Ortodoksinen teologia – hengellisen parantumisen tiedettä

Kirkko elää maailmassa

Ortodoksisessa teologisessa opetuksessa pelastuminen ei ole pelkästään vapautumista jostakin (synnistä) vaan se on myös tulemista joksikin (hengellinen eheytyminen, tervehtyminen). Eli pelastuminen on luonteeltaan terapeuttista, hoitavaa ja eheyttävää. Bysantin keisarikunnassa ihminen nähtiin kristillisen käsityksen mukaisesti hengellisenä, psyykkisenä ja rationaalisena kokonaisuutena. Bysantin kristillinen teologia lähestyi ihmisen parantumista ihmispersoonan kokonaisvaikutteisesta psykosomaattisesta ymmärtämisestä käsin. Bysanttilaiset isät kutsuivat Kirkkoa ihmisen eheyttämiseen ja parantamiseen omistautuvaksi “sairaalaksi”.

Kirkko ei ole tästä maailmasta ja kuitenkin Kirkko elää tässä ajassa ja maailmassa. Kirkon lähetystehtävänä on julistaa langenneessa maailmassa kirkastunutta elämää Kristuksessa. Pyhä Ehtoollinen tekee todelliseksi profeetallisen totuuden, jolla Kirkko kokee ja tulkitsee ajan ja historian. Jos Kirkon jäsenet hylkäävät Kirkon profeetallisen eetoksen, silloin ihmisten historia on mielettömyyttä, kauhua, vihaa, riistoa, orjuutta, sotia, nälkää, epäoikeudenmukaisuutta ja kurjuutta. Ihmisen moraalinen ja eettinen tasapainottomuus johtuu tahdon heikkoudesta. Paha vaikuttaa ainoastaan ihmisen tahdosta. Ihminen on syntiin langennut haavoittunut olento. Synnin tekeminen merkitsee ihmisen hengellistä sairautta ja sokeutta.

Ihminen pettää korkean jumalallisen kutsumuksensa ja tuhoutuu. Maallistuminen tarkoittaa ihmisen vieraantumista Jumalan iankaikkisesta elämästä. Ihminen kieltäytyy Kirkon terapeuttisesta elämästä ja ajautuu ajallisiin ja katoaviin nautintoihin. Kulutushysteria, nautintojen etsiminen ja yksilön vapaus leimaavat länsimaista elämänmenoa, jossa ei ole sijaa Jumalan palvelemiselle, itsensä uhraamiselle ja askeettiselle taistelulle. Salliva yhteiskunta elää tingityn etiikan aikaa, joka pyrkii ihmisten kautta muuttamaan Kirkon uskon ja elämän sisältöä maailmalliseksi. Ihminen korostaa häpeilemättömästi halun merkitystä. Halun tyydyttämistä pidetään oikeutettuna ja itsensä hillitsemistä pidetään luonnottomuutena. Monet Kirkon nimelliset jäsenet suhtautuvat välinpitämättömästi Kirkon opetukseen ja elämään.

Ortodoksinen kirkko suojelee ja puolustaa Jumalan elämän pyhää lahjaa. Kirkko kutsuu opetuksessaan uskovia todistamaan elämällämme Jumalan läsnäolon merkityksestä kotona, työpaikalla ja missä tahansa. Ihmisluonnon eheytyminen perustuu lakkaamattomassa rukouksessa ihmisen dialogiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Ihmisluonnon eheytyminen ei tarkoita äkillistä siirtymistä kaikkein korkeimpaan. Ihmisluonnon eheytyminen on ihmiselämän kestävää taistelua, vaivannäköä ja Jumalan uudistavaa rakkautta. Maallistuneen yhteiskunnan asukkaiden mielenlaatu heijastaa kuluttamisen nautinnollisia muotoja, nautintoja, itseriittoisuutta ja itsenäisyyttä, joka hylkää perinteiset ortodoksiset itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan palvelemisen arvot. Ihmiset luottavat itsekkyydessään ja ylpeydessään tieteen ja teknologian voimaan. Siihen kuuluu ajatus, että on olemassa tieteen logiikka, jota kaikki tietojärjestelmät noudattavat. Tieteen logiikka on riippumaton historiasta, ihmisestä ja käytännöstä.

