Alexander Kazhdan

Alexander P. Kazhdan, juutalaistaustainen Bysantin elinvoimaisen elämän ja kulttuurin tunnetuksi tekijä

Bysantin tutkija Alexander Petrovitš Kazhdanin (venäjäksi: Александр Петрович Каждан, 1922-1997) vietti elämästään 56 vuotta synnyinmaassaan Neuvostoliitossa. Noihin vuosiin sisältyi runsaasti henkilökohtaista epämääräisyyttä. Alexander Kazhdan syntyi juutalaisperheeseen Moskovassa syyskuun 3. päivänä vuonna 1922. Nuoren Alexanderin kasvatti hänen äitinsä äiti Tamara Frumson. Kazhdanin isoisä kuoli hänen syntymänsä aikoihin. Isoisä oli aikanaan onnistunut välttämään sotapalveluksen. Siksi hänen poikaansa Pjotr Israilevitš Kazhdania (venäjäksi: Петр Израилевич Каждан tai Пейся [Пейсах] Эфрон) ei koskaan merkitty kasteluetteloon.

Juutalaistausta

Alexanderin isä oli liikemies. Hän omisti ennen vallankumousta nahkatehtaan Nižni Novgorodin (Нижний Новгород) lähistöllä. Neuvostoliiton uusi talouspolitiikka (NEP) salli Pjotr Kazhdanin pitää nahkatehtaan jonkin aikaa omistuksessaan.

Neuvostoliiton 1930-luvun ‘suuri puhdistus’ oli julma aikaisemmin porvarillista elämää viettäneille ihmisille. Mutta Alexanderin isää onnisti. Hän siirtyi kemian teollisuuden palvelukseen. Pjotr Kazdanilta puuttui keskiasteen koulutus, mutta hän suoritti siitä huolimatta 54 vuotiaana yliopiston loppututkinnon. Alexanderin äiti, Anna Frumson kuului varakkaaseen juutalaissukuun. Suku asui ennen Venäjän vallankumousta Donin Rostovissa. Anna Frumson rakasti musiikkia, runoutta ja ranskan kieltä. Stalin hirmuhallinnon aikana 1930-luvulla myös Pjotr Kazhdan joutui lyhyeksi aikaa vankilaan.

Alexander Kazhdan onnistui välttämän sotapalveluksen huonon näkönsä vuoksi. Hän menestyi hyvin koulussa ja pääsi ilman pääsykoetta Ufan pedagogiseen instituuttiin, josta hän valmistui vuonna 1942. Seuraavana vuonna hän aloitti Moskovassa yliopisto-opinnot. Jonkin ajan kuluttua hän siirtyi opiskelemaan tiedeakatemiaan. Siellä hänen ohjaajanaan oli Englannin keskiajan historian tuntija Jevgeni Kosminski.

Hänen erityisalaansa oli Englannin keskiaikainen kylähistoria. Vasta myöhemmin Kosminski ohjasi Kazhdanin Bysantin historian tutkimiseen. Hän ei voinut akateemisesti opiskella kreikkaa tai kreikkalaista paleografiaa, vaan hänen täytyi opiskella niitä omin päin.

Kazhdan tutki aluksi marxilaisen historian kehityksen hengessä Bysantin yhteiskunnan agraarisuhteita. Hänellä välkkyi mielessä tutkimuksellinen päätelmä: Itä-Rooma siirtyi orjayhteiskunnasta feodalismin kautta varhaisiin kapitalistisiin omistussuhteisiin. Mutta tutkimuksen edetessä hän kohtasi vaikean ongelman: Bysantin keisarikunnan väitettiin olevan paikalleen pysähtyneen yhteiskunnan. Näkemys ei pitänytkään paikkaansa. Uusi tulkinta alkoi kiehtoa entistä enemmän nuorta tutkijaa. Kazhdan näki Bysantin paradoksaalisesti elävänä organismina, joka oli ulkoisesti verhoutunut tiukkoihin sääntöihin ja muotoihin.

Bysantin tutkimus stalinismin kahleissa

Nuoret juutalaistaustaiset tutkijat kuten Kazhdan ja Gurevitš ohjattiin siis Bysantin tutkimiseen. Venäjän vallankumous (1917) merkitsi kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin kovaa takaiskua Bysantin tutkimiselle. Vuonna 1894 Konstantinopoliin perustettu venäläinen Bysantin tutkimukseen keskittynyt Instituutti lakkautettiin. Lenin johtamille vallankumouksellisille Bysantti oli käsitteenäkin jo vastenmielinen.

Akateemikko Th. Uspenki (k. 1928) lähetti vuonna 1924 Neuvostoliiton tiedeakatemialle kirjeen. Hän ilmaisi kirjeessään huolensa venäläisen Bysantin tutkimuksen tilasta. Kirjeellä ei ollut vaikutusta. Tieteellinen julkaisusarja Vizantiiskij Vremennik ilmestyi vuosina 1918-1928 ainoastaan kahdesti. Se lakkautettiin 1928. Sarjassa ehti ilmestyä kaksikymmentäviisi osaa. Neuvostoliittolainen Bysantin tutkimus alkoi elpyä vasta toisen maailmansodan aattona.

Stalinismi kahlitsi Bysantin tutkimuksen palvelemaan isovenäläistä propagandaa. Marxilainen 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun Bysantin tutkimus kuvasti lähinnä 1800-luvun mahtipontista venäläisen kulttuurin merkityksen liioittelua. Ei ole sattuma, että 1800-luvun slavofiilit ja toisen maailmansodan jälkeiset neuvostotutkijat ihailivat venäläistä kirjailijaa ja tiedemiestä M.V. Lomonosovia (k.1765). Slavofiilit ja neuvostotutkijat näkivät Lomonosovissa venäläisen patriootin, joka vastusti kosmopolitismia ja vahvisti venäläistä kansallistunnetta. Marxilaiset tutkijat täydensivät bysanttilais-venäläisissä suhteissa muinaisen Venäjän alkuperäistä ja luovaa kulttuuria. Vanha porvarillinen ja aristokraattinen kulttuuri nähtiin bysanttilaisuuden jäänteenä, josta Kiovan valtio vapautui luovasti.

