Venäjän ortodoksisen kirkon hajaannus

Venäjän ortodoksisen kirkon hajaannus 1920- ja 1930-luvuilla

Antakaa kuolettava isku uskonnolle!

Josif Stalinin (1879-1953) johtama Neuvostoliitto siirtyi 1920-luvun lopulla ns. suunnitelmatalouteen. Siihen kuului osana maatalouden kollektivisointi. Kun kollektivisointi ei järjestynyt Neuvostoliitossa vapaaehtoisesti, seurasi maatalouden pakkokollektivointi ja rikkaiden talonpoikien eli “kulakkien” joukkokarkotukset ja joukkotuho. Vallankumouksellinen iskulause: “meidän tulee kysyä itseltämme, kuinka monta ihmistä voimme jättää jäljelle” juhli Neuvostoliitossa riemuvoittoaan.

Rikkaiden talonpoikien tuhoaminen merkitsi sellaisenaan tuhoavaa iskua Venäjän ortodoksiselle kirkolle, joka menetti tärkeän osan parhaista tukijoistaan. Neuvostoviranomaiset aloittivat kollektivoinnin sulkemalla paikallisen kyläkirkon ja karkottamalla kyläpapin kulakkina. Papin vaimo saattoi erota “virallisesti” miehestä saadakseen perheelleen toimeentulon ja lapsensa kouluun.

Osana suunnitelmatalouteen siirtymistä seurasi Neuvostoliitossa lisäksi 1929 annettu uskonnollisia yhteisöjä koskeva uusi asetus, joka kavensi uskonnollisten yhteisöjen toiminnan olemattomiin ja lisäsi valtion valvontavaltaa uskonnollisissa yhteisöissä. Uskonnollisten yhteisöjen ja papiston toiminta rajoitettiin pelkästään kulttiin, jumalanpalvelukseen ja kirkollisiin toimituksiin.

Papit ja muut kirkonpalvelijat rinnastettiin kulakkeihin. Pappien verotus moninkertaistui ja heiltä riistettiin kaikki kansalaisoikeudet. Heille ei enää annettu ostokortteja eikä oikeutta sairaanhoitopalveluihin. Lukuisia pappeja pidätettiin ja karkotettiin. Joistakin tuli “vaeltavia pappeja”. Heidän toimintansa loi pohjan venäläiselle katakombikirkolle.

Neuvostoliitto koki vuosina 1929-1939 suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Muutokset koskivat taloutta, yhteiskunnallisia oloja ja uskonnollista elämää. Stalinin ja hänen lähipiirinsä tavoitteena oli muuttaa neuvostoyhteiskuntaa niin mahdollisimman nopeasti. Samaan aikaan alkoivat laajat uskonnonvastaiset kampanjat. Neuvostohallinto arvotti ortodoksisen kirkon ja suuret maanomistajat samaan luokkaan kuuluviksi, joten ateistista propagandaa lisättiin tuntuvasti 1920- ja 1930-luvun taitteessa. Neuvostolehdistössä viljeltiin tuolloin sellaisia iskulauseita kuten: “Antakaa kuolettava isku uskonnolle”, “Meidän tulee eliminoida kirkko ja uskonnollinen taikausko” tai “Taisteleva jumalaton, älä laske asettasi ennen kuin vihollinen on murskattu”.

Elävä kirkko - neuvostohallinnon ajaman skisman välineenä

Puoluelehti Pravda kirjoitti 3. tammikuuta 1930:

“Kaikki tuottamattomat ihmiset (papit ja vastavallankumoukselliset) on karkotettava valtiollisista ja kansallistetuista taloista, samoin kolhoosien ja tehdastyöläisten asunnoista”.

Vielä 1920-luvun lopulla mielenkiintoinen osa ortodoksisen kirkon elämää tapahtui kolhooseissa. Puolueviranomaiset jopa kehottivat papistoa houkuttelemaan saarnoissaan ihmisiä kolhooseihin. Kirkkokansa suostui tähän, koska se oli valmis mihin tahansa saadakseen käydä kirkossa.