Tasa-arvoa ja yksilönvapautta korostavissa länsimaissa yksilö asetetaan yhteisön edelle. Yksilönpalvonta on nopeuttanut maallistumista. Uskonnollisuudella on vähän tekemistä edes uskonnollisia symboleja kantavien ihmisten elämässä. Nykyajan elämäntapa on lisännyt valinnan vapautta ja luonut uusia elämäntyylejä monikulttuurisessa ympäristössä. Näissä elämäntyyleissä historian päämäärä ei ole ikuisesti hyvän tekeminen, vaan vapauden toteuttaminen. Tätä näkemystä edustivat muun muassa Hegel, Kant ja Marx.

Ihmiset marginalisoivat elämässään jumalanpalveluksen merkityksen. Kirkon usko ja käytäntö on harvoin läsnä perheen arkielämässä ja kirkossa käynnit ovat olennaisesti vähentyneet, joten lapsille ei välity kirkollista perinnettä ja maallistuminen etenee. Käsite “kansalainen” on menettämässä sisältöään. Ihmiset jakautuvat yhteiskunnassa valtapitäjien eliittiin ja alamaisten massaan. Näin oli ennenkin, mutta ero on siinä, että aikaisemmassa valtiomuodostumassa vallan oikeutuksena oli yhteinen ja alkuaan uskonnollinen arvopohja. Tämän pohjan on pirstonut järjen ja valistuksen muoto, joka on saanut aikaan tämän päivän teollisuusyhteiskunnan. Kristillisessä arvomaailmassa vapautta ja tasa-arvoa ensisijaisempi on totuus ja hyvyys ja niitä seuraavat ihmisten välinen kristillinen veljeys ja huolenpito.

Euroopan sisäisen köyhälistön muodostavat työttömät, köyhät ja syrjäytetyt. Heidän lukumääränsä on suuri ja heidän asemansa heikko. Uhkaavan tulevaisuuden kuvan tarjoaa ulkoinen köyhälistö: etelän ja kaakon islamilaiset ihmismassat sekä idän slaavit. Arkkimandriitta Justin Popovits (k. 1979) kirjoitti vuosikymmeniä sitten eurooppalaisesta valekristillisyydestä. Hänen mielestään moderni ateistinen sosiaalihumanismi kasvaa ideologisesti ja metodologisesti valekristillisyydestä. Eurooppalaisen ihmisen elämänmenoa kuvastaa itsensä ja nautintojen rakastaminen.

Kirkko hengellisenä sairaalana

Pyhä apostolinen ja katolinen kirkko valmistaa uskovia iankaikkiseen elämään. Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmisten elämä valmistautumiseksi. Kirkko opettaa, että kirkollinen elämä saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan. Ortodoksista kirkkoa ja ortodoksista kristillisyyttä ei ole ilman valmistautumista. Kirkon liturgia on aina jotakin mikä on eskatologista. Ortodoksisen kirkon monivaiheinen historia osoittaa, että yhteisöllinen eukaristinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisten keskinäisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja kaikista ihmisluonnon ominaisuuksista osalliseksi tuleminen on kosminen tapahtuma. Jumala ja ihminen ovat Kristuksessa yhtä. Kristuksen maanpäällinen toiminta kannustaa Kirkon jäseniä sosiaaliseen toimintaan.

Ortodoksinen opetus ihmisestä on realistinen, askeettinen ja eskatologinen. Ortodoksisen käsityksen mukaan ihmiselämää ei määritä ihmisen biologinen käyttäytyminen tai hänen biologisen elämänsä pidentäminen. Ihmiselämän arvo on ihmisen kirkkoyhteisössä tapahtuvassa askeettisessa kehittymisessä ja kasvamisessa. Ortodoksisen tradition mukaan ihmisen olemuksellinen kirkastuminen tapahtuu iankaikkisuudessa. Tulevalla elämällä on enemmän painoarvoa kuin ajallisella elämällä. Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa:

“Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme.” (2. Kor. 5.1-2)

