Eustatios Tessalonikilainen

Metropoliitta Eustatios (Εὐστάθιος) Tessalonikilainen (k. noin 1195) on huomattavimpia bysanttilaisia kirjailijoita. Hänen elämänvaiheensa tunnetaan vain puutteellisesti, eikä hänen vanhemmistaan ole säilynyt tietoja. Eustatios syntyi luultavasti Konstantinopolissa noin vuonna 1115. Hän sai perusopetuksensa ilmeisesti pyhän Eutymioksen luostarissa. Eustatios sai erinomaisen kasvatuksen, ja toisinaan hän mainitsee opettajiaan, varsinkin hän viittaa lämpimästi erääseen "pyhään suureen mieheen", joka ohjasi ja opetti häntä. Eustatios aloitti uransa byrokraatin perustasolta. Hänestä tuli retoriikan opettaja (μαϊστωρ τῶν ρητόρων) 1160-luvun lopulla, ja opettajantoimensa ohessa hän palveli patriarkan hallinnon kirjurina. Myöhemmin hän siirtyi patriarkan tuomioistuimeen, jossa hän kirjasi oikeusistuimien päätökset. Samoihin aikoihin hänet kutsuttiin kirkolliseen tehtävään eli Hagia Sofian katedraalin diakoniksi.

Eustatios ja tessalonikilaiset

Vuonna 1174 Eustatios nimitettiin kaukaisen Myrran hiippakunnan piispaksi. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan koskaan edes käynyt siellä, vaan hänestä tehtiin Tessalonikin metropoliitta jo loppuvuodesta 1174 tai alkuvuodesta 1175, keisari Manuel I:n hallintokauden loppupuolella. Eustatios oli tyytyväinen nimitykseensä, sillä hän ei vielä tiennyt tehtävän vaikeutta. Tessaloniki oli Konstantinopolin jälkeen Bysantin suurin kaupunki, kukoistava ja värikäs. Saapuessaan Tessalonikiin Eustatios oli noin 60-vuotias. Hänellä oli takanaan arvostettu virkaura patriarkan hallinnossa, ja hänen Konstantinopolin aikaiset oppilaansa kunnioittivat häntä opettajana. Eustatios ylläpiti edelleen yhteyksiä keisarin hoviin, hallitukseen ja patriarkan Kirkkoon.

Tessalonikin uudella esipaimenella oli selkeät mielipiteet sekä opettajan tehtävästä yhteiskunnan tuomarina että piispan velvollisuuksista ja vastuusta. Hän joutui hetimmiten riitaan Tessalonikin kaupunkilaisten kanssa ja ehti olla tuskin vuottakaan alueen metropoliittana, kun hän katsoi välttämättömäksi turvautua vaikeuksissaan keisari Manuelin apuun. Keisari Manuel lähetti Tessalonikiin kokeneen edustajansa Johannes Doukaksen sovittelemaan riitaa. Mutta metropoliitta Eustatioksen suhteet kaupunkilaisiin eivät parantuneet. Helmikuun 9. päivänä vuonna 1180, pyhän Nikeforoksen juhlana, hän saarnassaan suomi tessalonikilaisten pahansuopuutta. Toisaalta tavalliset ihmiset lähestyivät Eustatiosta ja pyysivät häneltä apua erilaisissa kaupankäyntiin ja sopimusten tekoon liittyvissä kysymyksissä.

Metropoliitta Eustatios ei ollut poliittinen taktikko, hän ei taipunut molemminpuolisiin myönnytyksiin, joten hänen piispakautensa ensimmäisten vuosien vaikeudet vain kasvoivat. Elokuussa vuonna 1185 normannit piirittivät Tessalonikia ja kaupunki joutui ryöstelyn kohteeksi. Eustatios kuvaa elävästi näistä kauheita aikoja. Hän käyttää teoksensa johdannossa tapahtumista käsitteitä "valtava", "tuhoava" ja "onneton". Mutta tuskin mikään näistä sanoista riittää luonnehtimaan valtauksen alaisuudessa eläneiden kohtaloa.

