Pyhä Johannes Krysostomos korosti köyhien ihmisarvoa

Pyhä Johannes Krysostomos
venäläinen ikoni
maal. Dionisius (1502)
Kuva Wikipedia

Kirkon historiassa on tuskin kiinnostavampaa kirkkoisää kuin Konstantinopolin arkkipiispa Johannes Krysostomos. Hänen tutkielmansa, opetuspuheensa, yhteiskunnallinen toimintansa ja ennen muuta hänen elämänsä esikuvallisuus innoittavat yhä tutkijoita etsimään uusia ulottuvuuksia niin Antiokian kuin Konstantinopolin 300-luvun kristillisestä todellisuudesta.

Kukaan ei voi jäädä kylmäksi pyhän Johannes Krysostomoksen persoonasta. Hänen henkilössään yhdistyi rehellisyys, askeesi ja suorapuheisuus. Hän tunsi Kirkon pappina ja piispana pastoraalista mielenkiintoa aikansa moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin. Hänelle kristittyjen epäoikeudenmukaisuus ja rakkaudettomuus merkitsi lähes kristillisen arvomaailman katastrofia.

Johanneksen pastoraalinen huolenpito ja rakkaus näkyivät hänen väsymättömässä työssään köyhien ja unohdettujen hyväksi. Hän puhui mielellään Kristuksen läsnäolosta ihmisissä erityisesti köyhän ja hätää kärsivän lähimmäisen muodossa. Ihmiset voivat osoittaa rakkauttaan Kristukselle auttamalla köyhiä ihmisiä.

Keisari, keisarinna ja korkeat viranomaiset vihasivat ja vainosivat häntä. Mutta tavallinen kansa rakasti esipaimentaan. Johannes oli loistava puhuja, jota kutsuttiin nimellä Krysostomos eli “Kultasuu”. Tämä ulkoisesti vaatimattomasti elänyt piispa taisteli harhaoppisia, laiskaa papistoa, kapinoivia munkkeja ja kevytmielisiä naisia vastaan. Kaikki nämä yrittivät saada hänet pois piispanistumelta.

Johannes Antiokialainen

Pyhä Johannes Krysostomos syntyi Antiokiassa vuosien 344 ja 354 välillä. Antiokia oli 300-luvulla uskonnollisen kirjavuuden täyttämä suurkaupunki. Siellä eli kristittyjä, juutalaisia ja pakanoita.

Antiokia oli jo Krysostomoksen syntymän aikoihin suurkaupunki, jota saattoi hyvin verrata Konstantinopoliin ja Aleksandriaan. Antiokiaa kutsuttiin kunnianimellä “Idän kuningatar”. Kaupungissa puhuttiin yleisesti kreikkaa, tosin ympäröivän maaseudun ihmisten puhekielenä oli syyria.

Kristityillä oli omat syynsä olla ylpeä kaupungistaan. Antiokian kirkko oli toiseksi vanhin kristillinen yhteisö Jerusalemin jälkeen. Kaupungissa saarnasivat Pietari ja Paavali. Siellä työskentelivät heidän oppilaansa Barnabas ja Silas ja evankelista Markus. Evankelista Luukas oli kotoisin tästä kaupungista. Antiokiassa alettiin ensimmäisen kerran kutsua kirkkoon liittyneitä kristityiksi. Kristinusko kasvoi alueella voimakkaasti. Ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen aikoihin (Nikea 325) Antiokian kirkon arvoasema oli lähes Aleksandrian veroinen.

Kristillisperäisistä harhaopeista elinvoimaisin oli areiolaisuus. Harhaopin juuret olivat Antiokian kaupungissa. Siellä piispa Paavali Samosatalainen opetti ensimmäisenä julkisesti, ettei Kristus ollut aktuaalisesti Jumalan Poika. Hänen sukulaisensa pappi Lukianos (n.250-312) opetti, että Logos oli luotu olento. Aleksandrialainen pappi Areios (k.336) oli puolestaan Lukianoksen oppilas.

Uuspakanuuden harjoittajia oli runsaasti, erityisesti ammattiväestössä ja ylemmissä yhteis-kuntaluokissa. Kaupungissa vaikutti myös voimakas juutalaisyhteisö. Juutalaisia työskenteli muun muassa lääkäreinä ja erilaisissa kaupallisissa tehtävissä. Heillä oli edustajansa jopa kaupunkineuvostossa ja sitä kautta he saattoivat vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Antiokian keskeisessä juutalaiskorttelissa oli suuri synagoga. Toinen synagoga sijaitsi kaupungin ulkopuolella.

Antiokian asukkaat tunnettiin muualla nautinnonhaluisina, maailmallisina, levottomina ja kyynisinä ihmisinä, jotka viihtyivät hevoskilpailuissa ja teatteriesityksissä. Munkit ja erakot puolestaan hylkäsivät maailmallisen elämän. He kilvoittelivat kaupungin lähistöllä sijaitsevassa vuoristossa.

Krysostomoksen äiti Antusa oli kristitty nainen, joka jäi leskeksi 20-vuotiaana. Hän huolehti, että hänen poikansa sai hyvän klassisen koulutuksen. Krysotomoksen opettajana toimi muun muassa kuuluisa antiokialainen reettori ja uuspakana Libanios (k. 393). Hän oli Antiokian 300-luvun loppupuolen ehkä kuuluisin sofisti. Libanioksen oppilaina olivat olleet Krysostomoksen lisäksi esimerkiksi Basileios Suuri (k. 379) ja Gregorios Teologi (k. 390). Myös antiokialaissyntyinen piispa ja teologi Teodoros Mopsuestialainen (k. 428) kuului nuoruudessaan Libanioksen oppilaisiin.

Libanios toivoi Johanneksesta työnsä jatkajaa, mutta tämä valitsi kristinuskon. Krysostomos tapasi arkkipiispa Meletioksen. Hänet kastettiin todennäköisesti pääsiäisenä 368. Hän kilvoitteli neljä vuotta yhteisluostarissa (370-374) ja kaksi vuotta (374-376) erakkona vuoristossa Antiokian lähistöllä.

Syyrialaisen askeesin luonteenomaisin piirre oli 300-luvulla äärimmäinen erakkolaisuus. Jopa yhteisluostarissa, jossa Johannes vietti neljä ensimmäistä kilvoitusvuottaan, kukin kilvottelija asui omassa keljassaan ja vietti muutoinkin yksin pitkiä aikoja. Lopulta hänen terveytensä murtui ja hän palasi Antiokiaan. Krysostomos kärsi loppuelämänsä muun muassa vatsavaivoista ja unettomuudesta. Hänen fyysinen olemuksensa oli äärimmäisen herkkä talven kylmille tuulille.

Johannes Krysostomos säilyi diakonina, pappina ja piispana sydämeltään munkkina. Hän noudatti maailmassa eläessään luostarinaskeesin tapoja, esimerkiksi elämällä yksinään niin paljon kuin mahdollista. Antiokian piispa Meletios vihki Johanneksen diakoniksi vuonna 381 ennen lähtöään Konstantinopoliin toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen puheenjohtajaksi. Meletios kuoli Konstantinopolissa ollessaan, ja uudeksi Antiokian piispaksi valittiin Flavianos.

Johannes Krysostomos palveli diakonivuosinaan (381-386) piispan alaisuudessa liturgisissa tehtävissä, mutta hän myös järjesti hiippakunnan sairaanhoitoa ja köyhäinavustusta. Krysostmoksen sosiaalinen tietoisuus yhdistyi elävästi hänen teologiseen käsitykseensä Jumalan ja ihmisen suhteesta. Tämä suhde innoitti Johannesta julistamaan kristillistä rakkautta ja inhimillistä sääliä, kantamaan käytännön elämän vastuuta ihmisen hyvinvoinnista ja pelastumisesta.