Kirkon eskatologinen elämänasenne opettaa uskovia näkemään 2000-luvun alun bioeettiset ongelmat toisin kuin näkyvään maailman sitoutunut ympäristö. Maallinen bioteknologia ja bioetiikka palvelevat langenneen ihmisen biologisen olemassaolon tarpeita. Kumpikaan ei kunnioita ihmisen hengellistä ulottuvuutta. Voidaan perustellusti puhua maallistuneen maailman tarpeita palvelevasta sekulaarista bioetiikasta. Maallistuneen eetoksen edustajat käyttävät mielellään yhteiskunnassa ja kirkollisissa yhteyksissä iskusanaa “fundamentalismi”, jolla he haluavat vaientaa avoimen keskustelun yhteiskunnan ja Kirkon moraalisista ja eettisistä kysymyksistä. He leimaavat fundamentalistiksi ihmisen, jonka uskonnolliset elämän sitoumukset ovat perusteiltaan vastakkaiset hallitsevan maailmanlaajuisen sekulaarin etiikan kanssa. Käsite “fundamentalismi” edustaa poliittista käsitteistöä, jonka tehtävänä on marginalisoida, tuomita ja hallita niitä, jotka uskaltavat haastaa liberaalin yleismaailmallisen eetoksen ylivallan.

Harhaoppi vääristää valheena ja petoksena Kirkon totuuden. Kukaan ei voi todistaa ja julistaa Kirkon uskoa ja elämää, jos hän samalla pettää Kirkon uskon ja elämän. Nafpaktoksen metropoliitta Hieroteoksen mukaan kirkko muuttuu maalliseksi, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena järjestönä. Kirkon elämä kaventuu tuolloin ulkokohtaiseksi ideologiaksi ja järjestelmäksi, jolla ei ole terapeuttista yhteyttä ihmisten elämään. Apostolinen ja katolinen kirkko merkitsee todellista Jumalan elämää, joka on Jumalan ja ihmisen ykseyden hedelmää. Pyhät isät opettavat, että Kirkko on hengellisen terveyden keskus, ihmisiä hoitava hengellinen sairaala. Kun isät viittaavat sairauteen ja hoitoon, he tarkoittavat ihmisen hoitoa tarvitsevaa mielen sairautta. Ihmisen Kristuksen mielen mukainen “mieli” riippuu puhdistumisesta, kirkastumisesta ja jumaloitumisesta.

Metropoliitta Hieroteos opettaa pyhien isien hengessä, että Kirkon todellinen olemassaolo merkitsee kirkollisen terapian hedelmiä. Aikanamme on suurena kiusauksena samastaa papin kirkollinen johtajuus ja työ jumalanpalveluksen ulkoiseen toimittamiseen, jolloin papin pastoraalinen työ ja evankeliumin julistaminen halvaantuu. Monet vapaamielisen yhteiskunnan näkemykset pesiytyvät “ortodoksisuuden nimikkeen” alle. Hieroteoksen mielestä ortodoksinen pappeus on toimimista hengellisenä lääkärinä, ihmisten moninaisten sielun sairauksien hoitamista. Jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähdään Kirkon elämässä terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Kaikki ihmiset ovat synnin sairastuttamia ja tarvitsevat Kirkon pastoraalista terapiaa ja lääkintää. Kristus parantaa ihmissielun kivut ja kuolettavat haavat. Hän on “Elämän Lääke”. Parantuminen on ihmiselle mahdollista, jos ihminen lähestyy Kristusta oikean uskon, katumuksen, paaston, rukouksen ja armeliaisuuden kautta.

Ihmisillä on vahva taipumus korvata aito katumus jopa patologisilla itseinhon tai syytösten tiloilla. Kirkon isien opettama katumus ei kuitenkaan ole muunnettavissa eikä se toimi ihmisessä teeskenneltyjen tilojen kautta. Katumus on päämäärätietoista liikettä, joka tähtää ihmisen eheytymiseen ja paranemiseen Kristuksessa. Anteeksiantamisen ilmapiirissä elävä Kirkon jäsen pysyy myös sisäisesti terveenä, sillä sovittamattomista asioista johtuvat, piilotetut vihan ja muut kielteiset tunteet eivät pääse tunkeutumaan hänen sielunsa syviin kerroksiin ja myrkyttämään hänen sisintään.

