Ristinmerkki

Ortodoksinen ristinmerkki
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ristinmerkki on ortodoksisessa (kuin myös roomalaiskatolisessa ja kreikkalaiskatolisessa sekä nykyään myös enenevässä määrin luterilaisessa) kirkossa käytettävä rukouksen muoto. Ristinmerkkiä käyttävät ortodoksisessa (sekä roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa) kirkossa niin papit kuin kirkkokansakin rukouksena.

Ristinmerkillä rukoilija ristii ("ristiinnaulitsee") itsensä ja näin liittää itsensä osaksi Kristuksen elämää ja Kirkkoa. Ristinmerkki toimii samalla rukoilijan ajatuksien ja toiminnan keskittämisen apuvälineenä, näin hänen ajatuksensa eivät lähde harhailemaan pois rukoilemisesta ja Jumalan ylistämisestä.

Ortodoksinen ristinmerkki

Ortodoksista ristimerkkiä tehtäessä yhdistetään tavallisimmin oikeasta kädestä kolme ensimmäistä sormea (peukalo, etusormi ja keskisormi) kuvaamaan Kolminaisuutta. Yhdistetyt kolme sormea kuvaavat pyhää, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta. Kaksi jäljelle jäävää sormea (nimetön ja pikkusormi) taivutetaan kämmentä vasten ja ne muistuttavat rukoilijaa Kristuksen täydellisyydestä ihmisenä ja Jumalana. Ristinmerkki on siis samalla eräänlainen henkilökohtainen uskontunnustus.

Näin yhdistetyin sormin kädellä tehdään ristinmerkki, jolloin kosketetaan ensin otsaa, sitten rintaa ja viimeisenä ensin oikeaa, sitten vasenta olkapäätä. Ristinmerkin teko kuvaa ajatuksiemme ja aikeittemme (otsa), tunteittemme (rinta, sydän) ja kättemme töitten (olkapäät) siunaamista. Ristinmerkin teon jälkeen kumarretaan kevyesti eteenpäin kunnioittaen eteen muodostettua ristiä.

Vanhauskoisten ristinmerkki
Kuva © Hannu Pyykkönen

Ortodoksisessa kirkossa ristinmerkki tehdään usein ja useissa eri yhteyksissä. Yksi "sääntö" on tehdä ristinmekki aina, kun kuulee palveluksessa mainittavan sanat "Jeesus Kristus", "Herra", "Herra armahda" tai "Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle" tai oman tai itselleen läheisen pyhän henkilön nimen. Myös useimpien rukousten alussa ja/tai lopussa tehdään ristinmerkki. Ristinmerkki tehdään myös aina kirkkoon saapuessa ja sieltä lähtiessä, tuohusta sytyttäessä ja ikonin edessä rukoillessa. Kotona tai muualla kirkon ulkopuolella rukoushetki aloitetaan ja lopetetaan ristinmerkein. Näiden lisäksi ristinmerkin voi tehdä aina, kun itsestä siltä tuntuu ja haluaa ristinmerkin avulla esim.keskittyä rukoukseen tai torjua pahoja ajatuksia.

Staroverit eli vanhauskoiset ortodoksit Venäjällä tekevät ristinmerkin yhä vanhalla 1660-luvulla käytössä olleella tavalla, jossa pikkusormi ja nimetön yhdistetään peukaloon ja keskisormi ja etusormi ovat pystyssä. Symbolit näillä sormilla tarkoittavat samaa kuin nykyisessäkin ristinmerkissä, Kolminaisuutta ja Kristuksen kahta luontoa.

Ristinmerkki muissa kirkkokunnissa

Roomalaiskatolisilla ristinmerkki tehdään koskettamalla ensin otsaa, sitten rintaa ja seuraavaksi - toisin päin kuin ortodokseilla - ensin vasenta, sitten oikeaa olkapäätä. Roomalaiskatolinen pitää käden kaikki sormet yhdessä ristinmerkkiä tehdessään. Rooman paavin alaisuuteen kuuluvissa kreikkalaiskatolisissa kirkoissa (ns. uniaattikirkoissa) ristinmerkki tehdään samoin kuin ortodoksit sen tekevät.