Bysantin Kirkon ja valtion yhteisöllisen ihmisrakkauden tausta oli Jumalan filantropian jäljittelemisessä. Bysanttilaisen ortodoksian yhteisöllinen tietoisuus kasvoi eukaristiasta ja rukouselämästä. Kirkon rukouselämä innoitti uskovia yhteisölliseen palvelemiseen. Bysanttilainen ortodoksia korosti, kuinka ihmisen tuli käyttää lahjojaan ja kykyjään yhdessä Jumalan armon kanssa Kirkon ja yhteiskunnan kirkastamiseen. Jumalan kuvan eli vapaan tahdon ansiosta ihmiselle on ominaista dynaaminen taipumus toteuttaa elämässään hengellisiä muutoksia. Pyhä Johannes Krysostomos korosti opetuksissaan ja elämässään ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan armon yhteistoimintaa. Jokaisen Kirkon jäsenen elämä on kirkkoisän mielestä tarkoitettu kasteesta lähtien jatkuvaksi hengelliseksi sodaksi pahan hajottavia voimia vastaan.

Pappina Antiokiassa

Antiokian arkkipiispa Flavianos vihki Johanneksen papiksi vuonna 386. Johanneksen pappisvuosista (386-397) tiedetään vähän. Historioitsija Palladios ja kirkkohistorioitsijat Sokrates ja Sozomenos keskittyvät kuvaamaan lähinnä Krysostomoksen vuosia Konstantinopolin arkkipiispana. Silti voidaan olettaa, että Johannes sai pappina hoitaakseen iäkkään piispa Flavianoksen velvollisuuksia ennen kaikkea tämän opetustointa. Hän saarnasi liturgiassa sunnuntaisin ja suurina juhlapäivinä evankeliumin jälkeen, mutta myös perjantaisin ja lauantaisin. Suuressa paastossa ja pääsiäisviikolla hän saarnasi ennen ehtoopalveluksen alkamista.

Sen lisäksi Johannekselta odotettiin kasteoppilaiden opetuksellista valmistamista kasteeseen, piispan avustamista kastetoimituksessa ja myös kasteen itsenäistä toimittamista. Johannes opetti pappina Antiokiassa lähes 12 vuotta. Hän oli hyvin tietoinen myöhäishellenistisen pakanallisen kulttuurin rappeutumisesta ja heikkouksista. Krysostomos kiinnitti huomiota siihen, miten monet kristityt olivat kiinnostuneita juutalaisten uskonnollisesta elämästä. Nämä kristityt pitivät juutalaisia arvossa ja kunnioittivat heidän elämäntapaansa. He saattoivat sairauden kohdatessa kääntyä juutalaisen rabbin puoleen.

Kirkkoisä varoitti laumansa jäseniä ryhtymästä tällaiseen yhteistoimintaan juutalaisten kanssa, koska se merkitsi vakavaa luopumista kristillisestä uskosta ja elämästä. Krysostomoksen mukaan “synagooga ei ole parempi kuin teatteri”. Kirkkoisän mielestä teatterissa puolestaan yhdistyvät kaikki paheet. Johanneksen kirpeä juutalaisten kritiikki kuvastaa hänen selvää rajanvetoaan juutalaiseen kulttuuriin ja elämään. Hän koki juutalaisuuden samoin kuin erilaisten kristillisperäisten harhaoppien, varsinkin areiolaisuuden, turmelevan vaikutuksen Kirkon jäsenille. Siksi heitä vastaan oli taisteltava evankeliumin asein.

Hän saavutti näinä vuosina puhujana vertaamattoman maineen. Monet tulivat kuuntelemaan Krysostomoksen saarnoja, mutta he lähtivät usein pois kirkosta ennen ehtoollista. Se tuntui kirkkoisästä katkeralta. Johannes Krysostomos piti Antiokian vuosinaan suurimman osan jälkipolville säilyneistä yli 900 saarnasta. Krysostomoksen saarnat kuvaavat värikkään terävästi suurkaupungin aistillista ja synnillistä elämää. Kaupungin asukkaat etsivät Jumalan valtakunnan sijaan pääsääntöisesti ajallisia nautintoja. He olivat täynnä kopeutta, aistillisuutta ja ahneutta.

Pyhä Johannes suri kristittyjen hengellistä tilaa. Hänen mielestään “pimeä yö” näyttää estävän heitä kunnioittamasta Kirkon opetusta ja elämää. Mutta kirkkoisä ei vaipunut epätoivoon. Kristittyjen epäonnistuminen tehtävässään haastoi hänet julistamaan entistä voimallisemmin Kristuksen ilosanomaa ihmisille. Hän oli vakuuttunut, että Pyhän Hengen armo tekee näkymätöntä työtä halukkaissa ja vastaanottavaisissa ihmissieluissa.

Krysostomos uskoi ihmisten kykyyn muuttaa itseään ja maailmaa. Kirkkoisän mielestä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden rakenteet ja käytännöt osoittivat kristittyjen hengellistä pysähtyneisyyttä, joka merkitsi ihmisten uskon rappiota ja elämän muuttumattomuutta. Johanneksen mukaan ihmisen todellinen kunnia ei ole ylellisessä elämässä, vaan lempeydessä, nöyryydessä ja armeliaisuudessa. Hän toistaa usein opetuksissaan moraalisen vaatimuksen: ihmisen, jolla on rahaa ja omaisuutta, tulee osoittaa ruhtinaallista armeliaisuutta köyhiä kohtaan.

Kirkon elämä - jatkuvaa Helluntaita

Kirkkoisä samaistaa evankeliumin itse elävään Kristukseen. Kristuksen persoona muodostaa hänelle sekä evankeliumin keskeisen sisällön että siunauksen. Krysostomoksen mukaan Kirkon jäsenen tärkein vastaus evankeliumiin on hänen persoonallinen uskonsa. Kirkon jäsenen todellinen ja elävä usko on “suuri siunaus”.

Krysostomoksen elämä, opetukset ja luonne todistavat, kuinka Raamattu voi innostaa kristityn pyrkimyksiä. Johannes Krysostomos tunsi erinomaisesti Raamattua. Raamattu oli kirkkoisälle elämän todellinen kirja, josta hän ammensi saarnojen ja opetuspuheidensa tinkimättömän totuuden. Kukaan Kirkon isistä ja opettajista ei ole julistanut Kristuksen evankeliumia yhtä käytännöllisellä ja puhuttelevalla tavalla kuin Johannes Krysostomos. Hän ei tarkoittanut saarnojaan vain kuultaviksi, hän halusi muuttaa ihmisten elämää. Kirkkoisän mielestä ei riittänyt, että Kirkon jäsen uskoi Kristukseen, kristityn tuli myös elää Hänessä.

Raamatun lukeminen ja kuunteleminen voi muodostua kirkkoisän mielestä vastaanottavaiselle ihmiselle “hengellisen parantumisen taloksi”. Pyhä Henki polttaa ihmisestä pois pahuuden ainekset ja pehmittää kovan ja itsepäisen sydämen Jumalalle otolliseksi. Krysostomos kutsuu Helluntaita “ kaikkien hyvien asioiden täyteydeksi”. Kirkon elämä on hänelle jatkuvaa Helluntaita. Kirkkoisä luonnehtii elävästi Raamatun käyttämiä kielikuvia Pyhästä Hengestä. Mutta “tuli” ja “vesi” eivät ole jumalallisen luonnon “nimiä”, vaan Raamattu korostaa näillä käsitteillä jumalallisia energioita.

Pyhän Hengen ensimmäinen lahja ihmiselle on usko, johon Kirkon koko elämä perustuu. Kirkossa uskon lahja on jatkuvaa todellisuutta. Pyhä Henki vaikutti ensimmäisenä Helluntaina, mutta jatkaa toimintaansa historiassa. Kirkko elää ja on olemassa, koska Pyhä Henki on läsnä ja vaikuttaa Kirkossa. Pyhä Henki vaikuttaa esimerkiksi pappien kautta Pyhässä Eukaristiassa, jossa Pyhän Hengen armo tulee mystisesti pyhien lahjojen päälle ja “muuttaa ne todellisesti hengelliseksi uhriksi”.