Tessalonikin miehityksen ensimmäinen kuvaus on metropoliitta Eustatioksen helmikuussa vuonna 1186 pitämä saarna. Tapahtumat olivat vielä kaupunkilaisten tuoreessa muistissa, sen vuoksi niitä ei voinut lähestyä puolueettomasti. Saarna oli metropoliitan selkeä puolustuspuhe osuudestaan tapahtumiin. Hän myönsi rehellisesti halunneensa paeta kaupungista kuultuaan normannien lähestymisestä, mutta kuvernööri ja alueen papisto olivat pakottaneet hänet luopumaan suunnitelmasta. Miehitetyssä kaupungissa metropoliitta kasvoi vastuuseen Kirkkonsa ja papistonsa kohtalosta. Erityisesti häntä huolestutti kunnioituksen puute, jolla normannit suhtautuivat kreikkalaisten jumalanpalveluksiin. Hän valitti asiasta normannien kuvernöörille Alduinille. Mutta valitus ei johtanut käytännön toimiin. Tessalonikilaiset eivät tunteneet olevansa kiitollisuudenvelassa metropoliitalleen. Eustatios puolestaan näki Tessalonikin joutumisen normannien käsiin rangaistukseksi kansan synneistä. Hänen mielestään kauhistuttava kokemus ei ollut vaikuttanut kaupunkilaisten elämään, vaan kateus, ylpeys, ahneus, kiittämättömyys ja pahuus olivat yhä jokapäiväistä todellisuutta ihmisten kesken.

Metropoliitta Eustatios osoitti turhautumisensa vuonna 1186 laumalleen pitämässään toisessa paastosaarnassa. Esipaimenen mielestä Tessalonikin asukkaat suhtautuivat kevytmielisesti avioliittoon, ja hän koki avioerotapausten käsittelyn työlääksi. Paikalliset tavat olivat vastakkaisia kanonisen lain osoittamalle ihanteelle. Eustatiosta kauhistutti parien omaksuma tapa hankkiutua jonkun kaupungin ulkopuolisen oppimattoman papin vihittäväksi, jolloin avioliittolupauksia ei ensinkään annettu.

Tessalonikin rikkaan juutalaisyhteisön olemassaolo oli toinen Eustatiosta ärsyttänyt asia. Hän ei kuitenkaan ollut sinänsä antisemiitti eikä niinkään ollut rikkaita juutalaisia vastaan, vaan häntä kiusasi se, että kaupunkilaiset suhtautuivat myönteisemmin juutalaisiin kuin köyhiin kristittyihin. Eustatios käytti juutalaisia esimerkkinä osoittaakseen, että kristityiltä puuttui veljellistä rakkautta oman yhteisönsä jäseniä kohtaan. He saattoivat tuntea läheisemmiksi juutalaiset kuin kristityt veljensä ja sisarensa. Varsinainen ongelma eivät olleet juutalaiset vaan köyhien kohtelu. Eustatioksen mielestä kristillisen elämän keskus rakentui köyhistä ja köyhien kautta rukoukset osoitettiin Jumalalle. Hän kutsui köyhiä "Jumalan portinvartijoiksi". Kirkon keskeisiä velvollisuuksia oli huolehtia köyhistä. Mutta mikä oli heidän asemansa Tessalonikissa? Heitä kohdeltiin julmasti ja he olivat kauppatavaraa.

Tessalonikin metropoliitan mielipiteet ärsyttivät kaupungin rikkaita. Hän joutui heidän vihansa kohteeksi ja häntä kutsuttiin "Tessalonikin pahansuovaksi piispaksi". Eustatioksen onnistui paeta Tessalonikista vahingoittumattomana. Tarkasti ei tiedetä, milloin, mutta helmikuun 25. päivänä vuonna 1191 Eustatios ilmaisi saarnassaan aikovansa paeta kaupungista, koska "hullu roskajoukko" aikoi syyttää häntä keisarin ja patriarkan edessä. Eustatios vetosi keisari Iisak II:een, joka oli silloin sotaretkellä Balkanilla. Metropoliitan on täytynyt tuntea paljon itsesyytöksiä. Hänestä tuli ikävystynyt ja ivallinen vanha mies. Hänen välinsä eräisiin papiston jäseniin olivat viileät, mutta vielä huonommat olivat hänen suhteensa Tessalonikin alueen munkkeihin.