Kiovan varhaishistorian tutkija B. D. Grekovin mielestä oli harhaan johtavaa väittää, että kreikkalainen papisto opetti venäläiset kehittämään kulttuuriaan. Hänen mielestään venäläisten kristillistäminen osoitti, että Venäjän kansakunta kykeni luomaan omaa kulttuuriaan ja siirtämään itselleen aineksia muiden maiden kulttuureista.

Neuvostoliitossa ilmestyi 1951 Venäjän varhaiskauden kulttuurihistoria, jossa tutkija M.V. Levcenko korosti venäläisten poliittista ja kulttuurista voimaa. Hänen mukaansa Bysantin keisarikunta pyrki alistamaan venäläiset, mutta se epäonnistui täydellisesti yrityksessään.

Tutkija A.V. Bank arvosteli vuonna 1952 V. N. Lazarevin ’Bysanttilaisen maalauksen historian’ (1947-48). Bankin mielestä Lazarev liioitteli bysanttilaisen taiteen vaikutuksia Kiovan ja Novgorodin taiteelle. Todellisuudessa Bysantin keisarikunnan vaikutus oli ratkaiseva ja määräävä Kiovan sivilisaation kehittymiselle. Tässä kehittymisessä näkyi Bysantin yhteiskunnallisen elämän kolme peruselementtiä:

• Rooman poliittinen perinne,
• Kreikan kirjallinen perinne ja
• ortodoksinen usko.

Juutalaisvastaisuuden kahleissa

Valmistuttuaan akatemiasta Kazhdan joutui kylmän tosiasian eteen: hänellä ei ollut enää paikkaa akatemiassa. Diktaattori J.V. Stalinin viimeisiä elinvuosia leimasi paheneva vainoharhaisuus. Juutalaiset leimattiin jälleen neuvostoyhteiskunnan epähenkilöiksi. Juutalaisvastaisuus voimistui uudestaan 1940-luvun lopun Neuvostoliitossa.

Kazhdan opetti Ivanovon kasvatustieteellisessä instituutissa vuosina 1947-1949. Hän ei valittanut työstä, vaan poliittisesta ideologiasta, joka oli pakottanut hänet lähtemään Ivanovoon. Muutaman sadan kilometrin etäisyys Moskovasta oli Kazhdanille epämiellyttävää jo pelkästään siksi, ettei Ivanovon kirjastossa ollut juuri lainkaan vieraskielistä kirjallisuutta.

Lisäksi hänen perheensä jäi asumaan Moskovaan. Alexander Kazhdan solmi avioliiton vuonna 1944 Musja Ivjanskajan (venäjäksi: Римме (Мусей) Извянской) kanssa. Heille syntyi vuonna 1946 poika Daavid. Musja työskenteli kirjapainossa.

Kazhdan menetti työpaikkansa Ivanovossa 1949. Häntä syytettiin ajan hengen mukaisesti kosmopoliitiksi, joka tarkoitti yhtä kuin juutalainen. Vuonna 1949 kuka tahansa juutalaissyntyinen kirjailija, taidemaalari tai yliopiston opettaja saattoi saada kosmopoliitin pilkkanimen. Kazhdan onnistui kuitenkin saamaan kolmeksi vuodeksi uuden työpaikan. Hän siirtyi opettamaan Tulan kasvatustieteelliseen instituuttiin. Vuonna 1952 hänet erotettiin jälleen tehtävistään.

Alexander Kazhdan kirjoitti tapahtumista:

”Muuan elämäni paradoksi liittyy enemmän politiikkaan kuin tutkimustyöhön. Se on jättänyt voimakkaan jäljen elämänkohtalooni ja historian käsitykseeni. Olen Venäjän juutalainen, vähemmistön edustaja. Osakseni on tullut monenlainen syrjintä erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Sain väitöskirjani valmiiksi 1952, mutta jouduin odottamaan melkein yhdeksän vuotta ennen kuin minun sallittiin puolustaa väitöskirjaani. Monien tutkijoiden ja byrokraattien mielestä väitöskirjani oli hyödytöntä roskaa. Olen syntyperältäni juutalainen, kulttuuriltani venäläinen ja älyllisesti kosmopoliitti. Olen käyttänyt runsaasti painomustetta osoittaakseni, että Bysantti kuului todelliseen eurooppalaiseen yhteisöön. Joku voi kutsua tätä maailmankansalaisuudeksi, mutta seison sen takana enkä voisi tehdä toisin.”

Kazhdan ei saanut vuosina 1952-53 mistään työpaikkaa. Tällä kertaa työttömyys oli kuitenkin lyhytaikaista. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen hänet valittiin Velikie Lukin lukion opettajaksi. Koulu sijaitsi Moskovasta länteen. Kazhdan suunnitteli puolustavansa väitöskirjaansa ja saavansa professorin viran yliopistosta. Professorin yhteiskunnallinen asema oli Neuvostoliitossa hyvä. Professorille maksettiin hyvin ja hänen asemaansa arvostettiin. Kazhdan oli tuolloin 31-vuotias, mutta hän ei ollut kommunistisen puolueen jäsen. Pahaksi onnekseen hänellä oli tapana puhua avoimesti asioista. Monet tutkijat kuten Lipsitš, Levcenko, Pigulevskaja ja Udalkova olivat häntä vastaan.