Kirkkoisä opettaa:

“Jos ei olisi Pyhää Henkeä, ei myöskään Kirkkoa olisi perustettu. Koska Kirkko on olemassa , on myös Pyhä Henki on siinä läsnä”.

Arkkipiispaksi Konstantinopoliin

Pyhät esipaimenet ja kirkon suuret opettajat Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos
(muistopäivä 30.1.)
Venäläinen ikoni
1500-luku, Pihkova
Kuva: Wikipedia

Johanneksen papin elämä muuttui lokakuussa vuonna 397. Konstantinopolin arkkipiispa Nektarios kuoli äkillisesti 27. syyskuuta samana vuonna. Konstantinopolin piispanistuin oli kohotettu toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 381 arvojärjestyksessä toiseksi Rooman piispanistuimen jälkeen. Nektarioksen kuoleman jälkeen kirkon sisäiset ryhmät toivat esille kandidaattinsa uudeksi mahdolliseksi Konstantinopolin arkkipiispaksi.

Keisari Arkadioksen läheinen neuvonantaja eunukki Eutropios ajoi Johannes Krysostomosta Konstantinopolin uudeksi arkkipiispaksi. Hän koki omalta kannaltaan Krysostomoksen helpompana vaihtoehtona kuin Aleksandrian piispan Theofiloksen (k. 412). Eutropios sai kantansa läpi myös piispojen synodissa.

Mutta miten saada Johannes suostumaan valintaan? Keisari Arkadios turvautui viekkauteen. Krysostomos houkuteltiin saapumaan Antiokian ulkopuolelle sijaitsevaan marttyyrikappeliin. Kappelin luona hänet otettiin kiinni ja häntä lähdettiin kuljettamaan kohti Konstantinopolia. Krysostomos ei enää koskaan nähnyt kotikaupunkiaan Antiokiaa.

Aleksandrian piispa Theofilos oli mielinyt Konstantinopolin arkkipiispaksi, mutta hän joutui nielemään katkeran pettymyksensä ja vihkimään Johanneksen pääkaupungin piispaksi 26. helmikuuta 398.

Johannes Krysostomos aloitti piispallisen uransa hovin ja erityisesti keisarinna Eudoksian (k. 404) suosikkina. Krysostomoksen saarnat olivat täynnä sosiaalista huolenpitoa, mutta hän ei hyökännyt nimeltä kenenkään yksityisen ihmisen kimppuun eikä hän sotkeutunut poliittisiin ristiriitoihin. Hänellä näytti olevan edessään pitkä ja menestyksellinen kausi Konstantinopolin arkkipiispana.

Krysostomos taisteli aristokratian turhamaisuutta, tuhlailevaisuutta ja jumalattomuutta vastaan. Osansa kirkkoisän kritiikistä saivat myös maailmalliset piispat ja munkit, jotka rakastivat makeaa elämää. Hän muistuttaa rikkaita siitä, etteivät he kuluta vain omaansa, kun he elävät ylellisesti. Varallisuus on hänen mukaansa tarkoitettu yhteiseksi hyväksi.

Krysostomos osoittaa kuulijoilleen muutamissa opetuspuheissaan, mikä vaara piilee ihmiselle omaisuudessa ja omistamisessa. Rikkaiden turhamaisuus, ylpeys ja mielivalta aiheuttavat kirkkoisän mielestä jatkuvia yhteiskunnallisia ristiriitoja. Varallisuus sokaisee ihmisen hengellisen näkökyvyn. Hän unohtaa, että Jumala on kaiken todellinen omistaja. Hän viittaa hallitusmies Europiokseen, joka oli Krysostomoksen tullessa Konstantinopolin arkkipiispaksi, Bysantin varakkaimpia miehiä, mutta joutui keisarinna Eudoksian epäsuosioon. Eutropios menetti yhteiskunnallisen asemansa ja omaisuutensa ja eli kurjemmin kuin kerjäläiset ja vangit. Hänet vangittiin, karkotettiin Kyprokselle, palautettiin takaisin Konstantinopoliin ja teloitettiin. Kirkkoisä yritti saada keisarilta Eutropiokselle armahduksen, mutta hän epäonnistui.

Arkkipiispa Johannes Krysostomos nimitti sihteerikseen moraalisesti tiukan ja siksi epäsuositun egyptiläissyntyisen ylidiakoni Sarapionin. Esipaimen kielsi papiston jäseniä asumasta yhdessä naispuolisten taloudenhoitajien kanssa. Nämä “neitsyeet” olivat tavallisesti varakkaiden perheiden tyttäriä. Esipaimen erotti Sarapionin ehdotuksesta tehtävistään eräitä papiston jäseniä, muun muassa kaksi diakonia. Palladioksen mukaan diakonit olivat syyllistyneet murhaan ja haureuteen. Krysostomos puuttui piispana säännöllisesti siihen, miten Kirkon varoja käytettiin. Hän leikkasi piispantalonsa menoja ja siirsi näin säästyneet varat vastaperustetun sairaalan ylläpitämiseen. Hän ei harrastanut edeltäjänsä Nektarioksen tavoin piispallisia illallisia. Sen sijaan hän kiinnitti suurta huomiota köyhien auttamiseen.

Kirkkoisä tiesi kokemuksesta, millaista oli elää köyhänä, sillä hän oli kilvoitellut erakkona ennen diakoniksi vihkimistä. Hän halusi, että rikkaudet käytettäisiin tasapuolisesti ihmisten hyväksi. Krysostomoksen mielestä köyhien kärsimys johtui suurimmaksi osaksi rikkaiden ylellisyydestä ja ahneudesta. Hän osasi opettaa niin, että kansa ymmärsi hänen puheidensa sanoman.

Pyhä Johannes ajoi munkkina ja askeettina köyhyyden ja omistamattomuuden ihannetta. Todellinen köyhyys on aina köyhyyttä Kristuksen tähden. Köyhyys askeesina merkitsee kirkkoisälle täydellisyyttä. Askeettinen köyhyys on hyvää, sillä se johtaa kilvoittelijan himottomuuteen ja vapauteen. Krysostomos toi pyhän Basileios Suuren tavoin yhteiskuntakritiikissään esiin luostariuudistuksen henkeä. Hän hyökkäsi voimallisesti kristittyjen moraalista välinpitämättömyyttä ja aineellisiin asioihin omistautumista vastaan. Krysostomoksen yhteisöllinen kirkkonäkemys ilmaisi tätä uudistushenkeä. Johannekselle Rooman keisarikunta edusti tyranniaa ja Kirkko oli todellinen valtakunta.

Krysostomoksen viholliset

Johannes Krysostomos vietti elämänsä fyysisessä kurjuudessa. Hän paastosi niin paljon, että jopa kevyt ravintokin sai hänet voimaan pahoin. Konstantinopolin arkkipiispana hän ei koskaan kutsunut vieraita pitääk¬seen loistavia illallisia. Tästä syystä rikkaat ja korkeampi papisto syytti häntä ylpeydestä. Tyytymättömyys Krysostomokseen ei rajoittunut pelkästään rikkaisiin ja korkeampaan papistoon. Myös eräät Konstantinopolin munkit nousivat esipaimenta vastaan. Historioitsija Palladios kutsuu munkki Iisakia “väärämielisten” luostariasukkaiden johtajaksi. Palladioksen mukaan munkki Iisak omisti muutoinkin “aikansa piispojen mustamaalaamiseen”. Salaliitto Krysostomosta vastaan oli vain osa hänen toimintaansa.