Metropoliitta Hieroteos tähdentää pyhien isien opetuksen mukaisesti, että Kirkko hoitaa sairaalana synnin haavoittamia ihmisiä. Pyhässä Raamatussa on useita tekstejä, jotka viittaavat samaan teemaan. Näistä ehkä tunnetuin on vertaus laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Kristus edustaa vertauksessa laupiasta samarialaista, joka hoitaa haavoittuneen ihmisen ja vie hänet majataloon, sairaalaan eli Kirkkoon. Tämä tulkinta korostuu pyhän isämme Johannes Krysostomoksen opetuksessa. Kirkko on sairaala, jossa hoidetaan synnin haavoittamia ihmisiä. Piispat ja papit ovat Jumalan kansan terapeutteja. Pyhän pappeuden kautta Kristus jatkaa tässä maailmassa papillista toimintaansa, ylimmäispapillista opetus- ja sielunhoitotyötään.

Teologia – hengellisen parantumisen tiedettä

Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Pyhien isien perinteessä teologeja kutsutaan “Jumalan näkijöiksi”. He seuraavat pyhän Gregorios Palamaksen mukaan (k. 1359) Kirkon “metodia” eli ovat ottaneet vastaan täydellisen uskon, mielen valistumisen ja jumaloitumisen. Metropoliitta Hieroteoksen mielestä läntinen teologia eroaa ratkaisevasti idän ortodoksisesta teologiasta. Läntistä teologiaa hallitsee terapeuttisen sijaan intellektuaalisuus ja emotionaalisuus. Siinä, missä ortodoksinen teologia rakentuu hesykasmiin eli mielen hiljaisuuteen, läntinen teologia painottuu rationalismiin.

Metropoliitta Hieroteos kutsuu ortodoksista teologiaa “ihmisen hengellisen parantumisen tieksi”. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmisiltä osallistumista uskon salaisuudesta. Kirkon jäsenen elämä on kasteesta lähtien jatkuvaa sotaa saatanaa ja hänen joukkojaan vastaa. Pyhien isien teologiassa Jumala on Totuus ja Pyhyys. Ihminen kasvaa ja täydellistyy ainoastaan tulemalla osalliseksi Jumalan Totuudesta ja Pyhyydestä. Kirkon jäsenten tehtävä ei ole etsiä maailmassa toiminnalleen sopivaa yhteiskuntajärjestelmää. Kirkon tulee jäsenissään välttää kiusausta hankkia maallista valtaa. Kirkkoa ei ole myöskään tarkoitettu yhteiskunnan myötäilijäksi. Kirkko on maailmassa muukalainen ja pyhiinvaeltaja. Kirkon lähetystehtävänä on palvella Kristusta palvelemalla hengellisenä sairaalana maailmassa. Kirkon opettajien mielestä ihmisen persoonallinen elämä Jumalassa on lähetystyön tärkein instrumentti. Kirkko on elämän tie. Syntyessään ihmiseksi ja omaksuessaan täydellisen ihmisyyden Jumalan Poika ei omaksunut mitään olemassa olevaa ideologiaa tai toimintajärjestelmää. Kirkon jäsenetkään eivät voi tehdä niin. Kirkon uskollinen jäsen sitoutuu lopullisesti vain siihen, mikä on eskatologista. Kirkko ei voi samastaa itseään langenneen maailman sosiaalisiin periaatteisiin, muutoksen tai kaiken säilyttämisen ideologioihin.

Professori John Meyendorff (k. 1992) totesi vuosia sitten, että ortodoksien on saavutettava elämässään moraalinen johdonmukaisuus. Hänen mielestään ortodoksisen teologian ensisijainen tehtävä on antaa Kirkon jäsenille elämän ohjenuorat, joilla moraalinen johdonmukaisuus voidaan saavuttaa. Hän tähdensi, että kysymys on enemmästä kuin vain akateemisesta pyrkimyksestä. Meyendorff oli huolissaan papiston ja maallikoiden juurettomuudesta ja valehengellisyydestä. Ortodoksisen teologian luovuttamattomana tehtävä on palvella Kirkkoa ja julistaa maailmalle Jumalan totuutta. Kirkko on yksi ja katolinen, mutta se on myös pyhä. Pyhät isät ovat vakuuttuneita, että ihmiselle on mahdollista saavuttaa Kirkossa pyhyys yhteistyössä Jumalan kanssa.