Toisaalta noihin aikoihin yleistyivät Neuvostoliitossa salaiset maanalaiset seurakunnat ja kirkot. Tätä kirkkoa kutsuttiin “katakombikirkoksi” tai “ainoaksi todelliseksi ortodoksikirkoksi”. Maanalainen ortodoksinen kirkko aloitti toimintansa jo vuonna 1922. Sen toiminta kohdistui ns. Elävän kirkon toimintaa vastaan. Elävä kirkko ajoi läheistä yhteistyötä kommunistien kanssa (metropoliitta Sergei kuului jonkin aikaa tähän ryhmään).

Elävän kirkon synodi kokoontui Moskovassa 29. huhtikuuta 1923. Kokous avattiin laulamalla “monia vuosia” neuvostohallitukselle. Kokous julisti, että Lenin oli ihmiskunnan vapauttaja. Elävän kirkon synodi halusi venäjän liturgiseksi kieleksi ja juliaanisen kalenterin sijaan gregoriaanisen kalenterin. Kokous salli naimisissa olevien pappien pääsyn piispoiksi ja myös eronneiden pappien uudelleen avioitumisen. Neuvostohallinto tuki Elävän kirkon uudistuksia syventääkseen eri ortodoksiryhmien välistä skismaa.

Kommunistisen puolueen johdossa näyttää olleen vuonna 1922 kaksi koulukuntaa koskien ortodoksista kirkkoa. Lenin kannatti aluksi Kirkon kertakaikkista tuhoamista. Trotski puolestaan halusi ensin hajottaa ortodoksisen kirkon rintaman kallisarvoisia kirkollisia esineitä koskevalla takavarikoimisella. Hän tuki tässä kysymyksessä uudistajia ja vainosi patriarkan kannattajia. Leniniä ja muuta puolue-eliittiä kansan nälänhätä ei kiinnostanut. Lenin oli jo nuoruudessaan vuonna 1892 vastustanut Volgan seudun nälkäänäkevien talonpoikien humanitaarista avustustyötä.

Patriarkka Tiihon vastusti 26. helmikuuta 1922 antamassaan julistuksessa jyrkästi kirkon pyhitettyjen esineiden luovuttamista uusien vallanpitäjien käsiin. Eräissä suurkaupungeissa kuten Moskovassa, Petrogradissa ja Smolenskissa puhkesi väkivaltaisuuksia, kun neuvostoviranomaiset ja sotilaat “puhdistivat” kirkkoja arvoesineistä. Neuvostohallinto tuomitsi kevään ja kesän 1922 pikaoikeudenkäynneissä kirkkoja puolustaneita kirkonmiehiä kuolemaan. Petrogradin metropoliitta Veniamin ja viisi muuta ortodoksipiispaa teloitettiin elokuussa 1922.

Sairauden heikentämä puoluejohtaja Lenin kannatti jyrkkää linjaa piispoja vastaan. Hän saneli puhelimitse 19. maaliskuuta 1922 puolueen keskuskomitealle salaisen muistion, jossa todettiin:

“Meidän on saatettava loppuu kirkollisten arvoesineiden takavarikointi. Tällä tavoin varmistamme itsellemme monen sadan miljoonan kultaruplan omaisuuden. Pitäkää mielessä muutamien luostareiden suunnaton omaisuus. Meidän tulee jatkaa määrätietoista ja armotonta taistelua munkkipapistoa vastaan ja murskata heidän vastustuksensa tavalla, jota he eivät unohda vuosikymmeniin”.

Historioitsija D.A.Volgonov on todennut nähneensä Leninin arkistossa määräyskirjeen, jossa puoluejohtaja vaati päivittäistä ilmoitusta siitä, kuinka monta pappia oli ammuttu. Neuvostohallinnon toimeenpanemat teatraalisen agitaation täyttämät papiston näytösoikeudenkäynnit alkoivat uudestaan maaliskuussa 1923. Ne olivat eräänlaista harjoitusta Stalinin toimeenpanemille 1930-luvun näytösoikeudenkäynneille.