Luostarikuri oli höltynyt Konstantinopolissa. Luostariliike oli pääkaupungissa kaupunki-ilmiö. Konstantinopolin kaupungin muurien sisällä vaikutti lukuisia luostariyhteisöjä. Joissakin luostareissa asui sekä miehiä että naisia. Munkit kuljeskelivat paikasta toiseen ja saattoivat luopua milloin tahansa luostarielämästä. Konstantinopolin munkkien käyttäytymisessä oli paljon sellaista, mikä ei vastannut sitä, mitä Krysostomos Kirkon piispana edellytti luostarielämän valinneilta. Maallistuneet munkit olivat kiinnostuneita ajankohtaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista. He osallistuivat säännöllisesti katumielenosoituksiin. Kirkkoisä yritti palauttaa kurittomat munkit takaisin luostareihin ja saattaa heidät piispan valvontaan.

Oppositiomunkit löysivät oivallisen liittolaisen Aleksandrian arkkipiispa Theofiloksesta. Hän oli Krysostomoksen vaarallisin vihollinen. Theofilosta voidaan syystä luonnehtia väkivaltaiseksi ja äärimmäisen moraalittomaksi prelaatiksi. Hän oli kirkonmies, joka käytti älynlahjojaan oman valtansa kasvattamiseen. Theofilos ekskommunikoi vuonna 402 eräitä egyptiläisiä munkkeja, jotka vetosivat asiassa Krysostomokseen. Krysostomos ei vaatinut itselleen tuomiovaltaa tässä kysymyksessä, mutta siitä huolimatta keisarinna Eudoksia ja siviiliviranomaiset kutsuivat Theofiloksen pääkaupunkiiin.

Arkkipiispa Theofilos saapui Konstantinopoliin elokuun lopulla vuonna 403. Hänellä oli mukanaan suuri henkikaarti ja 28 egyptiläispiispaa. Theofilos lahjoi ruhtinaallisesti keisari Arkadioksen ja hänen hovinsa. Piispalla oli matkallaan yksi ainoa päämäärä: Johanneksen erottaminen Konstantinopolin piispan istuimelta. Theofilos käytti kolmisen viikkoa aikaa Krysostomoksen vastustajien kanssa juonimiseen. Theofilos asui vieraana rikkaan lesken Eugrafian ylellisessä talossa. Eugrafia vihasi Johannes Krysostomosta, koska tämä oli arvostellut Eugrafian kaltaisten naisten rahan ahneutta, ylimielisyyttä ja turhamaisuutta.

Theofilos tapasi Eugrafian talossa Krysostomoksen ankarimmat kirkolliset vastustajat, muun muassa Gabalan piispa Severianoksen ja kuuluisan saarnamiehen Antiokos Ptolemaiolaisen. Molemmat olivat syntyperältään syyrialaisia. Arkkipiispa Theofiloksen kokoonkutsuma tuomiostuin eli ns. Tammen synodi aloitti istuntonsa luultavasti syyskuun lopussa vuonna 403. Synodiin osallistui 36 piispaa, joista 29 oli egyptiläisiä. Kokous erotti Krysostomoksen virasta ja tuomitsi hänet maanpakoon.

Heikkotahtoinen keisari Arkadios vahvisti kunnianhimoisen vaimonsa Eudoksian painostuksesta Krysostomoksen erottamisen ja karkotuksen. Kirkkoisän karkotus kesti vain muutaman päivän, sillä Konstantinopolissa tapahtunut maanjäristys käänsi taikauskoisen keisarinnan pään asiassa. Krysostomos palasi takaisin arkkipiispaksi, kunnes suuren lauantain vigiliassa vuonna 404 keisari Arkadioksen sotilaat pahoinpitelivät ja vangitsivat Johanneksen.

Krysostomos karkotettiin pääkaupungista 20. kesäkuuta 404. Kun tieto arkkipiispan mahdollisesta karkottamisesta levisi kansan tietoon, se kokoontui valtaisana joukkona Hagia Sofian kirkkoon. Johannes Krysostomosta saattoivat karkotusmatkalle hänen uskolliset piispakollegansa Kyriakos ja Eulysios ja muutamia muita papiston jäseniä. Kirkkoisä kuoli kodittomana maanpaossa syyskuun 14. päivänä vuonna 407. Krysostomoksen kannattajia vainottiin muutaman vuoden esipaimenen kuoleman jälkeen. Vaino levisi pääkaupungista Konstantinopolista maakuntiin, luonnollisesti myös Syyriaan Krysostomoksen syntymäseuduille.

Antiokian piispa Flavianos kuoli todennäköisesti syyskuun lopulla 404. Hänen tilalleen valittiin pappi Porfyrios, joka lukeutui Krysostomoksen vastustajiin. Uudeksi Konstantinopolin arkkipiispaksi valittiin puolestaan jo kesäkuun lopulla 404 Arsakios. Hän oli Krysostomoksen edeltäjän Nektarioksen nuorempi veli. Arsakios todisti Tammen kirkolliskokouksessa (403) voimakkaasti Krysostomosta vastaan.

Voimallinen opettaja

Isä Johannes oli liturgisen elämän uudistaja sanan syvässä merkityksessä. Koko elämä oli hänelle liturgiaa, yhteistä palvelemista. Antiokian vuosilta on säilynyt hänen kuuluisa teoksensa "Pappeudesta".

Tässä teoksessa hän kuvaa niitä moninaisia vaikeuksia, joiden keskellä papit suorittavat työtään. Isä Johannes vertaa munkin ja papin tehtäviä toisiinsa. Hän kirjoittaa:

"Suuri on munkkien kilvoitus ja se vaatii paljon vaivaa. Mutta jos vertaamme heidän työtään hyvin tehtävänsä hoitavan papin työhön, huomaamme eron olevan yhtä suuren kuin on yksityisen kansalaisen ja kuninkaan välillä. Sillä joskin munkkeus vaatiin paljon uurastusta, on siinä kuitenkin sielun ja ruumiin kilvoitus yhteistä, ja oikeastaan voidaan sanoa, että suurin osa kilvoituksesta suoritetaan ruumiillisten harjoitusten järjestelmän avulla. Jos ruumis ei ole vahva, jäljelle jää pelkkä innostus, joka ei pysty ilmenemään teoissa. Pappeudessa sen sijaan on kysymys pelkästään sielun taidosta eikä siinä tarvita vankkaa ruumiillista kuntoa sielun kykyjen osoittamiseksi”.

Johannes otti papillisen elämäntehtävänsä vakavasti.

"Taivas on niitä varten, jotka pelkästään luopuvat synnistä,"

hän kirjoittaa. Isä Johannes tähdentää maailmassa eläville, ettei Kirkon elämä ole tarkoitettu vain munkeille vaan kaikille. Hän rohkaisi ihmisiä voimakkaaseen perhe-elämään ja varoitti nuoria ihmisiä menemästä rahasta avioliittoon. Hän saarnasi taikauskoa ja spiritismiä vastaan. Hän kehotti jatkuvasti kansaa lukemaan Raamattua ja käymään säännöllisesti Pyhällä Ehtoollisella. Opetuspuheissaan Isä Johannes ruoski aikansa rikkaita, jotka elivät toteuttaen nautintohaluaan.

Krysostomos ei voinut olla käsittelemättä yhteiskunnallisia ongelmia, sillä niiden käsittelemättä jättäminen olisi hänen mielestään merkinnyt Kirkon erottamista elävästä elämästä. Hän koki yhteiskunnalliset ongelmat ennen kaikkea uskonnollisiksi ja eettisiksi ongelmiksi. Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus oli hänen mukaansa "Kristuksen jatkuvaa tuskaa, Hänen Ruumiinsa sairautta". Rikkaus hallitsee ihmisen sydämen ja vieroittaa hänet Jumalasta. Ihmisen on koottava aarteita taivaaseen eikä maan päälle, sillä kaikki maalliset aarteet ovat katoavaisia.