Tutkijan vapauden rajoittamista

Alexander Kazhdan palasi Moskovaan vuonna 1956. Hän sai töitä tiedeakatemian historian instituutista. Mutta tohtorin arvon hän sai vasta vuonna 1961. Puoluejohtaja Nikita Hruštševin ajan suojasäävuosista huolimatta Kazhdan sai tiedeakatemiasta vain vähäpalkkaisen nuoren tutkijan paikan.

Tutkimuspuolella Kazhdan saattoi laajentaa Bysantin elämän ja kulttuurin tutkimista. Aikaisemmin todellisia marxilaisen historian tutkimuksen kohteita olivat talonpojat ja käsityöläiset. Kazhdan saattoi ‘suojasäävuosina’ lähestyä Bysantin kulttuurin nimikkeen alla myös ortodoksisen uskon kysymyksiä, joita hän käsitteli pikemmin historian kuin myyttisyyden tapahtumina. Hän nosti esiin itsevaltiuden ja byrokratian kielteiset vaikutukset Bysantin keisarikunnan moraaliin ja kulttuuriin.

Tutkijan elämässä Hruštševin hallitusvuodet merkitsivät vapautta, jos niitä vertaa Stalinin viimeisten elinvuosien terrorin vuosiin. Mutta Montesquieu oli väärässä. Hän väitti, että vapaus on oikeutta tehdä mitä tahansa lain sallimaa. Vapautta voidaan rajoittaa monin kirjoittamattomin lain. Alexander Kazhdan koki sen 1970-luvun Neuvostoliitossa. Hän sai työskennellä toivomustensa mukaisesti. Hänellä oli yhteyksiä ulkomaisiin Bysantin tutkijoihin, mutta hän saattoi matkustaa ulkomaille ainoastaan turistiryhmän jäsenenä. Kazhdanin artikkeleita julkaistiin läntisissä aikakauskirjoissa, mutta niiden julkaisemiseen tarvittiin aina tiedeakatemian johtaja Zinaida Udalkovan lupa. Pahinta asiassa oli, että Kazhdan ja Udalkovan tunsivat epäluuloa toisiaan kohtaan. Zinaida Udalkova oli kommunistisen puolueen uskollinen jäsen. Hän edusti virallista neuvostoliittolaista historiantutkimusta.

Kazhdan jättää synnyinmaansa

Valtaan päästyään puoluejohtaja Leonid Brezhnev kannatti stalinismista luopumista ja henkilökultin purkamista. Hän kannatti myöhemmin Stalinin maineen palauttamista. Hänen aikaansa Neuvostoliiton johtajana on sanottu ”pysähtyneisyyden ajaksi”, joka liittyy kaikkinaiseen kehityksen hidastumiseen, pysähtymiseen ja taantumiseen. Valtavat sijoitukset armeijaan ja avaruusohjelmiin, ja samanaikainen tarve tuoda elintarvikkeita maailmanmarkkinahintaan johtivat Neuvostoliitossa elintason laskemiseen. Kulutustavaroiden puute johti laajaan mustan pörssin kauppaan ja lahjontaan.

Brezhnevin viimeisinä vuosina alettiin hänen ympärilleen rakentaa henkilökulttia, joka huipentui hänen 70. syntymäpäivänään joulukuussa 1976. Kansa suhtautui hänen kulttiinsa kyynisesti. Puoluejohtaja Leonid Brezhevin ajan henkinen pysähtyneisyys kosketti Kazhdania ja hänen perhettään yhtä lailla kuin koko neuvostoyhteiskuntaa. Alexanderin poika Daavid muutti vuonna 1976 asumaan Yhdysvaltoihin. Musja menetti työpaikkansa. Viranomaiset tekivät Alexander Kazhdanille selväksi, ettei hänen koskaan sallittaisi matkustaa näkemään poikaansa ja lapsenlapsiaan.

Samana vuonna luettiin Ateenan kansainvälisessä Bysantti-kongressissa hänen esitelmänsä. Neuvostoviranomaiset eivät antaneet hänelle viisumia matkustaa Kreikkaan. Hänen väitettiin olevan sairaana. Kazhdanin artikkeleita sensuroitiin ja hänestä tehtiin järjestelmällisesti ‘epähenkilö’.

Alexander ja Musja Kazhdan lähtivät Neuvostoliitosta lokakuussa 1978. He asuivat ensin jonkin aikaa Wienissä ja sitten Pariisissa. He saapuivat Washingtoniin helmikuussa 1979. Alexander onnistui saamaan mukaansa arvokkaimmat käsikirjoituksensa. Neuvostoliitossa hänestä tuli virallisesti ‘epähenkilö’. Jos joku tutkija viittasi hänen kirjoituksiinsa, teoksen tai artikkelin nimi mainittiin, mutta ei kirjoittajaa! Tärkein syy, miksi Alexander Kazhdan jätti synnyinmaansa oli se, että hänet eristettiin henkisesti.

Bysantin elinvoimaisen kulttuurin tuntija

Alexander Kazhdan otti mukaansa länteen ‘kirjallista ravintoa’, jota hän oli valmis jakamaan läntisten tutkijoiden kanssa. Hän teki yhdessä Giles Constablen kanssa teoksen: People and Power in Byzantium (Washington 1982). Kazhdanin tekstit perustuivat Pariisissa vähän ennen Amerikkaan muuttamista pidettyihin luentoihin. Pari vuotta myöhemmin Kazhdanilta ilmestyi uusi teos: Studies on Byzantine Literature of the Eleventh & Twelfth Centuries. Hän teki sen yhteistyössä Simon Franklinin kanssa. Kokoelmassa on joukko aikanaan Neuvostoliitossa ilmestyneitä artikkeleita.