Järjestelmä, joka tunnetaan stalinismina, syntyi jo Leninin eläessä. Kansalaisyhteiskunnan, sanan- ja uskonnonvapauden, oikeusvaltion ja markkinatalouden hävittäminen, pyrkimys yhteiskunnan totalitaariseen valtaan, opposition kitkeminen ja puoluevaltion rajoittamaton mielivalta olivat Lenin ajatuksellisia luomuksia. Kaiken kaikkiaan Neuvosto-Venäjällä surmattiin vuosina 1921-1923 lähes 2700 seurakuntapappia, noin 2000 munkkisäädyn edustajaa, noin 3500 nunnaa ja lukematon määrä maallikoita. Vuoden 1923 lopussa neuvostovankiloissa virui lähes 70 ortodoksista piispaa ja lukuisa joukko pappeja. Ortodoksinen väestö piti Elävää kirkkoa “uutena uskona”. Uudistajat nähtiin seikkailijoina ja neuvostoagentteina.

Taustalla 1900-luvun alun pappien radikalismi

Elävän kirkon vasemmistolaishenkinen ideologia ei ollut Venäjällä uutta. Jo ennen vallankumousta kristillinen sosialismi oli levinnyt laajalle ortodoksisten pappien keskuudessa. Arkkimandriitta Mihail Semenov julkaisi jopa teoksen “Kristillisen sosialismin ongelma”.

Tunnettu maallikkoteologi Nikolai Aksakov viittasi kolmenkymmenenkahden papin ryhmän muistiossa (1905) varhaiskirkon naimisissa oleviin piispoihin. Venäjän kirkon pyhä synodi kutsuttiin istuntoon 15.3 1905 keskustelemaan kirkollisen järjestyksen muutoksista. Vähän ennen istuntoa pappien muistio ojennettiin Pietarissa metropoliitta Antonille.

Aksakovin mukaan luostarikutsumus viittasi rukoukseen ja mietiskelyyn, kun taas piispan tuli olla poliitikko, hallintomies, diplomaatti ja kompromissien tekijä. Hänen mielestään venäläisten piispojen ongelma oli siinä, että he olivat vain nimellisesti munkkeja. He olivat hyväksyneet munkiksi vihkimyksen vain päästäkseen eteenpäin kirkollisella uralla. Usein tulevat piispat oli vihitty munkeiksi jo akatemiavuosien aikana. Nämä maailmallisesti eläneet “akateemiset munkit” ja piispat saivat venäläisessä papistossa aikaan vakavan vastakohtaisuuden munkkipapiston ja naimisissa olevan papiston välillä.

Papiston radikalismi tuli ehkä yllätyksenä tsaristiselle Duuma-ajan hallinnolle. Ensimmäiseen Duumaan valittiin kuusi pappia, jotka liittyivät vasemmisto- ja keskustaryhmiin. Duumaan valitut kaksi piispaa liittyivät puolestaan oikeistoryhmään. Venäjän hallituksen poliittisesti oikean siiven edustajat painostivat Pyhää Synodia kieltämään Duuman pappisjäseniä tukemasta vasemmistoryhmää. Rangaistuksena vasemmistolaisesta toiminnasta oli papin maallikoksi alentaminen.

GPU:n intrigointia

Elävän kirkon synodin (1923) puuhamiehet kävivät vankilassa tapaamassa patriarkka Tiihonia. Tiihon kieltäytyi tunnustamasta kirkolliskokouksen laillisuutta. Elävän kirkon toiminta kytkeytyi GPU:n eli sisäasiain kansankomissariaatin turvallisuusosaston toimintaan. Lev Trotskin vaikutuksesta syntyneessä ja kommunistisen puolueen politbyroolle maaliskuussa 1922 lähetetyssä muistiossa todettiin, ettei valtio vainonnut uskonnon edustajia, se vain halusi täyttää “nälkäänäkevien massojen toiveen” poistaa julkisilta paikoilta “taantumuksellisimmat piispat ja muut porvarillisen elämän edustajat”.