Krysostomoksen kirjoituksissa on jotakin tavattoman nykyaikaista ja ajankohtaista. Hänen maailmansa oli meidän aikamme maailman kaltainen: se oli jännitysten ja kaikilla elämän alueilla esiintyneiden ratkaisemattomien ongelmien maailma. Epäoikeudenmukaisuuden ja kylmyyden keskellä tämä voimakastahtoinen esipaimen oli uskollinen Jumalalle, hän ei myynyt Kirkkoa tämän maailman rikkauksista. Hän eli laumansa keskellä loppuun saakka. Ja hänen esimerkkinsä innoittamana ortodoksiset piispat ja papit elävät tänä päivänä Kristuksessa siellä, missä Kirkko joka päivä ristiinnaulitaan. He sanovat Johannes Krysostomoksen tavoin:

"Olen saanut Kirkon Kristukselta, en voi luopua siitä!"

Pyhä Johannes oli dynaaminen saarnaaja ja opettaja. Hän piti paljon saarnaamisesta ja näki sen Kirkon papin velvollisuudeksi. Pappeus merkitsee hengellistä arvovaltaa. Tämä on juuri kristillisen vallan tunnusmerkki ja erityispiirre. Keisari pakottaa, mutta pappi on auktoriteetti kehotuksia antamalla. Papit vetoavat ihmisen vapauteen ja tahtoon ja vaativat heitä tekemään päätöksiä.

Pyhällä Johanneksella oli tapana sanoa:

“Meidän on pelastettava ihmiset sanoin, sävyisyydellä ja kehottaen”.

Krysostomoksen mielestä koko kristillisen elämän päämääränä ja tarkoituksena on ja tulee olla vapaudessa eläminen ja siitä kasvava palveleva elämä. Hän puhuu saarnoissaan jatkuvasti vapaudesta ja päättäväisyydestä. Hänelle vapaus on ihmisessä Jumalan kuva.

Kristus tuli maailmaan, kuten kirkkoisällä oli tapana muistuttaa, juuri parantamaan ihmisen tahdon ja Jumala toimii aina ihmisen vapautta turmelematta. Jumala toimii kutsuen ja kehottaen eikä pakottaen. Hän osoittaa meille oikean tien, kutsuu, kehottaa ja varoittaa meitä pahuuden vaaroista, muttei pakota meitä oikealle tielle. Kirkon pappien tulee myös toimia samalla tavoin. Heidän tulee huolellisesti paimentaa hengellisiä lampaitaan, ruokkia heitä oikeilla opeilla, parantaa heidät Jumalan armon avulla hengellisistä sairauksista, suojella heitä vihollisen hyökkäyksiltä ja tuoda takaisin laumaan ne, jotka ovat siitä eronneet.

Kirkkoisä korosti köyhien ihmisarvoa

Pyhä Johannes Krysostomos oli luonteeltaan maksimalisti. Hän oli teräväkielinen ja tinkimätön, mutta siitä huolimatta hän aina vastusti pakkokeinojen käyttämistä jopa harhaoppisia vastaan käytävässä taistelussa. Hänellä oli tapana opettaa, että Kirkon jäsen ei saa käyttää väkivaltaa edes hyviin päämääriin pyrkiessään:

“Meidän sodankäyntimme ei tee eläviä kuolleiksi, vaan se pikemminkin tekee kuolleet eläviksi, koska sitä käydään sävyisyyden ja nöyryyden hengessä. On parempi, että minua vainotaan, kuin että minä vainoaisin muita, sillä Kristuskin oli voitollinen ristiinnaulittuna eikä ristiinnaulitsijana”.

Krysostomoksen mielestä kristinuskon voima oli nöyryydessä ja kärsivällisyydessä eikä vallassa. Kirkon jäsenen tulee olla itseään kohtaan ankara, mutta muita kohtaan sävyisä ja nöyrä.

Pyhä Johannes ei kuitenkaan ollut mikään tunteellinen optimisti, vaan hänen ihmiselämän eri tilanteissa tekemänsä diagnoosit olivat kovia ja armottomia. Hän eli aikana, jolloin Kirkon äkillisesti valloittivat suuret nimellisten käännynnäisten joukot. Kirkkoisästä tuntui että hän saarnasi kuolleille ihmisille. Hän katseli heidän rakkaudettomuuttaan ja itsetyytyväistä epäoikeudenmukaisuuttaan ja piti niitä lopunajan merkkeinä:

“Me olemme tukahduttaneet innon ja Kristuksen Ruumis on kuollut”.

Krysostomoksesta tuntui, että hän puhui ihmisille, joille Kirkon usko oli vain ulkoinen tapa, pelkkä muodollisuus eikä juuri mitään muuta. Hänen mielestään hyvinvointi on pahempi vaara kuin avoin vaino. Ihmiset nukahtavat ja paholainen tappaa nukkuvat. Pyhää Johannesta kiusasi erityisesti jopa papiston keskuudessa havaittavissa oleva kirkollisen vaatimustason avoin ja tietoinen laskeminen. Suola oli käymässä mauttomaksi.

Krysostomos ei ainoastaan nuhdellut ihmisiä tästä, vaan yritti kristillistä rakkautta osoittamalla saada heidät ymmärtämään tämän. Hän oli erityisesti huolissaan yhteiskunnan uudistumisesta ja sen sairauksien parantamisesta. Sosiaalisen opetuksensa puolesta Krysostomosta voidaan pitää kreikkalaisen patristisen kirjallisuuden loistavimpana edustajana. Hänen sosiaalisen opetuksensa keskeisenä sisältönä on kaksoisperiaate, joka ravitsee ja pitää yllä Kirkon yhteiselämää: rakkaus, johon sisältyy sääli ja antaminen sekä solidaarisuus, joka ilmenee ihmisten keskinäisenä riippuvuutena toisistaan. Kirkkoisä korostaa vapaaehtoisen jakamisen periaatetta ratkaisuna yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ongelmaan.

Pyhä Johannes Krysostomos korosti kiivaasti köyhien ihmisarvoa ja kehotti rikkaita huolehtimaan köyhistä ja puutteenalaisista. Hänelle usko oli elämäntapa eikä vain jotakin teoriaa, sillä Kirkon dogmit on elettävä käytännössä todeksi. Pyhä Johannes saarnasi pelastuksen evankeliumia, uuden elämän ilosanomaa. Hän oli vakuuttunut, että oikea kristillinen elämä on ainoa riittävä uskon koetinkivi, sillä usko toteutuu kristillisen rakkauden teoissa. Ilman rakkautta usko, mietiskely ja Jumalan salaisuuksien näkeminen on mahdotonta.

Krysostomos seurasi oman aikansa yhteiskunnassa totuuden puolesta käytyä epätoivoista taistelua. Hän huolehti elävistä sieluista ja puhui aina eläville ihmisille. Hän piti alin omaan puheita sille laumalla, josta hän oli vastuussa ja hän puhui aina konkreettisista asioista ja tilanteista. Pyhä Johannes puhui aina mielellään rikkaudesta ja köyhyydestä. Häntä innoitti aiheeseen piispallinen työympäristö, sillä hän joutui näkemään millaista elämä oli suurissa, ylikansoitetuissa kaupungeissa kaikkine rikkaiden ja köyhien välisine jännitteineen. Pyhä Johannes ei yksinkertaisesti voinut olla käsittelemättä yhteiskunnallisia ongelmia, sillä niiden käsittelemättä jättäminen olisi hänen mielestään merkinnyt kristillisen uskon erottamista elävästä elämästä. Krysostomos koki yhteiskunnalliset ongelmat ennen muuta uskonnollisiksi ja eettisiksi ongelmiksi. Hän käsitteli puheissaan kristittynä elämistä maailmassa, kristittyjen velvollisuuksia ja heidän kutsumustaan.