Metropoliitta Eustatios ei palannut heti Tessalonikiin, vaan hänet lähetettiin diplomaattisiin tehtäviin. Hän neuvotteli ristiretkellä olevan Rikhard Leijonamielen kanssa todennäköisesti Kyproksen kohtalosta. Takaisin Tessalonikiin Eustatios saapui suuren paaston aikana vuonna 1193. Hänen vaiheistaan vuosina 1191─1192 ei tiedetä.

Maallistuneiden munkkien arvostelija

Metropoliitta Eustatios korosti erakkoelämän luonteenomaista itsekkyyttä ja kyseenalaisti koko luostariliikkeen tason. Hän kiinnitti huomiota munkkien ja luostarilaitoksen ongelmiin. Hänen mukaansa ihanteellisessa merkityksessä munkki on taivaallinen olento, jumalallisen ja inhimillisen elämän välittäjä, mutta todellisuus oli kaukana ihanteesta. Eustatios ei halunnut lopettaa luostarilaitosta, mutta sitä oli hänen mielestään uudistettava. Monet munkit omistautuivat maallisiin asioihin, he kävivät kauppaa, viljelivät viiniä ja kasvattivat karjaa. Esipaimenta ärsytti munkkien ahneus. Jos munkeille mainitsi rikkaan miehen nimen, he alkoivat piirittää häntä. He kutsuivat rikkaan luostarin vieraaksi, tarjosivat hänelle lämpimiä kylpyjä, hyvää ruokaa ja erinomaisia viinejä. Munkit lupasivat rikkaalle helpon pelastuksen. Varakkaat ihmiset eivät olleet munkkien ainoita uhreja. Voi sitä köyhää miestä, joka sattui asumaan luostarin lähinaapurina! Hän joutui munkkien jatkuvan häirinnän kohteeksi. Munkit odottivat tilaisuutta, milloin voisivat ottaa haltuunsa hänen peltonsa, viinitarhansa ja talonsa. Munkit tekivät naapureistaan orjia. Eustatioksen mielestä köyhän miehen oli parempi joutua barbaarien hyökkäyksen uhriksi kuin elää läheisessä yhteydessä "pyhiin isiin". Metropoliitta viittaa usein munkkien sivistymättömyyteen ja huonoon käytökseen. Munkit maleksivat toreilla ja puhuivat ruokottomuuksia; heillä oli naissuhteita; he olivat laiskoja, vaikka eivät sitä tietenkään myöntäneet.

Luostarilaitos oli Eustatioksen mielestä alistettava piispan arvovaltaan, sillä munkit nauttivat ylenmääräistä itsenäisyyttä. Heidät oli saatava kuuliaisiksi piispoille. Luostarit oli pakotettava ankarin toimin rajoittamaan rikkauttaan ja valtaansa. Hän ylisti keisareita, jotka olivat ottaneet valvontaansa suuria ja varakkaita luostareita. Eustatioksen käsitys Tessalonikin luostareista oli kielteinen. Kiinnittäessään huomiota munkkilaisuuden ja luostareiden ongelmiin hän totesi, että munkin elämän tuli olla ihanteellisen ihmisen elämää. Hän kehotti munkkeja parantamaan tapojaan ja asenteitaan, sillä he elivät tietämättömyydessä ja halveksivat oppimista. Eustatioksen kritiikissä ilmenee molemminpuolinen vihamielisyys. Tämä oli tunnusomaista Eustatioksen ja Tessalonikin munkkien väliselle suhteelle.