Trotskin mukaan neuvostohallituksen kannalta oli uskottavampaa, että kirkkojen esineistön takavarikoimiseen saataisiin mukaan yhteistyöhaluinen ortodoksipiispa. Hän ehdotti piispa Anton Granovskia, josta tuli Elävän kirkon yksi johtajista.

Trotskilla oli jo ennen Elävän kirkon synodin kokoontumista huhtikuun lopulla 1923 selkeä suunnitelma tämän yhteistyöhaluisen ryhmän tuhoamisesta. Hän kuitenkin aliarvioi patriarkka Tiihonin johtaman kirkon voimaa, ja niin neuvostoviranomaiset joutuivat jatkossakin tekemään yhteistyötä Elävän kirkon kanssa.

Hallitus pakotti kuitenkin Elävän kirkon edustajat aloittamaan jo syyskuussa 1923 keskustelut patriarkaatin kanssa mahdollisesta yhdistymisestä. GPU:n uskontoasiain johtaja Jevgeni Tutškov uhkasi marraskuussa 1923 patriarkka Tiihonia uudella vangitsemisella, jos tämä kieltäytyisi hyväksymästä Elävää kirkkoa liikkeenä takaisin patriarkaatin yhteyteen. Neuvostohallitus halusi ilmeisesti saada “uskollisia informantteja” Venäjän kirkon asioihin. Patriarkka Tiihon ja hänen avustajansa kieltäytyivät liitosta. Moskovan patriarkaatti oli valmis ottamaan takaisin yhteyteensä ainoastaan yksittäisiä papiston jäseniä julkisen katumuksen kautta.

Metropoliitta Sergei GPU:n tuella kirkon johtoon

Arkkipiispa Sergij
kuva: Kirkkomuseo

Metropoliitta Sergei (maallikkonimeltään Ivan Stargorodski) pidätettiin joulukuun 13. päivänä 1926. Todennäköisenä syynä voidaan pitää Sergein yhteyksiä lännen venäläisiin emigranttikirkkoihin. Sergein vastaisten syytösten takana oli uskontoasiainkomissariaatti, jota ei miellyttänyt virallisen ortodoksisen kirkon riippumattomuus. Sergein lisäksi vangittiin arviolta yli 100 ortodoksista piispaa.

Vankilakuukaudet mursivat metropoliitta Sergein viimeisetkin oman tahdon rippeet. Hän oli taustaltaan kirkollinen byrokraatti, joka ehti toimia Suomen arkkipiispanakin vuosina 1906-1917. Hän oli tottunut palvelemaan jo tsaarin aikana venäläistä esivaltaa, joten mukautuminen neuvostovaltaan ei ollut hänelle mahdoton tehtävä.

Metropoliitta Sergei vapautettiin maaliskuun lopussa 1927. Hän pääsi ilmeisesti jonkinlaiseen sopimukseen valtion kanssa ortodoksisen kirkon ja valtion suhteista. Metropoliitta Sergein johtama synodi kokoontui Moskovassa 25. toukokuuta 1927. Synodin kokouksessa Sergei kehotti piispoja organisoimaan väliaikaiset hiippakuntasynodinsa ja rekisteröimään ne paikallishallinnon elimiksi. Tosiasiassa näin ei koskaan tapahtunut.

Länsi-Euroopan venäläinen eksarkaatti katkaisi syyskuussa 1927 kaikki hallinnolliset yhteytensä Moskovan patriarkaattiin. Ekumeeninen patriarkaatti myönsi tälle venäläiselle hiippakunnalle käytännössä autonomisen aseman 1931. Metropoliitta Sergei ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ekskommunikoi eksarkaatin johtajan metropoliitta Jevlogin ja hänen papistonsa. Ainoa Moskovan patriarkaatin alainen piispa Länsi-Euroopassa oli noihin aikoihin piispa Venjamin. Hän johti yhtä Pariisin venäläistä seurakuntaa.

Sergei lähetti piispa Venjaminin vuonna 1933 Yhdysvaltoihin, jossa oli vielä joitakin Moskovan patriarkaatin alaisia seurakuntia. Sergei nimitti Venjaminin Amerikkaan lähdön jälkeen piispa Jelefterin Liettuan arkkipiispaksi. Jelefteri oli puolestaan ainoa Moskovan patriarkaatille uskollinen Neuvostoliiton ulkopuolella asunut piispa.