Pyhä Johannes arvioi saarnoissaan ja opetuspuheissaan terävästi yhteiskunnallisia oloja. Hän havaitsi oman aikansa yhteiskunnassa olevan liian paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua. Hän näki selkeästi, missä määrin ne ovat sen ajan yhteiskunnan ja elämän voitonhaluisesta ilmapiiristä ja hengestä riippuvaisia. Ihmisten voitonhalu ruokki epätasa-arvoisuutta ja sen vuoksi epäoikeudenmukaisuutta. Häntä kauhistutti rikkaiden ihmisten ylellisen elämän hedelmättömyys. Hän jopa pelkäsi rikkautta jatkuvana kiusauksena. Rikkaus viettelee ihmiset. Rikkaudella ei ole itsessään mitään arvoa. Se on eräänlainen verho, jonka alle ihmisen todelliset kasvot kätkeytyvät. Ne, joilla on omaisuutta, iloitsevat tästä verhosta ja tulevat petetyiksi, koska he oppivat arvostamaan sitä ja luottamaan siihen mikä on katoavaista. Ei vain suuret omaisuudet, vaan kaikki omaisuus on vaarallista silloin, kun ihminen oppii luottamaan siihen, mikä on luonnostaan katoavaista ja siinä mielessä epätodellista.

Pyhä Johannes opettaa:

“On mitä suurinta hulluutta kasata omaisuutta sinne, missä tuho ja hävitys on kaiken tavaran kohtalona, eikä koota pienintäkään osaa sinne, missä on tarkoitus viettää koko ikuisuus. Tämän vuoksi pakanat eivät usko sanojamme. Kun he näkevät meidän rakentavan hienoja taloja puutarhoineen ja kylpyhuoneineen, he eivät usko meidän valmistavan toista asumusta taivaaseen. Sillä kun pakanat näkevät, miten kristitytkin pitävät ajallisia asioita niin tärkeinä, he tarrautuvat niihin entistäkin kiihkeämmin”.

Kirkkoisä on tässäkin mielessä evankeliumin opetuksen mukainen. Ihmisen on koottava aarteita taivaaseen eikä maan päälle, sillä kaikki maalliset aarteet ovat katoavaisia ja epätodellisia. Rikkaus on ihmissielulle vaarallinen taakka, joka orjuuttaa sielun ja estää sitä palvelemasta Jumalaa. Rikkaus sitoo ihmisen elottomiin kohteisiin, ajallisiin hyvyyksiin, jotka ovat “joutavanpäiväisiä hengellisiin aarteisiin verrattuna”.

Kirkkoisän mukaan omaisuus ja varallisuus on tarkoitettu yhteistä käyttöä varten. Pyhä Johannes kehottaa Kirkon jäseniä hylkäämään kaiken omaisuuden ja seuraamaan täysin luottavaisesti Kristusta. Omaisuuden ainoana oikeutuksena on sen käyttäminen nälkäisten ruokkimiseen, köyhien auttamiseen ja puutteenalaisista huolehtimiseen. Juuri tässä Kirkon hengen ja maailmallisen yhteiskunnan mielen välinen suuri jännitys ja ristiriitaisuus ilmenevät selvimmin.

Tavallisessa elämässä ilmenevä julma epäoikeudenmukaisuus on yhteiskunnan vuotava haava. Surun ja puutteen maailmassa kaikenlainen omistaminen on väärää: se todistaa ihmisen kylmyydestä ja vähäuskoisuudesta.

Rikas mies ja Lasarus

Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31) herättää mielessämme kysymyksiä: Miksi Lasarus on hyvä esikuva kristityille? Miksi rikas mies on puolestaan huono esikuva? Ja lopuksi miten voisimme käyttää hyväksemme näitä esimerkkejä? On paikallaan tarkastella lyhyesti, miten pyhä Johannes lähestyy näitä kysymyksiä homilioissaan, jotka liittyvät kyseiseen vertaukseen.

Miksi Lasarus on hyvä esimerkki meille kristityille? Ei sen vuoksi, että hän oli köyhä, sairas ja eli äärimmäisessä ahdingossa. Krysostomos selvittää meille, että hyve on ihmisen todellisen suuruuden mitta, ei ihmisen yhteiskunnallinen asema eikä varallisuus. Kirkkoisä sanoo, ettei häntä kiinnosta ihmisen yhteiskuntaluokka, vaan hänen hyveensä, ei se, onko ihminen herra vai orja, vaan hänen sielunsa.

Lasaruksessa on olennaista hänen hyveensä, ei hänen sosiaalinen asemansa. Lasaruksen luonne ja käyttäytyminen asettaa hänet meidän esikuvaksemme. Hänen köyhyytensä ja kurjuutensa ei tee hänestä sankaria, vaan pikemminkin hänen sankarillisuutensa on siinä, miten hän kantaa kurjuutensa. Kuitenkin pyhä Johannes tekee kuulijoilleen selväksi, miten hirvittävä oli Lasaruksen ulkoinen tila. Hän ei ollut ainoastaan köyhä, vaan myös kauhistuttavan sairas ja yksinäinen.

Lasarus kesti äärimmäisen epäonnen rohkeasti ja kärsivällisesti. Hän ei lohduttautunut maallisella viisaudella, vaan turvautui Jumalan käsittämättömään rakkauteen luomakuntaa kohtaan. Hän ei kyseenalaistanut Jumalan kaitselmusta, kun hän näki rikkaan miehen ylenmääräisen varallisuuden ja huikentelevaisen elämän. Hän ei valittanut eikä syyllistynyt Jumalan pilkkaamiseen ja kiroamiseen. Sen sijaan hän ylisti ja kiitti Jumalaa.

Lasaruksesta kasvoi kaiken tämän keskellä hyveiden opettaja sekä rikkaille että köyhille. Lasarus opettaa meille pyhän Johanneksen mukaan elämällään, ettei köyhyydessä itsessään ole mitään pahaa samoin kuin rikkaus on arvotonta ilman hyveitä. Lasarus ei opeta meitä kutsumaan rikkautta onneksi ja köyhyyttä epäonneksi. Todella rikas ihminen ei ole hän, joka omistaa paljon, vaan hän, joka tarvitsee elämässään vähän. Samoin köyhä ihminen ei ole hän, joka omistaa vähän, mutta kaipaa monia asioita. Tässä on todellisen rikkauden ja köyhyyden mitta.

Vastakohtana rikkaalle miehelle Lasarus kulki tässä maailmassa kaitaa tietä eli hyveen ja kärsimyksen tietä. Meidän tulisi oppia Lasaruksen tavoin, ettemme mielessämme luokittelisi ihmistä onnekkaaksi ennen hänen maallisen vaelluksensa päättymistä. Meidän tulisi isä Johanneksen mukaan oppia, että todellinen rikkaus merkitsee itsetarkkailua, eikä nautintoja ja tuhlailevaisuutta.

Rikas mies käytti väärin omaisuuttaan

Miksi rikas mies on kristityille huone esimerkki? Jälleen kerran on syytä korostaa, etteivät hänen ulkoiset olosuhteensa ole ratkaisevia. Rikasta miestä ei Krysostomoksen mukaan tuomittu siksi, että hän oli rikas, vaan sen vuoksi miten hän käytti tai paremmin sanoen väärinkäytti rikkauttaan.

Rikas mies omistautui ylelliseen elämään. Hän kestitsi liehtareita ja parasiitteja eli ihmisiä, jotka kertoivat hänelle, mitä hän halusi kuulla. He eivät välittäneet siitä, miten tuhoisaa tuollainen ulkoinen ylistäminen oli rikkaan miehen sielulle. Tosiasiassa nämä ihmiset olivat Krysostomoksen mielestä paholaisen teatteriin kuuluvia susia, jotka tuhosivat liehittelyllään rikkaan miehen sielun. He sokaistuttivat hänen hengellisen näkökykynsä ja pahensivat näin hänen hengellistä sairauttaan.

