olivat korkealla, kun keisari Teodoros kukisti seldžukkisulttaanin 1211. Mutta kun keisari kärsi tappion taistelussa latinalaisten keisaria Henrikiä vastaan, toiveet romahtivat. Konstantinopolin nopea takaisin valtaaminen ei tuntunut enää realistiselta.

Nikean keisarikunnan seuraavana tavoitteena oli koota yhteen ortodoksiset yhteisöt keisarin ja patriarkan arvovallan ja suojelun piiriin. Tavoitteet saivat erilaisia ilmenemismuotoja. Sellaiset piispat, jotka olivat jääneet Konstantinopoliin laumansa keskelle, kuten esimerkiksi Mikael Koniates, tervehtivät Nikean keisarikuntaa ortodoksisuuden uutena keskuksena. Keisari ja patriarkka huolehtivat yhdessä Konstantinopolin ortodoksisesta yhteisöstä. Kun pääkaupungin takaisin valtaaminen näytti siirtyvän hamaan tulevaisuuteen, Nikean keisari ja Konstantinopolin paossa elävä patriarkka valoivat uskoa ja toivoa Konstantinopolin kreikkalaisiin.

Patriarkan Nikeaan organisoima pakolaiskirkko oli konstantinopolilaisten kirkko. Patriarkka Mikael IV ja hänen läheiset virkamiehensä olivat lähtöisin Hagia Sofian papistosta. Mikael ja hänen seuraajansa johtivat maanpakolaisuudessa Nikeassa taistelua latinalaisten herruutta vastaan. He tekivät parhaansa vahvistaakseen latinalaisen hallinnon alaisten kreikkalaisten uskoa. Tilannetta vaikeutti latinalaisten uusi haaste Konstantinopolin ortodokseille: latinalaiset munkkikunnat. Latinalaiset munkkikunnat havaitsivat jo varhain, miten he saattoivat toteuttaa lahjojaan Konstantinopolin latinalaisen keisarikunnan alueella. Fransiskaanit loivat oman organisaationsa Konstantinopoliin vuoteen 1220 mennessä, dominikaanit hieman myöhemmin.

Paavi Gregorius IX (1224-1241) sitoi taitavasti uudet kerjäläisveljestöt paavinistuimeen ja teki niistä hyödyllisiä paavin politiikan toteuttamisen välineitä. Paavilla oli tärkeä osuus siihen, että paavin istuin tunnusti virallisesti fransiskaanit ja dominikaanit. Hän käytti heitä myös taistelussa kerettiläisiä vastaan. Paavi Gregorius antoi kerettiläisten etsimisen erityisten inkvisiittorien tehtäväksi. Inkvisiittorit olivat pääasiassa dominikaaneja. Dominikaanit pakottivat Konstantinopolissa pyhän Mamaksen luostarin igumenin allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hyväksyttiin latinalaisten opetus happamattoman leivän käytöstä ehtoollisessa. Dominikaanit johtivat Kyproksella taistelua ortodoksimunkkeja vastaan. Taistelu johti vuonna 1231 kolmentoista Kantariotissan luostarin ortodoksimunkin marttyyrikuolemaan.

Konstantinopolin patriarkka Germanos II arvosteli seuraavana vuonna paaville lähettämässään kirjeessä jyrkin sanoin dominikaanien suorittamaa verilöylyä. Verilöyly lisäsi latinalaisvastaisuutta sekä Kyproksella että pääkaupungissa Konstantinopolissa. Erityisesti munkit ja maallikot vastustivat latinalaisia. Piispat olivat taipuvaisia luovimaan latinalaisen kirkollisen hallinnon kanssa. Patriarkka Germanos nuhteli vuonna 1229 voimakkaasti niitä kyproslaisia piispoja ja pappeja, jotka olivat halukkaita alistumaan Rooman paavin valtaan. Hän korosti heille kuinka hengellisesti vaarallista oli tulla riippuvaiseksi Rooman kirkon vääristä opetuksista.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuus

• Angold, Michael, 1995, Church and Society in Byzantium under the Comneni 1081-1261. Cambridge.
• Archbishop Chrysostomos, 2001, Orthodox and Roman Catholic Relations. From the Fourth Crusade to Hesychastic Controversy. Etna.
• Garland, Lynda, 1999, Byzantine Empresses. Women and Power in Byzantium AD 527-1204. New York.
• Gill, Joseph, 1977, The Tribulations of the Greek Church in Cyprus 1196- c. 1280. - Byzantinische Forschungen. Internationale Zeitschrift für Byzantinistik. Band 5. Amsterdam.
• Hakkarainen, Jarmo,
  • 1995, Paaviuden nousu ja bysanttilainen itä. - Ajaton Bysantti II. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N.o 16. Joensuu.
  • 2002, Bysanttilaisen politiikan ja kulttuurin vaikutteita Venetsiassa. - Erga 2001. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N:o 31. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti, 1995; Bysantin yksityiset uskonnolliset laitokset keisarikunnan viimeisinä vuosisatoina. - Ortodoksia 44. Kuopio.
• Kolbaba, Tia M., 2000; The Byzantine Lists. Errors of the Latins. Chicago.
• Magdalino, Paul, 1993, The Empire of Manuel I Komnenos 1142-1180. Cambridge.
• Metropolit Maximos von Sardes, 1980, Das ökumenische Patriarchat in der orthodoxen Kirche. Übertragung aus dem Französischen und Griechischen von J. Strauss und F. von Halem. Freiburg.
• Niketas Koniates
  • 1880, ΤΑ ΖΩΖΩΜΕΝΑ. II. Toim. Sp. P. Lampros. Ateena.
  • 1972, Orationes et Epistulae. Edited by I. A. van Dieten. Berlin & New York.
  • 1984 O City of Byzantium. Annals of Niketas Choniates. Translated by H.J. Magoulias. Detroit.
• Oikonomidès, Nicholas, 1967, Cinq actes inédits du patriarche Michel Autôreianos. - revue des études byzantines. 25.
• Ostrogorsky, George, 1969, History of the Byzantine State. New Brunswick.
• Papadakis, Aristeides, 1994, The Christian East and the Rise of the Papacy: The Church 1071-1453 A.D. Crestwood.
• Papadakis, Aristeides & Talbot, Alice-Mary, 1972, John Camaterus confronts Innocent III. - Byzantinoslavica.
• Patsavos, Lewis, 1992, The Primacy of the See of Constantinople. - The Greek Orthodox Theological Review. Vol. 37. Numbers 1-4. Brookline.
• Queller, Donald E. & Madden, Thomas F., 1997, The Fourth Crusade. The Conquest of Constantinople. Philadelphia.
• Rhalles, G. & Potles, M., 1852- 1859, Σὐνταγμα τῶν Θείων καὶ ιερῶν κανὀνων. I-IV. Ateena.
• Richard, Jean, 1989, The establisment of the Latin Church in the Empire of Constantinople (1204-1227). - Latins and Greeks in the Eastern Mediterranean after 1204. Edited by B. Arbel, B. Hamilton , and D.D. Jacobt. London.
• Runciman, Steven, 1955, The Eastern Schism. Oxford.
• Treadgold, Warren, 1997, A History of the Byzantine State and Society.
• Vasiliev, A. A., 1982, History of the Byzantine Empire. Vol. II. Wisconsin.
• Wolff, R.L., 1944, The Latin Empire and the Franciscans. - Traditio 2.