Alexander Petrovitš Kazhdan oli rohkea ja monipuolinen Bysantin tutkija. Häneltä julkaistiin Moskovassa vuonna 1968 tutkimus : Vizantijskaja kultura (X-XII vv.) eli Bysanttilainen kulttuuri 900-1100-luvuilla. Teos on poikkeuksellinen. Siinä ei ole yhtään viittausta Karl Marxiin tai Venäjän lokakuun vallankumouksen kulttihenkilöihin. Kazhdanin rohkeus merkitsi kymmenen vuoden kuluttua emigroitumista länteen.

Kazhdan oli ensimmäinen neuvostoliittolainen Bysantin tutkija, jonka tausta oli keskiajan eikä antiikin tutkimuksessa. Hänen opintojensa ohjaaja Jevgeni Kosminski opasti Kazhdania tutkimaan Bysantin historiaa keskiajan näkökulmasta käsin. Aluksi Kazhdan tutki marxilaisen historian tutkimuksen hengessä Bysantin keisarikunnan maatalousyhteisöjen kehittymistä. Hänelle selvisi kuitenkin jo varhain, että Bysantissa siirryttiin orjuudesta feodalismin kautta varhaiskapitalismiin.

Perinteissä läntisessä historian tutkimuksessa Bysantti nähtiin paikalleen pysähtyneenä Rooman valtakunnan jälkeisenä keisarikuntana. Mutta Kazhdan arvosteli voimakkaasti tätä yksipuolista ja vääristävää näkemystä. Hänen mukaansa Bysantti oli kulttuurisesti ja taloudellisesti elävä kokonaisuus. Bysanttilaisten identiteetti oli voimakas, ja se perustui roomalaisuuteen, ortodoksiseen uskoon ja hellenistiseen kulttuuriin.

Omavaraisuus Bysantin talouselämän kivijalkana

Bysantti oli toisin kuin länsieurooppalainen yhteiskunta sosiaalisesti varsin joustava ja avoin. Länsi-Euroopassa roomalaisen imperiumin perustalle syntyi 1100-lukuun mennessä yhä jäykempiä hierarkisoituneita yhteiskuntia, joissa ihmisen sosiaalinen nousu oli usein mahdotonta. Bysantissa sitä vastoin oli mahdollista nousta vaatimattomasta taustasta yhteiskunnan huipulle. Tästä löytyy esimerkkejä koko Bysantin keisarikunnan yli tuhatvuotiselta ajalta.

Konstantinopolissa sijainneen keskushallinnon vallan ja toimintavalmiuden määritti kyky valvoa keisarikunnan voimavaroja ja ylläpitää armeijaa ja hallintokoneistoa. Onnistuminen näissä tehtävissä yhdistyi myös yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja ideologisiin mielenkiinnon kohteisiin. Konstantinopolin keskushallinnon ensisijainen tehtävä oli pitää yllä keisarikunnan alueellista yhtenäisyyttä. Yhtenäisyys edellytti armeijaa, jonka avulla voitiin puolustautua ulkoisia vihollisia vastaan ja säilyttää sisäistä järjestystä ja verokantojärjestelmää, jonka avulla armeija ja muu hallintokoneiston ylläpitoon vaadittavat voimavarat voitiin hankkia. Koko Bysantin historian (330-1453) ajan resursseja kerättiin erilaisilla veroilla ja vuokrilla.

Bysantti oli vastakohtien yhteiskunta. Noin 90 prosenttia keisarikunnan väestöstä eli maakuntien maaseutuyhteisöissä koko keisarikunnan olemassaolon ajan. Vain muutama suuri kaupunkikeskus säilyi läpi keskiajan. Kaupunkikeskuksista huomattavin oli Konstantinopoli, kaupunkien kuningatar ja Toinen Rooma. Siellä oli keisarin valtaistuin, ja sinne keskittyi valtion kirjallinen ja kulttuurinen eliitti. Bysantin keisarikunta oli monipuolisesti sivistynyt valtio.

Bysantin keisarikunta kävi läpi monia muutoksia ja koki laajenemisen ja ristiriitojen kausia. Vähemmän tunnettua ja ymmärrettyä on se, että keisarikunnan pitkäikäisyys perustui kiinnostavaan ja usein rakenteeltaan monipuoliseen talouselämään. Onnellisina aikoina, kuten esimerkiksi 900-luvulla Bysantin keisarikunta heijasti maailmalle rikkauden ja ylellisyyden kuvaa. Rikkaudet palvelivat myös keisarikunnan diplomaattisia pyrkimyksiä, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa myönteisesti ulkomaalaisiin ja myös omiin kansalaisiin.

Bysantin keisarikunnan talouselämän ideologia sisältää runsaasti aineksia kristillisestä aineellista omistamista koskevasta ajattelusta. Ehkä tärkein on kristillinen näkemys, jossa korostetaan askeettisesti aineellisten rikkauksien kieltämistä. Patristinen kirjallisuus välittää lukijalle voimakkaita kielikuvia siitä, miten Kirkko suhtautuu taloudelliseen toimintaan. Pyhät isät varoittavat ihmisiä ahneuden ja saituuden synneistä.

Bysantin taloudellisen kehittymisen olennainen osa oli omavaraisuus ja sitä tukivat keisarillinen virkakoneisto, armeija, kirkko ja maalliset maanomistajat. Keisarikunnan tärkein sosiaalinen ryhmä oli maanviljelijät. Bysanttilaisessa yhteiskunnassa perhe muodosti yhteiskunnallisen talousyksikön, jonka hyvinvointi perustui suurelta osin perheen omien jäsenten työhön.