Rikas mies ruokki Lasaruksen sijaan näitä “ruton kantajia”. Lasarus makasi joka päivä hänen porttikäytävässään, mutta rikas mies jätti huomiotta hänet, jonka Jumala oli lähettänyt rikkaalle miehelle pelastuksen välineeksi. Rikkaalla miehellä oli Lasaruksessa tilaisuus oppia hyveen maailmaa ja osoittaa sen mukaista rakkautta. Mutta sen sijaan, että rikas mies olisi hyväksynyt Lasaruksen tarjoaman avun, hän petti itsensä sydämettömällä ahneudellaan. Hän ei halunnut jakaa rikkauttaan Lasaruksen kanssa. Pyhä Johannes opettaa:

“Lasarus makasi sinun talosi sisäänkäynnin edessä ikään kuin helmenä mudassa, etkö näe häntä? Lääkäri on porttikäytävässä, ja sinä et hyväksy hoitoa?”

Sen sijaan, että rikas mies käyttäisi varallisuuttaan pelastuksensa välineenä, hän kuolettaa itsensä ylellisessä elämässä. Hän hautaa sielunsa ruumista palvelevaan ylellisyyteen. Hän tekee siitä syömisellään ja juomisellaan hyödyttömän. Rikas mies elää ikään kuin köyhää Lasarusta ei olisikaan porraskäytävässä. Rikas mies on itseriittoinen varas jopa ihmispeto. Hän yhdistää rikkauden ja rosvoamisen ja näin hänestä tulee susi. Rikkaassa miehessä yhdistyy varallisuus ja julmuus: hän on leijona. Hän on kuin puu, joka kantaa lehtiä, mutta ei hedelmää. Hän on kadottanut ylevyytensä pahuuden merkityksettömyyteen. Hän on nimellisesti rikas, mutta hänellä ei ole nimeä ollenkaan. Lasarus on köyhä, mutta hänellä on nimi. Pyhä Johannes opettaa:

“Missä on rikkaan miehen nimi? Ei missään, hän on nimetön. Kuinka paljon rikkautta. Eikä hänen nimeään edes löydy. Millaista rikkautta se on?"

Rikas mies kieltäytyi ruokkimasta Lasarusta ja niin hänen oma sielunsa menehtyi nälkään. Rikas mies kärsi hengellisen haaksirikon. Hän valitsi helpon tien, helpon alun, mutta joutui tiensä päässä vaivan paikkaan. Ei edes Aabrahamin lempeä puhe rikkaalle miehelle hyödyttänyt häntä, sillä rikas mies petti itsensä tässä elämässä.

Kuinka voimme käyttää hyväksemme näitä vertauksen esimerkkejä? Ensiksi välttämällä ylellistä elämää. Pyhä Johannes Krysostomos ottaa esimerkin Vanhasta testamentista. Vanhan testamentin sapatti oli tarkoitettu hengellisen elämän syventämiseen, ei juhlimiseen, juominkeihin ja huvituksiin. Pyhä Johannes lainaa profeetta Aamoksen opetusta:

”Voi teitä, jotka makaatte norsunluusohvilla ja venytte leposijoillanne, syötte karitsoita laumasta ja vasikoita navetasta, jotka juotte viiniä maljoista ja voitelette itsenne parhaalla öljyllä” (Aam. 6:4-6)

Pyhä Johannes tuomitessaan “norsunluusohvalla“ lekottelun tuomitsee samalla kaikenlaisen ylellisyyden. Hänen mielestään ihmiselämässä ei ole mitään niin pahaa kuin ylellisyys. Mässäilyn ja juopottelun sijaan Kirkon jäsenen tulee elää hengellisesti valveilla eli omistautua rukoukseen.

Jos me hylkäämme rukouksen maailman meillä on kirkkoisän mukaan vaarana tulla vielä järjettömämmäksi kuin järjettömät eläimet. Lasaruksen tavoin meidän tulee valita kaita tie eli ahkeroida itsetarkkailun, vapaaehtoisen paaston, elämän puhtauden, köyhyyden ja rukouksen maailmassa. Sellainen elämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Meidän tulee oppia Lasaruksen tavoin kestämään vaikeutemme rohkeudella, kärsivällisyydellä ja viisaudella. Hän, joka rakastaa köyhää ihmistä, on Krysostomoksen mukaan ihminen, kun taas hän, joka omistautuu vain liiketoimilleen, on kuin tammipuu, ulkoisesti vaikuttava, mutta hän ei kanna hedelmää lähimmäisensä hyväksi.

Usko ja käytännön elämä

Jos ihminen haluaa todella olla kristitty, hänen tulee jakaa maalliset hyvyydet köyhien kanssa eli hänen tulee olla almujenantaja. Hänellä on omaisuutta sen vuoksi, että hän jakaisi ne köyhien kanssa. Jos hän ei osoita armeliaisuutta köyhälle, hänet tuomitaan viimeisellä tuomiolla varkaan tavoin. Kirkkoisän mukaan me olemme pikemmin Jumalan antamien rikkauksien suojelijoita kuin omistajia. Siksi meidän tulee olla vieraanvaraisia ja anteliaita. Pyhä Johannnes opettaa kuinka almujenantaja on kuin “satama, joka ottaa vastaan kaikki haaksirikkoutuneet ja vapauttaa heidät vaarasta; olivatpa pahoja tai hyviä. Satama tarjoaa heille turvan”. Näin tekee myös almujenantaja köyhille ja puutteenalaisille.

Pyhän Johanneksen mukaan meidän tulee kristittyinä harjoittaa vaatimattomuutta, itsekuria ja säännöllistä elämää. Kaiken tämän tulee tapahtua, ei vain itseämme varten, vaan Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen auttamiseksi. Kirkon jäsenen moraalisesti tiukka elämä on kuitenkin epäkristillistä ilman armeliaisuuden hyvettä.

Kirkkoisä arvostelee jopa kirkkojenkin loistokkuutta. Hänen mukaansa ihmiselle ei ole mitään hyötyä siitä, että hän tuo temppeliin silkkiä ja kallisarvoisia metalleja, mutta jättää Kristuksen kärsimään temppelin ulkopuolelle kylmyyttä ja alastomuutta. Kirkko on pikemminkin “ enkelien voitollinen sotajoukko” kuin “hopeasepän liike”.

Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että kaikki “talteen laitettu” omaisuus on itse asiassa köyhiltä varastettua omaisuutta. Rikkauden perustana on aina jokin epäoikeudenmukaisuus. Kuitenkaan pyhä Isämme ei pitänyt köyhyyttä itsessään minään hyveenä. Köyhyys merkitsi hänelle puutetta ja tarvetta, kärsimystä ja tuskaa. Tämän vuoksi me kohtaamme Kristuksen köyhien parissa: Hän tulee luoksemme kerjäläisenä eikä rikkaana miehenä.

Kirkkoisä käsittelee mielellään opetuksissaan eettisiä kysymyksiä. Hänellä on oma näkemyksensä oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, jonka ensimmäisenä edellytyksenä on ihmisten tasa-arvoisuus. Mutta Krysostomos menee paljon pitemmälle. Hän mielestään maailmassa on yksi ainoa kaiken omistaja, Jumala itse, kaiken Luoja. Kaikki muu on Jumalan omaa paitsi ihmisen hyvät teot, jotka on ihmisen ainoa omaisuus.