Luterilaisessa kirkossa ristinmerkkiä käyttävät tavallisimmin vain papit ja alttaripalvelukseen osallistuvat toimituksissa. Käytäntö on vielä vaihtelevaa, sillä aikaisemmin ristinmerkki liitettiin voimakkain tunnesitein roomalaiskatolilaiseen kirkkoon, josta luterilaisuus erkani mm. Martin Lutherin toimesta. Jopa 1900-luvun puoliväliin saakka ajateltiin, että luterilaisen tekemänä ristinmerkki on tekopyhää ja ulkokultaista menoa, johon vakavan luterilaisen ei pidä syyllistyä. Alkuaan Luther suositteli ristinmerkin käyttämistä, mutta se jäi pitkäksi aikaa pois yleisestä käytöstä. Nykyään ristinmerkki on palannut kirkolliseen käyttöön myös luterilaisilla, jolloin se tehdään roomalaiskatolisella tavalla koskettamalla ensin vasenta sitten oikeaa olkapäätä. Sormien asettelussa on vaihtelua, molemmat tavat (roomalaiskatolinen ja ortodoksinen) ovat käytössä. Käytöstä ei ole kuitenkaan olemassa selkeitä ohjeita ja sääntöjä.

Luterilaiseen jumalanpalvelukseen osallistuva tekee ristinmerkin alkusiunauksen yhteydessä, vastaanottaessaan synninpäästön, evankeliumin lukemisen alkaessa, vastaanottaessaan sakramentin ja kiittäessään siitä sekä Herran siunauksen yhteydessä. Nykyisin ristinmerkki voidaan tehdä myös aina kun Pyhä Kolminaisuus mainitaan palveluksessa. Jotkut edellä mainituista suosituksista eivät silti ole saavuttaneet laajaa käyttöä, mutta yleisesti ottaen ristinmerkin käyttö luterilaisessakin kirkossa on selvästi lisääntynyt.

Ristinmerkistä rukoukseen

(kirj. Petja Pyykkönen)
Usein niin aloitteleva kuin vanhakin ortodoksi miettii jumalanpalveluksessa milloin ristinmerkki tulisi tehdä. Joskus voi olla vaikeaa löytää logiikkaa, milloin ristinmerkkiä tehdään. Tämä johtuu ehkä siitä, että ristinmerkin tekemisessä ei ole yleisortodoksista logiikkaa, vaan tapa ja se milloin ristinmerkki tehdään vaihtelee maittain, seurakunnittain ja jopa oman seurakunnan jäsenien keskuudessa. Se miten ja milloin ristinmerkki tehdään riippuu kunkin omasta uskonnollisesta kulttuuritaustasta. Perusta ristinmerkin tekemiseen on kuitenkin kaikkialla sama.

Jumalanpalveluksessa tärkeää ei olekaan, milloin ja miten ristinmerkki tehdään, vaan miksi ristinmerkki tehdään. Ristinmerkin ja sitä seuraavan kumarruksen myötä myös koko ruumis osallistuu rukoukseen. Ristinmerkin voi tehdä aina, kun siltä tuntuu. Ristinmerkin tekeminen ei missään tilanteessa ole väärin. Kirkkoherrat tosin toivovat, että ristinmerkkiä ei tehtäisi ehtoollista haettaessa, koska silloin kallisarvoinen Kristuksen ruumis ja veri saattaisivat läikkyä.

Ristinmerkin voi ja sitä tulisikin tehdä myös muualla kuin kirkossa. Ristinmerkin voi tehdä silloin, kun on iloinen, silloin kun on surullinen tai jos pelottaa paljon, ristinmerkin tekeminen usein auttaa tässäkin. Ristinmerkin voi tehdä aamulla herätessä ja illalla nukkumaan mennessä. Kiireisenä työpäivänä ristinmerkin tekeminen muistuttaa meitä elämän paljon tärkeämmistä asioista. Ruokailun aloittaessa voi siunata ruoan tekemällä ristinmerkin ja ruokailun lopettaessa voi kiittää ruuasta ristinmerkillä. Usein näkee televisiossa urheilijoiden tekevän ristinmerkkiä onnistuneen suorituksen jälkeen. Rukouksen ja ristinmerkin tulisikin olla elämässä mukana myös elämän huippuhetkinä, ei pelkästään surullisina.