Bysantin valtio tarvitsi rahaa alati kasvaviin menoihinsa, erityisesti armeijan ja hallinnon ylläpitämiseen. Rahanarvo vaihteli suuresti Bysantin keisarikunnan eri osissa. Tärkeät hallintokeskukset nielivät varoja, samoin strategisesti tärkeiden kaupunkien linnoitustyöt. Bysantin taloudellisen kasvun voitot jaettiin valtion ja feodaalimaanomistajien kesken.

Bysantin talouden muutoksissa olivat 1000- ja 1100-luku ehkä kiinnostavimmat. Bysantin talous kukoisti noina vuosisatoina. Monet keisarikunnan talouden sektorit kokivat 1000- ja 1100-luvun kuluessa kiihtyvän kasvun. Tätä aikakautta luonnehti jatkuva väestönkasvu, kaupungistumisen kehittyminen, tuotannon lisääntyminen kaikilla alueilla, lukemattomien kaupunkikeskusten tehdastuotteiden lisääntyminen. Se merkitsi ylellisyys – ja kulutustavaroiden kysynnän kasvua.

Työvoiman kasvu merkitsi maaseudulla aikaisempaa suurempia investointeja. Maanviljelykseen käytetty viljelyala kasvoi ja merkitsi aikaisempaa suurempaa tuottavuutta. Bysantin väestönkasvu vaikutti suurtilojen kehittymiseen. Keisarikunnan väestökasvu 1100-luvulla lisäsi valtion tuloja, mutta myös vahvisti aristokratian taloudellista ja poliittista asemaa.

Bysantti oli silta erilaisten kulttuurien välillä

Keisarikunnalla oli selkeä ideologia ja roomalaisuuteen ja kristilliseen ortodoksiaan rakentuva identiteetti ja sen arvoja tuettiin rikkaalla symboliikalla. Bysantti rikkoi luovasti vanhan Rooman keisarikunnan perinteisiä muotoja ja esikuvia. Keisarikunta oli erottamaton osa Euroopan historiaa. Bysantti toimi siltana keskenään hyvin erilaisten kulttuurien välillä. Se oli omana aikanaan kristinuskon merkittävä linnake islamia vastaan. Bysantin keisarikunnan kirjallinen perintö välitti Länsi-Euroopalle tietoa sitä uhkaavista ottomaaneista. Mutta ennen muuta Bysantti välitti renessanssin ja myöhemmin valistuksen ajan lännelle antiikin Kreikan kulttuurista mittaamatonta perintöä käsikirjoitusten ja kirjojen muodossa.

Kun jostakin valtiosta tiedetään vähän, on vaarana pelkistää sen historia ja tehdä valtiosta paikalleen pysähtynyt. Lännessä Bysanttia on pitkään pidetty lähes muuttumattomana valtiona, joka jatkoi Vanhan Rooman rappioitunutta elämää. Sen vuoksi läntisiä tutkijoita ovat menneinä vuosisatoina kiehtoneet lähinnä bysanttilainen dekadenssi, sodat, hovivehkeily ja jossakin määrin ikonit. Monet 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen historian tutkijat eivät juuri maininneetkaan Bysanttia tai sitten heidän käsityksensä ilmaistiin nuoren Karl Marxin tavoin: Bysantti on valtioista pahin!

Viime aikoihin saakka monet Bysantin historiaa sivunneet kansantajuiset teokset ovat välittäneet vääristynyttä kuvaa, jossa keisarikuntaa leimaa yhteiskunnallinen ja kulttuurinen pysähtyneisyys. Tämä on kuitenkin suurta väärinkäsitystä ja vääristelyä. Bysantin keisarikuntaa on syytä lähestyä omana tutkimuskohteenaan eikä pelkästään Rooman myöhäisen keisariajan jatkeena tai ottomaani-imperiumin edeltäjänä. Bysantin valtio kesti pitkään, joten ei ole yllättävää, että niin valtion organisaatio kuin yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot muuttuivat ajan kuluessa merkittävästi. Bysantin keisarikunta oli monipuolisesti sivistynyt valtio, jonka osin monimutkainen talousjärjestelmä ylläpiti armeijaan, laivastoa ja hallintobyrokratiaa, ja se kykeni säilyttämään myöhäisantiikin valtion peruspiirteet pitkälle keskiaikaan saakka.

Ortodoksisilla piispoilla oli keisarikunnassa kolme tärkeää tehtävää:

• tunnistaa harhaopit ja taistella niitä vastaan,
• vahvistaa ortodoksiaa ja
• soveltaa kanonista lakia käytäntöön.

Piispa toimi myös kirkon maaomaisuuden hoitajana ja hyväntekeväisyystoiminnan organisoijana. Hän johti kirkollisia tuomioistuimia, joissa käsiteltiin papiston viranhoitoa ja käyttäytymistä sekä kiistakysymyksiä kirkon ja maallisen yhteisön välillä.

Bysantin kirkon papisto puuttui hyvin vähän maallisiin siviili- tai sotilasasioihin. Latinalainen papisto puolestaan ärsytti bysanttilaisia kommentaattoreita osallistumalla aktiivisesti taisteluun ensimmäisen ristiretken aikana. Konstantinopolin ja Rooman kirkolliset välit olivat ongelmalliset Bysantin keisarikunnan muotoutumisesta lähtien, ja jännitteet johtivat usein avoimeen välirikkoon. Lopullinen välirikko, johon sisältyi poliittisia ja opillisia riitakysymyksiä tapahtui vuonna 1054.

Ortodoksinen kirkko piti tiukasti kiinni kanonisista säädöksistä ja traditioista, jotka kielsivät papiston jäseniltä aseellisen taistelemisen. Kuitenkin piispoilla oli hengellisinä johtajina ja usein huomattavien maanomistusten hallinnoijina painoarvoa myös siviiliasioissa. Poliittisen kuohunnan aikoina juuri piispan tuki ratkaisi yhteiskunnallisessa kahnauksessa voittajan puolen.