Pyhä Johannes Krysostomos ei uskonut mihinkään käsitteellisiin kaavioihin, vaan hän uskoi palavasti Kirkon rakkauden luovaan ja terapeuttiseen voimaan. Juuri tämän vuoksi hän on kaikkien aikakausien Kirkon opettaja. Tultuaan valituksi Konstantinopolin arkkipiispaksi hän järjesti uudelleen Kirkon rahavarat. Kun hän havaitsi ylellisyyttä tiettyjen piispojen kulutuksesta, hän määräsi, että piispan virka-asunnolle myönnetyt suuret summat tuli käyttää sairaalan hyväksi. Pyhä esipaimen vetosi voimakkaasti muukalaisten, nälkäisten ja yksinäisten ihmisten puolesta. Hän pyysi hyväosaisia ottamaan kotiinsa kodittomia lähimmäisiä. Vieraanvaraisuuden tarjoaminen muukalaiselle merkitsi vieraanvaraisuuden tarjoamista Kristukselle.

Pyhä Esipaimen tunsi usein, että hän saarnasi kuolleille ihmisille. Hänen katseli heidän rakkaudettomuuttaan ja itsetyytyväistä epäoikeudenmukaisuuttaan. Hän piti niitä lopunajan merkkeinä:

“Me olemme tukahduttaneet innon ja Kristuksen Ruumis on kuollut!

Krysostomoksen filantrooppisen ajattelun tausta oli Kirkon teologiassa: kirkollisen hyväntekeväisyyden tarkoituksena on toimia Kristuksen tahdon mukaisesti ja täten olla otollinen Jumalalle. Lähimmäisen rakastaminen ilmaisi ihmisessä katumusta ja Jumalalle omistautumista.

Pyhä Isämme opettaa:

“Hyväntekeväisyyden työkalut eivät ole rautaisia tai vaskisia, vaan ne on tehty laupeudesta ja hyvästä tahdosta. Tämän taiteen alan opettajia ovat Kristus ja Hänen Isänsä. Kristus sanoo:“Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa” (Luuk. 6:36). Almujen antamisen taito ei vaadi edes työtä tai harjoittelua. Siihen tarvitaan vain tahtoa. Muista toimista on hyötyä vain tässä ajassa, mutta köyhien auttamisesta on hyötyä myös tulevassa elämässä”.

Lopuksi

Pyhä Johannes Krysostomos halusi jakaa kirkollisen innoituksensa kristillisten veljiensä ja sisariensa kanssa. Hän halusi työskennellä Jumalan Valtakunnan hyväksi. Kirkkoisän elämä oli kovaa ja myrskyisää. Sen täytti kärsimys ja marttyyrius. Esipaimenta eivät vainonneet ja hyljeksineet pakanat, vaan väärät veljet, jopa piispakollegat ja hän kuoli kodittomana maanpaossa.

Pyhä Johannes Krysostomos
ikoni, Valamon luostari
Foto © Pyykkönen

Hän vastaanotti ilolla kaiken hänelle kestettäväksi annetun ikään kuin Kristukselta, joka itse oli hyljeksitty ja surmattu. Krysostomoksen ajan maailma oli oman aikamme kaltainen: se oli jännitysten ja kaikilla elämän alueilla esiintyneiden ratkaisemattomien ongelmien aikaa.

Pyhä Johannes kehottaa meitä elämään kokonaisvaikutteista Kirkon elämää, jossa usko ja kristillinen rakkaus, usko ja käytännön elämä, liittyvät erottamattomasti Jumalan äärettömään rakkauteen antautumiseen ja ehdottomaan Hänen palvelukseensa antautumiseen Jeesuksessa Kristuksessa.

Krysostomos oli vakuuttunut, että Kirkko on poliklinikka eikä oikeusistuin. Uskon ykseys edellyttää kaiken hyvä siirtämistä myös lähimmäiselle. Jokainen on vastuussa lähimmäisestään. Vastuu lähimmäisestä on sekä aineellista että hengellistä.

Eukaristinen malja ja yhteinen eukaristinen leipä muistuttavat kaikkia yhdistävistä läheisistä siteistä ja vaativat ihmisiä astumaan ulos ahtaasta itsekkyydestä toisia kohti. Kirkon elämän ihanne on yhteisen hyvän etsiminen.

Pyhän Johanneksen mielestä kaikkien sosiaalisten ongelmien syynä on joko yksityinen tai yhteisöllinen itsekkyys. Varallisuus sokaisee ihmisen hengellisen näkökyvyn. Ihminen unohtaa, että Jumala omistaa todellisesti kaiken. Krysostomos ymmärsi pastoraalisena kasvattajana, että rikkaita oli vaikeampi opettaa kuin köyhiä. Rikkaat olivat usein paheellisia, pahansuopia ja epäoikeudenmukaisia. Ylelliset kutsut, tanssiaiset, herkkuja notkuvat ruokapöydät, moraalittomuus ja arvoista piittaamattomuus tekivät kristillisen rakkauden rikkaille lähes mahdottomaksi toteuttaa.

Ihmisen todellinen päämäärä ei ole hankkia yhä enemmän ja enemmän omaisuutta, vaan etsiä Kirkon elämän ihanteen mukaista sisäistä kehittymistä ja kasvua. Kukaan ei voi kasvaa Kirkon jäsenenä ellei hän palvele Kristuksessa lähimmäisiään. Johannes Krysostomoksen korkea eettinen ja moraalinen käsitys Kirkon pyhästä pappeudesta johti hänet näkemään Kirkon ennen muuta yhteisöllisenä vaikuttajana maailmassa. Hän korosti profeetallisesti, että Kirkon on tehtävä työtä ihmisten oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen tasa-arvon puolesta. Hänen mukaansa Kirkon hengellinen voima kasvaa sen jäsenten ykseydestä Kristuksessa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Baur, C., Rev., O.S.B, 1988, John Chrysostom and his time. Vol. One. Part One. Antioch: The Early Years. Belmont.
• Baus, K., 1980, From the Apostolic Community to Constantine. - History of the Church. Vol. 1. Wiltshire.
• Bebis, G. S., 1994, The Mind of the Fathers. Brookline.
• Brock, S., 1984, Perspectives in Late Antiquity. London.
• Carter, R. E., 1958, St John Chrysostom’s Rhetorical Use of the Socratic Distinction between Kingship and Tyranny. - Traditio XIV.
• Florovsky
  • 1975, St. John Chrysostom: The Prophet of Charity. - Aspects of Church History. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Belmont.
• Fouyas, M. G., 1968, The Social Message of St. John Chrysostom. Athens.
• Hakkarainen, J.
  • 1983, Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
  • 1986, Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa. Pieksämäki.
  • 1995, Ajaton Bysantti II. Joensuu.
  • 2005, Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksia köyhyydestä ja rikkaudesta. – Erga 2005, Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N:o 35. Joensuu.
• Holum, K.G., 1982, Theodosian Empresses. California.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 1981, Kuusi kirjaa pappeudesta. Kreikankielestä suomentanut sisar Kristoduli. Joensuu.
• John Chrysostom, St, 1984, On Wealth and Poverty. Translated and Introduced by C. P. Roth. Crestwood.
• Liebeschuetz, J.H. W.G., 1972, Antioch: City and Imperial Administration in the Later Roman Empire. Oxford.
• Metropolit Maximos von Sardes, 1980, Das ökumenische Patriarchat in der orthodoxen Kirche. Freiburg.
• Metropolitan Emilianos Timiadis, 1998, Towards Authentic Christian Spirituality. Orthodox Pastoral Reflections. Brookline.
• Quasten, J., 1988, Patrology III. The Golden Age of Greek Patristic Literature. Maryland.
• Stylianopoulos, T. G., 2002, The Way of Christ. Gospel, Spiritual Life and Renewal in Orthodoxy. Brookline.
• Treadgold, W., 1997, A history of the Byzantine State and Society. Stanford.
• Wilken, R. L., 1983, John Chrysostom and the Jews:Rhetoric and Reality in the Late Fourth Century. Berkeley.

Katso myös

• Johannes Krysostomos
• Johannes Krysostomoksen rukoushuokauksia vuorokauden jokaiselle tunnille
• Pyhän Johanneksen reliikkien siirto Konstantinopoliin