Nafpaktoksen metropoliitta Hieroteos lainaa pyhän Gregorios Palamaksen ajatusta: “Ihminen eheytyy Kirkon sakramentaalisessa ja askeettisessa elämässä”. Pyhän Gregorioksen sanat ilmaisevat ortodoksisen hengellisyyden keskeisen sisällön. Kirkon toiminnassa tulee vallita sakramentaalisen ja askeettisen elämän tasapaino ja sisäinen ykseys. Askeesia ei voi olla olemassa itsensä vuoksi, askeesin täytyy johtaa johonkin. Samoin Kirkon sakramentaalinen elämä vaatii eukaristiselta yhteisöltä hedelmällistä toimintaa. Esipaimen Hieroteos muistuttaa Kirkon ja uskonnon välisestä suuresta erosta. Maallistunutta kirkkoa hallitsevat ihmisajatukset. Ne tyydyttävät ihmisten uskonnollisia tunteita eivätkä tarjoa ihmisille mitään muuta. Laitoskirkko keskittyy ulkoiseen toimintaan ja estää Kirkon mielen mukaisen hengellisen elämän terapeuttisuuden. Tänä päivänä on yleisenä suuntauksena tarkastella yhä enemmän maallistunutta kirkkoa modernin yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäjänä. Metropoliitta Hieroteoksen mukaan tämä ilmenee myös pyrkimyksenä sovittaa Kirkon saarnat ja opettaminen palvelemaan yhteiskunnan tarpeita.

Apostolinen ja Katolinen Kirkko merkitsee ortodoksisessa perinteessä ihmistä parantavaa lääkettä ja kirurgiaa. Metropoliitta Hieroteos opettaa, että on vaarallista, jos Kirkon jäsenet ylläpitävät ihmiskeskeistä näkemystä ja kuvittelevat, että hengellisen elämän terveys voidaan palauttaa ihmiselle kuuntelemisen ja puhumisen metodin avulla. Jumala on luonut ihmissielun, jotta ihminen voisi saavuttaa yhteistyössä Jumalan rakkauden kanssa jumaloitumisen. Ihmismieli ei saavuta hengellisen elämän kirkastumista ihmiskeskeisten metodien, neuvojen ja psykoanalyysien avulla. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan rakkauteen. Kristus parantaa Kirkossa.

Jumala ihmisen elämän lähteenä

Ortodoksinen etiikka voi todellisesti tehdä työtä ihmispersoonan pelastumiseksi, kun se rakentuu uskovien elämässä apostolisen ja katolisen Kirkon mieleen ja korostaa ihmisen jumaloitumisen eetosta. On naiivia uskotella, että sekulaari bioetiikka voisi sääntöjen ja moraaliohjeiden järjestelmänä vapauttaa ihmisen bioteknologian aiheuttamista vaikeista eettisistä ongelmista. Jokainen ihminen kohtaa vapaana ja ainutlaatuisena persoonana historiansa tilanteet ja ongelmat. Mikään moraalisääntöjen kokoelma ei kykene ratkaisemaan ihmiselämän ongelmia. Ihminen tarvitsee teknologian ja taloudellisten intressien keskellä Kristuksen “mielen”, että hän voisi kohdata kirkollisen olemassaolonsa rikkaudet. Ihmispersoona ei ole pelkästään aineellinen, ruumiillinen olento. Ihmisen kallein aarre sielu tekee hänestä Jumalan kuvan mukaisen vapaan persoonan. Ihminen arvioi silloin Jumalan kuvana kaikkea ihmiselle kuuluvaa ja häntä ympäröivää.

Ortodoksisen kirkon askeettinen ja hesykastisen tradition mukainen bioetiikka korostaa ihmisen mahdollisuutta kasvaa Jumalan iankaikkiseen kirkkauteen. Kirkon bioetiikan mukaan jokainen ihmisolento ei ole vain biologinen kone, vaan ainutlaatuinen persoona. Ihmisen arvo ja pyhyys on siinä, että hänet on luotu Jumalan kuvan mukaan ja hänellä on ainutlaatuinen ominaisuus kehittää persoonallisesti hengellisyyttään. Ihmispersoona ei ole autonominen koneisto, vaan Jumalan työtoveri.