Patriarkan ja keisarin suhde säilyi tulehtuneena koko keisarikunnan historian ajan (330 -1453). Kirkollinen valta säilytti auktoriteettinsa kirkon ja valtion välisissä ristiriidoissa koko Bysantin historian ajan. Tunnetuin riita hallitsijan ja patriarkan välillä on ikonoklasmi (726-843), pyhien ikonien raastaminen. Ikonoklastisen harhaopin yhteydessä bysanttilainen ortodoksia joutui käsittelemään ennen kaikkea Kristuksen ihmiseksi tulemisen kysymyksiä. Ikonoklastien eli pyhien ikonien hävittäjien mielestä Eukaristia eli Herran Pyhä Ehtoollinen oli ainoa Kristuksen todellinen ikoni. Ikonoklasmiin kanavoitui pakanallinen hellenistinen maailmankuva. Siinä ei taisteltu vain bysanttilaisesta kuvaestetiikasta, vaan ortodoksisen patristisen teologian aitoudesta ja puhtaudesta. Pyhien ikonien kunnioittajat puolustivat kristillisyyden historiallisuutta.

Professori Kazhdanin mukaan ikonoklastinen liike oli tähdätty ennen muuta luostarilaitosta vastaan. Ikonoklastikeisarit Leo III (717-741) ja Konstantinos V (741-775) eivät katsoneet esikuntineen suopeasti, että varakkaat bysanttilaiset tukivat ruhtinaallisesti luostareita. Pyhien ikonien ja reliikkien kunnioittaminen oli olemukseltaan yhteisöllistä vaikuttamista. Ihmiset kunnioittivat luostareiden asukkaita, vaikka eivät seuranneetkaan elämässään heidän esimerkkiään nöyryydessä ja köyhyydessä. Ikonoklastit edustivat puolestaan yksilökeskeistä kristillisyyttä.

Bysanttilaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa luostariyhteisöllä oli hengellisesti ja taloudellisesti tärkeä merkitys. Luostarilaitos tarjosi vaihtoehdon Bysantissa sekä maailmassa elävälle kirkolle että elämälle maailmassa. Luostariasukkaita arvostettiin yleisesti heidän elämäntapansa vuoksi ja siksi, että he taistelivat pahojen henkien voimia vastaan. Luostareita tukivat maallikot kaikista yhteiskuntaluokista, keisareista köyhimpään talonpoikaan. Maallikkojen keskuudessa oli yleistä maailmasta luopuminen ja vetäytyminen myöhemmällä iällä luostariin. Monet sotilaat, erityisesti varakkaat korkea-arvoiset upseerit siirtyivät luostarielämään sotilasuransa jälkeen. Luostarilaitoksen ja munkkien merkitys kirkkopolitiikassa tuli esille konkreettisesti ikonoklasmissa.

Bysanttia on syytä lähestyä omana tutkimuskohteenaan eikä ainoastaan Rooman myöhäisen keisariajan epämääräisenä jatkeena tai ottomaani-imperiumin edeltäjänä.

Ihminen Bysantin kulttuurin nimittäjänä

Alexander Kazhdan korjasi tutkimuksissaan yksipuolisia ja vääristyneitä käsityksiä Bysantista. Hän korosti Bysantin keisarikunnan kulttuurista ja yhteiskunnallista elinvoimaisuutta, erityisesti 1000- ja 1100-luvuilla. Kazhdan käsitteli tutkimuksissaan bysanttilaista kulttuuria osana keisarikunnan sosiaalista, taloudellista ja älyllistä kulttuuria. Kazhdan nosti tutkimuksissaan ihmisen bysanttilaisen kulttuurin nimittäjäksi. Hänen mielestään bysanttilaista kirjallisuutta tulisi lähestyä luovuuden perspektiivistä käsin. On löydettävä bysanttilainen ihminen, kirjallisuuden luoja, kuluttaja ja kohde. Bysantissa kirjailijan luovuutta ei nähty henkilökohtaisena ominaisuutena, vaan Pyhän Hengen toimintana kirjoittajassa. Käsitys poikkesi ratkaisevasti antiikin perinteestä, jossa puolestaan kiinnitettiin suurta huomiota inhimillisen elämän luovuuteen.

Karl Krumbacherilta (k. 1929) ilmestyi vuonna 1897 Bysantin kirjallisuutta käsittelevä teos Geschichte der byzantinischen Litteratur von Justinian bis zum Ende des oströmischen Reiches 527-1453. Kazhdan mielestä Krumbacherin teos ei ole kirjallisuushistoria sanan varsinaisessa merkityksessä. Krumbacher sisällytti teokseensa kaikki 500- 1400-luvuilla Bysantissa kirjoitetut kreikankieliset teokset jopa sotilasasiakirjat ja lakitekstit. Kazhdan korostaa, kuinka Krumbacherin kaiken kattava antologia tuhoaa kirjallisuuden merkityksen kulttuuri-ilmiönä. Kazhdanin mielestä tutkijoita kahlitsee yhä krumbacherilainen bysanttilaisen kirjallisuuden jaottelu. Kazhdanin mukaan Bysantin kirjallisuuden historia jakautuu tyylilajien sijaan aikakausiin. Olennaista ei ole kirjallisuuden sisältö, vaan kirjailijan yhteiskunnallinen asema ja hänen maailmankatsomuksensa.