Eustatioksen näkökohtia yhteiskunnasta

Metropoliitta Eustatioksen yhteiskunnalliset ajatukset olivat tyypillisiä hänen aikakaudelleen. Hän oli vakuuttunut, että tasapainoinen yhteiskunta voitiin saavuttaa ainoastaan kunnioittamalla Jumalan säätämää ja keisarin valvomaa hierarkkista järjestelmää. Hänellä oli tavanomainen näkemys yhteiskunnan jakautumisesta eliittiin ja muihin ihmisiin ja eliitin vastuusta yhteiskunnan hyvinvoinnista. Eustatios jakoi eliitin kahteen hierarkiaan: poliittiseen ja kirkolliseen. Yhteiskunnan poliittinen parhaimmisto jakautui aristokraatteihin ja byrokraatteihin, joista edelliset olivat ensisijaisesti sotilaita ja jälkimmäiset hallinnon virkamiehiä. Eustatioksen ajatukset eliitistä perustuivat Aleksios I:n hovin periaatteisiin, jotka Manuel I:n hallituskauden lopulla olivat jo vakiintuneita.

Eustatioksen mielestä kirkollinen eliitti muodostui kirkollisten virastojen korkeista virkamiehistä, joiden asemaa heikensi munkkien ja luostarilaitoksen tärkeä yhteiskunnallinen rooli. Olemme jo havainneetkin kilpailun Kirkon piispojen ja munkkien välillä. Keisari Manuel I:n kuoleman (1180) jälkeiset tapahtumat osoittavat, miten kaukana todellisuudesta olivat metropoliitta Eustatioksen yhteiskunnalliset näkemykset. Bysantin keisarikunta ei ollut yhtenäinen kansalaisyhteiskunta. Eliitin ja muiden ihmisten kehityksessä oli erilaisia asteita. Eustatioksen oli tunnustettava, että hänen nuoruutensa yhteiskuntajärjestys oli kokenut haaksirikon. Ammattimiehet eivät enää olleet halukkaita tekemään työtä pelkästä ammattiylpeydestä, vaan he halusivat saada siitä voittoa. Oli olemassa keskiluokka, joka eli erossa yhteiskunnan parhaimmistosta, mutta oli selkeästi vauraampaa kuin tavallinen kansa. Liikeyritykset sanelivat yhteiskunnan toimintaa.

Keisari Andronikos I:n Komnenoksen (1183─1185) hallituskaudella sivuutettiin yhteiskunnan jakautuminen eliittiin ja tavalliseen kansaan. Keisarin valta rakentui paljossa alempien kansankerrosten tukeen. Eustatioksen kaltaiset Konstantinopolin asukkaat elivät kuin kotelossa. He vastustivat kaikkia yhteiskunnallisia muutoksia. Saapuessaan Tessalonikiin piispaksi Eustatios kohtasi nopeasti muuttuvan keisarikunnan eikä hänen yhteiskunnallinen ajattelutapansa riittänytkään. Hän ei ollut pääkaupungissa joutunut vastaamaan epämiellyttäviin kysymyksiin, jotka koskivat hallitusta tai moraalisia ja hengellisiä asioita. Kirkon omaisuus oli Tessalonikissa keisarin veronkerääjien ja paikallisen väen hallinnassa. Metropoliitta Eustatios odotti viranomaisilta taloudellista tukea, mutta pettyi karvaasti odotuksissaan. Häntä järkytti kaupungissa vallinnut yhteiskunnallinen hajaannus.

Piispana hän näki velvollisuudekseen korjata yhteiskunnan epäkohtia. Saarnoissaan Eustatios vuodatti moraalisia ohjeita Tessalonikin asukkaille ja kehotti heitä kunnioittamaan toinen toistaan ja huolehtimaan toisistaan. Tessalonikin kaupungin suurin ongelma oli Eustatioksen mielestä välinpitämättömyys köyhiä kohtaan. Metropoliitta pyrki auttamaan hallintonsa kautta köyhien elämää, sen hän koki käytännön pastoraalisuuden tehtävänä. Hän koko velvollisuudekseen ortodoksisena piispana opastaa kaupunkilaisia kristillisten periaatteiden toteuttamiseen käytännön elämässä. Tulokset jäivät varsin laihoiksi.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Hakkarainen, Jarmo, 1998. Ajaton Bysantti III. Joensuu.
• Kazhdan, Alexander & Franklin, Simon, 1984. Studies in Byzantine Literature of the Eleventh and Twelth Centuries. Cambridge.