Professori Georgios Mantzarides kirjoittaa:

“ Jumala on elämän ja rakkauden lähde. Siksi osallistuminen Jumalan elämään sisältää välttämättömästi myös Hänen rakkautensa jakamisen. Jumalan rakkaus maailmaa kohtaan ei kasva välttämättömyydestä, vaan vapaudesta. Jumalan rakkaus ei rajoitu ihmisen vapauteen, vaan pikemmin edellyttää sitä.”

Kirkon lähetystyö nähdään usein vieraana ihmiselämän tosiasioille. Ihmiset ajattelevat, että uskon levittämisellä ja uskolla yleensä on vähän tekemistä ihmisen arkisen elämän kanssa. Tilanne on päinvastainen. Nykyaikainen ihminen on tullut älykkääksi kaikessa muussa paitsi Jumalaan liittyvissä asioissa. Tässä on nykyajan ihmisen murhenäytelmä: hänen elämän arvostuksensa ovat sekaisin. Häneltä on hämärtynyt, mikä elämässä on ensiarvoisen tärkeää. Hänen on mahdotonta nähdä Jumala maailmankaikkeuden järjestyksen takana.

Ortodoksisessa maailmassa ja myös suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa korostetaan mielellään etnistä perintöä hengellisen uudistumisen ja liturgisen elämän kustannuksella. Ortodoksisuus on joillekin puhuttua kieltä, murretta tai heimoperinteiden säilymistä. Jotkut haluavat nähdä ortodoksisuuden sallivana tasa-arvoliikkeenä. Kirkollisen elämän tasapainottomuus ja vääristyminen näkyy ortodoksisen paikalliskirkon arjessa. Maailmasta otetut esikuvat ruokkivat ihmisissä ortodoksisen hengellisen elämän syventämisen vastaista mielialaa. Siksi kirkollisen elämän syventämistä vastustetaan monin tavoin.

Professori Dumitru Staniloae (k. 1993) korostaa teologisessa opetuksessaan Kirkon rakkauden teologian ja persoonallisen yhteisöllisyyden erottamattomuutta. Hänen mukaansa ilman rakkautta mikään ei ole Kirkossa “pätevää”. Ainoastaan Jumalan Rakkaus luo uutta ja uudistaa. Ihmispersoona on Kolmiyhteisen Jumalan ikoni. Isä Dumitru ei näe protestanttien tavoin aineellista todellisuutta staattisena, vaan elävänä Jumalan energiana. Hän jakaa pyhän Gregorios Nyssalaisen (k. 394) ja pyhittäjä Maksimos Tunnustajan (k. 662) kosmisen teologian myönteisyyden. Aika on Jumalan kutsun ja ihmisen vastauksen välinen intervalli. Jokaisen ihmisen kutsumuksena on elää niin, että hän tekee aineellisen hengelliseksi. Jumalan tunteminen edellyttää koko ihmisen osallistumista rukoukseen ja diakoniaan.

Kristus ei kutsu meitä pelipöytään. Hän kutsuu meitä taistelukentälle: “Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (Matt. 10:34) Kutsu Kirkon hengellisen elämän aseisiin vaatii rohkeita ihmisiä, jotka ottavat paikkansa Kristuksen joukoissa missä tahansa. Kutsun noudattaminen merkitsee ristiä. Risti on hinta, jonka Kristuksen seuraajat ovat valmiita maksamaan Hänen opetuslapseutensa etuoikeudesta ja arvosta. Nyt on Kirkon uskollisten jäsenten aika Kirkon uskon ja elämän todistamiseen. Kirkon jäsenten tehtävä on profeettojen tavoin muistuttaa maailmalle, mikä ihmisten elämässä on keskeistä. Kirkon uskolliset jäsenet eivät voi luopua uskosta, toivosta ja rakkaudesta Jumalasta erossa elävää maailmaa kohtaan. Kirkon jäsenten tehtävä on tulla toivottomille toivoksi, sairaille terveydeksi, arvottomille arvokkuudeksi ja hylätyille hyväksymiseksi.