Vasta 1100-luku toi mukanaan bysanttilaiset ammattikirjailijat, joista monet olivat samalla opettajia ja ehkä uransa ehtoopuolella eläviä piispoja. Piispaksi edenneistä ehkä kuuluisin bysanttilainen kirjailija oli Eustatios Tessalonikilainen. Metropoliitta Eustatios arvosteli kovin sanoin alueen munkkien elämää. Hän oli hyvin tietoinen muun muassa alueen luostareissa vallinneesta sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Tuon ajan luostaritypikonit kertovat karua kieltä ylimystaustaisten munkkien etuoikeuksista. Heillä saattoi olla luostarissa omia palvelijoita. Valta oli usein keskittynyt luostarijohtajan ja luostarivirkailijoiden käsiin.

Bysanttilaiset teologit ja moralistit, alkaen 300-luvun pyhistä isistä suhtautuivat kielteisesti lainan antamiseen korolla. Eustatios oli yksi heistä, jotka puhuivat äänekkäästi tätä käytäntöä vastaan. Bysanttilainen siviililaki hyväksyi 1100-luvulla yleisesti rahan lainaamisen korkoa vastaan. Bysanttilaiset teologit ja moralistit pitivät käytäntöä ahneutena ja oman edun tavoitteluna.

Bysantti loi hiljaisen rukouksen

Antiikin kulttuuri ja kirjallisuus suuntautui julkiselle foorumille (teatteri) ja ääneen puhumiseen. Antiikin aikana teatteri edusti massakulttuurin tärkeintä muotoa. Näytelmiä esitettiin jumalien kunniaksi järjestetyissä juhlissa. Keskiajan Bysantissa kansan henkisen kulttuurin keskus oli jumalanpalvelus. Bysanttilainen lukija syventyi rukoustekstiin hiljaisuudessa. Antiikin rukous oli äänekästä ja julkista. Bysantti loi hiljaisen rukouksen, ihmisen keskustelun Jumalan kanssa. Luostarit korostivat hiljaisuuden hengellistä arvoa ja käytännön merkitystä. Siksi Bysantissa vastustettiin järjestelmällisesti pakanallista retoriikkaa.

Bysantin kirkon kokemus ei ollut epäloogista tai irrationaalista mystisismiä. Kirkon julistus yhdistyi Jumalan persoonallisen olemassaolon ilmoitukseen ja ihmisen persoonallisiin kykyihin julistaa elämässään Kristusta. Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. Pyhien isien opetuksessa Jumalan kuva viittaa ihmisen mieleen ja vapaaseen tahtoon, kun taas Jumalan kaltaisuus on jotakin, joka kehittyy ja tarkoittaa ihmisen täydellistymistä ja jumaloitumista (kreikaksi: theosis).

Synti ja kuolema estävät ihmisessä kiusausten lähteenä elämän kirkastumisen mahdollisuuden. Bysantin kirkon elämänmuutoksen teologia on kokemuksen teologiaa. Pelastuminen on osallistumista Jumalan elämään ja sen jakamista. Kirkon koko elämä keskittyy tähän päämäärään.

Bysanttilaiset kunnioittivat avioliittoa, mutta arvostivat enemmän naimattomuutta. Näin on myös bysanttilaisen kirjallisuuden sankarikuvan laita. Keisari esitettiin maallisena sankarina, mutta pyhää ihmistä arvostettiin enemmän kuin keisaria. Pyhä ihminen ei etsinyt maallista onnea ja menestystä. Hän ei sitoutunut maallisiin asioihin. Kilvoituselämän korostamaa vaatimattomuutta ja nöyryyttä pidettiin hyveinä ja niistä tuli osa bysanttilaista käyttäytymistä. Pyhän Maria Egyptiläisen elämä (k. 421) osoittaa, että nöyryys on välttämätön ehto ihmisen kasvamiselle Jumalan Rakkauteen. Pyhä kilvoittelijaäiti Maria luopui prostituoidun maailmasta ja kielsi itsessään vanhan ihmisen kaikki lihalliset halut ja kirkasti Jumalan avulla ruumiinsa ja sielunsa. Silti hän kutsui elämänsä ehtoopuolella itseään entisen elämänsä takia ”käärmeeksi” ja ”irstaaksi syntiseksi naiseksi”.

Pyhien ihmisten tekemät ihmeet koettiin voimakkaana keinona vastustaa pahaa. Pyhien elämäkertojen kuvaamilla kertomuksilla oli käytännöllinen ja opettava merkitys. Ne antoivat kristityille voimaa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Tähän Jumalan tahdon mukaiseen elämään kuului bysanttilaisessa ajattelussa olennaisesti filantropian eli lähimmäisenrakkauden harjoittaminen. Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat monia hyväntekeväisyyslaitoksia. Bysantin Kirkko tuki monella tapaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, ja luostarit olivat nälkäisten, heikko-osaisten ja kärsivien ihmisten turvapaikkoja. Köyhien auttaminen, sairaiden luona vieraileminen ja elämässä pettyneiden hengellinen ohjaaminen nähtiin liturgisen elämän erottamattomana osana.

Pyhä Eukaristia oli itsessään bysanttilaisessa maailmassa ihmisten keskinäisen rakkauden, huolenpidon ja yhteenkuuluvuuden sinetti. Se oli köyhien ja unohdettujen mysteerio. Muutos oli sisäinen ja merkitsi Jumalan Pyhän Hengen asumista ihmisessä. Ihmisen sisäisen muutoksen sai aikaan Jumalan rakkaus ja ihmisen vapaa tahto. Bysanttilaista hengellisyyttä määrittää Kristuksen opetus, elämä ja toiminta. Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) arvosteli aikansa papistoa elämäntavasta, jossa Pyhän Hengen armo häivytettiin institutionaaliseksi rituaaliksi. Simeon moitti erityisesti piispoja vastuuttomasta elämänasenteesta. Hän varoitti heitä maailmallisuudesta ja maallistumisesta. Pyhittäjä Simeonin mielestä näiden pahojen ja turmeltuneiden kirkonmiesten elämä oli pahempaa kuin kuolettava myrkky. Hän arvosteli niitä, jotka ottavat vastaan papiksi tai piispaksi vihkimyksen, vaikka Jumala ei olekaan kutsunut heitä pyhään pappeuteen. Papillinen valta on hedelmätöntä, ellei pappi tai piispa elä Kristuksessa, ellei Pyhä Henki ole kirkastanut häntä Kristuksessa. Pyhittäjä Simeonin mukaan hengellinen isä on rakastava ja myötätuntoinen lääkäri.