Ristinmerkin tekoa jumalanpalveluksissa ei kannata jännittää. Ristinmerkin tekeminen palveluksissa kannattaa aloittaa mahdollisimman aikaisin, jotta tottuu sen tekemiseen. Myös ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomat saavat tehdä ristinmerkkiä niin palveluksissa kuin kirkkorakennuksen ulkopuolella. Mikäli joku kanssarukoilija tulee opastamaan ristinmerkin tekemisessä, kannattaa se ottaa ystävällisesti vastaan, ei missään nimessä moitteena. Rukoileminen ja ristinmerkin tekeminen vaativat pitkää harjaantumista. Edes pitkään harjoitelleet eivät ole täydellisiä, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta pitkään harjoitelleet ovat jo askeleen pidemmällä, joten kannattaa kuunnella heidän neuvoansa.

Tämän kaiken yllä olevan luettuasi kerron, että on olemassa tarkka ohjeistus ristinmerkin tekemiselle. Mutta luettuasi yllä olevan tekstin ymmärrät varmasti, ettei ristinmerkkiä voi tehdä väärin tai väärässä tilanteessa, koska teet ristinmerkin vain itseäsi ja Jumalaasi varten, et muita ihmisiä varten. Ristinmerkkiä tehdessä voi toki rukoilla muiden ihmisten puolesta, mutta ristinmerkki itsessään on rukoilijan apuväline, josta tulee osa hänen rukoustaan Jumalalle.

Ristinmerkin tekeminen ei saisi olla vain mekaanista merkin tekemistä, vaan ristinmerkkiin tulisi aina liittää rukous. Rukous voi olla lyhyt, esimerkiksi Jeesuksen rukous, mutta rukoiltaessa tulee aina muistaa keskittyä rukoukseen, ei muuhun.

Ortodoksisessa kirkossa rukous ei ole vain sanojen lukemista ääneen. Sanat ovat osa rukousta, johon koko mieli ja ruumis osallistuu kaikilla aisteillaan. Jumalanpalveluksissa rukoukseen osallistumista tehostavat muun muassa suitsukkeiden (ks. Suitsuttaminen) tuoksu, taivaallinen kirkkolaulu ja kauniisti palavat tuohukset, joiden liekki symbolisoi ylös nousevaa rukousta. Ne ja monet muut ortodoksisen kirkon perinteet ovat muotoutuneet kirkon kaksituhatvuotisen historian aikana auttamaan jumalanpalvelijaa rukouksessa. Ne ovat tapoja, jotka kirkkoisät ovat nähneet hyviksi, ja vähitellen ne ovat tulleet osaksi kirkkomme rukousperinnettä.

Parhaimmillaan rukous täyttää koko elämän eli se on mukana kaikissa elämän hetkissä. Se ei tarkoita, että suu lukee koko ajan rukoustekstejä - rukoilla voi monella eri tasolla. Olet saattanut kuulla luostarisääntöjen kehittäjän Benediktus Nursialaisen ohjeen "ora et labora" eli rukoile ja tee työtä. Tätä ohjetta luostareiden veljet ja sisaret yrittävät joka hetki toteuttaa, sillä rukoillessa ja työtä tehdessä ihminen ei tee syntiä. Tällä tavoin luostarin jäsenet pyrkivät lähemmäksi Jumalaa jatkuvan rukouksen avulla. Kristillisen elämän tavoitteena onkin, että ihmisen koko elämä muuttuisi rukoukseksi ja ylistykseksi Jumalalle.

Rukouksen tie on pitkä ja täynnä haasteita, mutta se myös antaa paljon. Rukoilemista ei kannata jättää oman opettelun ja kirjatiedon varaan. Silloin ajautuu helposti väärään suuntaan. Rukoilemisessa kehittyminen on tie, jonka varrella kannattaa aina olla yhteydessä oman seurakunnan pappiin ja toimia hänen ohjeiden mukaan.

Hannu Pyykkönen ja Petja Pyykkönen

Kirjallisuutta

• Ortodoksinen rukouskirja (vihkonen)
• Rukouskirja Orologion
• Metropoliitta Anthony: Elävä rukous
• Igumeni Hariton: Jeesuksen rukous
• Metropoliitta Anthony: Rukouskoulu

Katso myös

• Ortodoksinen jumalanpalvelus
• Rukousasennot ortodoksisissa jumalanpalveluksissa
• Kunnioittamisen osoittaminen kirkossa