Kirkon elämä on Jumalan elävää historiaa. Profeetta Jesaja vahvistaa tämän totuuden:

“Herra, Sinä valmistat meille rauhan. Myös se on Sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä olemme saaneet aikaan.” (Jes. 26:12)

Kirkon jäsenen elämä on tarkoitettu kasteesta lähtien jatkuvaksi sodaksi saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Uuden testamentin viimeisessä kirjassa eli Ilmestyskirjassa on läsnä taistelun ja voiton teema. Pääsiäisen sanomaan ankkuroituva Ilmestyskirja opettaa uskoville Jumalan iankaikkisesta läsnäolosta. Se merkitsee Kristuksen terapeuttista läsnäoloa. Hän kuoli ristillä, nousi ylös kuolleista ja elää iankaikkisesti. Siinä on Kirkon jäsenen elämän tarkoitus. Ortodoksisen pääsiäisen ydinsanoma on yksinkertainen: Kirkon jäsenten elämä on luopumista pahuudesta, kuolemista itsekkyydelle, itsensä uhraamista ja sitoutumista Jumalan elämään. Tämä kaikki heidän on tehtävä, että he voisivat elää Kristuksessa.

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) opettaa:

“ Rakkaus maailmaan ja Jumalaan eivät voi asua samassa ihmisessä, sillä maailman rakastaminen on vihollisuutta Jumalaa kohtaan. Rahan kerääminen, lihalliset halut, ylpeys, maallinen tahto eivät ole Jumalasta, vaan erottavat ihmisen Hänestä. Ne kuolettavat voittamansa sielun ja hautaavat sen kultaiseen ja hopeiseen multaan - paljon pahempaan kuin tavallinen multa, joka tavallisesti peittää maallisen majamme. Kultaisen ja hopeisen mullan lemu yltää taivaisiin asti, taivaan enkelin ja itse Jumalan luo. Se riistää meiltä ylhäältä tulevan Jumalan armon ja ohjauksen. Pyhä apostoli Johannes osoitti selkeästi, kuinka valkeuden töistä suurin - iankaikkista elämää kantava - on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Älkäämme näyttäkö rakkautta ja uskoa vain ulkoisesti ja sanoillamme - osoittaen teoilla epäuskomme. Kristus antoi itsensä kuolemaan koko elämänsä ajan. Kuinka monta kertaa Häntä pilkattiin, lyötiin kasvoihin ja kivitettiin! Miten useasti tuo oikeudenmukaisuuden jakaja vietiin tyrannien ja ruhtinaiden eteen tekemään tiliä kuin syytetty!”

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta:

• Breck, John, 2003, God with Us. Critical Issues in Christian Life and Faith. Crestwood.
• Gerostergios, Asterios, 1994, Father Justin Popovich: Orthodox Faith and Life in Christ. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo, 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
• Harakas, Stanley, 1992, Living the Faith. The Praxis of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis.
• Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos, Secularism in Church, Theology and Pastoral Care.

www.vic.com/tscon/pelagia/htm

• The Difference Between Orthodox Spirituality and Other Confessions.

www.orthodoxfaith.com/spirituality_difference. html

• Keselopoulos, Anestis G., 2004, The Passions and Virtues According to St. Gregory Palamas. South Canaah.
• Mantzarides, George, 1973, The Witness of Orthodoxy to the Contemporary World. - St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 17. Numbers 1-2. Crestwood..
• Meyndorff, John, 1973, The Catholicity of the Church: An Introduction. - St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 17. Numbers 1-2. Crestwood.
• Schmemann, Alexander, 1974, Of Water and the Spirit. A Liturgical Study of Baptism. Crestwood.
• Scouteris, Constantine, 2002, Bioethics in the Light of Orthodox Antropology. - In Polytechnic School of Crete (ed.), First International Conference: Christian Anthropology and Biotechnological Progress. Orthodox Academy of Crete.
• Staniloae, Dumitru, 1994, The Experience of God. Translated and edited by Ioan Ionita and Robert Barringer. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
• Vlachos, Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Levadia.