Bysantin kirkon läsnäolon ja myötäelämisen tarkoitus toteutuu ihmisen hengellisessä terapiassa, hänen sydänkeskeisen yhteisöllisyytensä palauttamisessa Jumalan yhteyteen. Kirkon tarjoama terapeuttinen metodi toteutuu Pyhässä Hengessä, joka tarkoittaa uskovan askeesia ja osallistumista Kirkon pyhissä mysteerioissa Jumalan luomattomista energioista. Bysanttilaisen käsityksen mukaan ihminen tarvitsee sielun terapiassaan ennen kaikkea itsetuntemusta. Jos hän ei tunne sielunsa sairautta, on parantuminen mahdotonta.

Tuottelias tutkija

Uusin Bysantin tutkimus arvioi uudelleen vanhoja pelkistettyjä ja asenteellisia Bysantin keisarikuntaan liittyviä näkökohtia. Tutkimuksessa ollaan vähitellen vapautumassa ulkokohtaisesta keisarikeskeisyydestä ja tilalle on tullut Bysantin kirkollisen, sosiaalisen, taloudellisen ja intellektuaalisen elämän kartoitus. Alexander Kazhdanilla on tässäkin suhteessa tärkeä merkityksensä. Häntä kiehtoi Bysantin kirkollisesti rikas elämä. Hän etsi historian tutkijana bysanttilaisen ihmisen elämän ja kulttuurin sisäistä maailmaa. Kazhdan oli valtavan tuottelias tutkija, joka kirjoitti kaikkiaan yli 500 kirjaa, artikkelia ja kirjaesittelyä.

Bysantin kirjallisuus, teologia, taide ja ennen kaikkea sen maailmankäsitys heijasti keskiaikaa. Suomi on yhä Bysantin tutkimuksen kehitysmaa. Vaikka Bysantin keisarikunta kukistui, sen monipuolinen kulttuuriperinne elää yhä ja sen löytäminen on ensiarvoisen tärkeää myös Suomessa. Ilman Bysantin tutkimusta ortodoksisen elämänasenteen ja kulttuurin tuntemus jää pinnalliseksi. Tämä näkyy selkeästi suomalaisen ortodoksisen paikalliskirkon elämässä. Alexander Kazhdan kuoli kolmetoista vuotta sitten sairauskohtaukseen Washingtonissa 29. toukokuuta 1997. Konstantinopoli vallattiin päivälleen 544 aikaisemmin. Kazhdanilla oli kuolemassaankin yhteys Bysanttiin.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Constantelos, Demetrios J., 1968, Byzantine Philanthropy and social welfare. New Brunswick.
• Cutler, Anthony, 1992, Some talk of Alexander. – Dumbarton Oaks Papers 46. Washington D.C.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1992, Bysantin talouselämän kehitys (900-1200). Joensuu.
  • 1994. Bysantin tutkimuksen historiaa. – Ajaton Bysantti. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 11. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 1998, Metropoliitta Eustatios Tessalonikilainen. – Ajaton Bysantti III. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 24. Joensuun yliopisto. Joensuu.
• 2004, Alexander Kazhdan – Bysantin sisäisen kulttuurin tuntija. - Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
• 2009, Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti, 1987, Bysantin keisarikunnan ikonoklasmin (726-843) historiallista ja opillista taustaa. – Jarmo Hakkarainen ja Pentti Hakkarainen, Bysanttilaisen ortodoksian rajankäyntiä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
• Haldon, John F.
  • 1999, Warfare, state and society in the Byzantine world. Routledge.
  • 2002, Byzantium. A History. Charleston.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2007, Hesychia and Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Kazhdan, Alexander
  • 1993, State, Feudal, and Private Economy in Byzantium. – Dumbarton Oaks Papers.47.
  • 1993, Authors and Texts in Byzantium. Norfolk.
  • 1995, Ihminen bysanttilaisessa kirjallisuushistoriassa. 1. Suom. M. Lähteenmäki. – Ortodoksinen Kulttuuri 1-2. Joensuu.
  • 1995, Ihminen bysanttilaisessa kirjallisuushistoriassa. 2. Suom. M. Lähteenmäki. – Ortodoksinen Kulttuuri 3. Joensuu.
• Kazhdan, Alexander & Constable Giles, 1982 , People and Power in Byzantium. Washington.
• Kazhdan, Alexander & Franklin, Simon, 1984, Studies on Byzantine Literature of the Eleventh & Twelfth Centuries. Berkeley.
• Kazhdan, Alexander & Epstein, Ann, 1985, Change in Byzantine Culture in the Eleventh and Twelfth Centuries. Berkeley.
• Laiou, Angeliki E., 2007, The Economic History of Byzantium. – The Economic History of Byzantium From the Seventh through the Fifteenth Century. Vol. 1. Washington D.C.
• Laiou, Angeliki E. & Talbot, Alice-Mary, 1997, Alexander Petrovich Kazhdan, 1922-1997. – Dumbarton Oaks Papers 51. Washington.
• Treadgold, Warren T., 1997, A History of the Byzantine State and Society. Stanford.