Sergei hoiti piispa Jelefeterin kautta 1930-luvulla “asioita” Vanhan Valamon luostarin igumeni Haritonin kanssa. Metropoliitta Sergei näyttää olleen hyvin informoitu muun muassa Valamossa vierailleista ulkomaisista papeista.

GPU:n uskontoasiain johtaja Jevgeni Tutškov auttoi toiminnallaan metropoliitta Sergein valtaan. Uskontoasiain johtaja vangitutti joukon patriarkka Tiihonin luottomiehiä, muun muassa metropoliitta Agafangelin, Kirilin ja Serafimin.

Virallinen Venäjän ortodoksinen kirkko hyväksyi metropoliitta Sergein johtamana heinäkuun 29. päivänä 1927 Neuvostoliiton “isänmaakseen”. Sergein nimissä kirkko antoi halpamaisen lojaalisuusjulistuksen uskollisuudesta ja solidaarisuudesta neuvostovaltiota kohtaan. Kirkko kielsi virallisesti, ettei hallitus vainonnut kirkkoa. Venäjän kirkko jopa kiitti neuvostohallintoa kirkkoa kohtaan osoitetusta huolenpidosta.

Kommunistisen puolueen virallinen lehti Izvestia julkaisi julistuksen 6. elokuuta 1927. Julistus pahensi Venäjän kirkon sisäistä hajaannusta, jonka alkutahdit lyötiin siitä, kuka olisi patriarkka Tiihonin jälkeen virkaatekevä patriarkka. Metropoliitta Agafangel julisti vuonna 1926, että hän on itseoikeutettu virkaatekeväksi patriarkaksi. Hänet oli nimitetty toukokuussa 1922 vangittuna olevan Tiihonin sijaiseksi, kun viran ensimmäinen sijainen metropoliitta Pietari oli patriarkan tavoin vangittuna.

Metropoliitta Sergei onnistui kuitenkin vakuuttamaan Agafangelin, että tämän oikeus virkaatekevänä patriarkkana päättyi 1923, jolloin patriarkka vapautettiin vankilasta. Tämä skisma kylvi kuitenkin lukuisissa piispoissa syvät epäluulon siemenet metropoliitta Sergeitä kohtaan.

Toinen Venäjän kirkkoa laajemmin koskenut skisma liittyi metropoliitta Iosifiin (Petrovyh). Hän oli merkittävä kirkonmies. Metropoliitta Sergei nimitti hänet 1926 Leningradin metropoliitaksi. Iosif hyväksyi nimityksen, mutta salainen sisäasiain kansankomissariaatin turvallisuusosasto (GPU) kieltäytyi antamasta hänelle oleskelulupaa Leningradiin.

Metropoliitta Sergei nimitti Iosifin vuonna 1927 Odessan hiippakunnan johtajaksi. Metropoliitta Iosif kieltäytyi tehtävästä ja syytti Sergeitä GPU:n “leikkikaluksi”. Iosif julkaisi vetoomuksen, jossa hän kehotti Leningradin alueen uskovia katkaisemaan kirkolliset suhteensa Sergeihin. Ns. iosifiittien skisma meni niin pitkälle, että Iosifin kannattajat eivät hyväksyneet Moskovan patriarkaatin alaisissa kirkoissa toimitettujen mysteerioiden pätevyyttä.

Metropoliitta Sergein julistuksen puolustajat tähdensivät, että näin Venäjän ortodoksinen kirkko “säilytti” neuvostoyhteiskunnassa piispallisen hierarkian, kirkko-organisaation, jumalanpalvelukset ja uskovien mahdollisuuden osallistua pyhistä mysteerioista.

Sergein kirkkopolitiikan vastustajien mielestä kuuliaisuusjulistus merkitsi ortodoksisen kirkon hengellisten juurien katkaisemista ja ortodoksisen kanonisen hallinnon korvaamista kommunistien tarkoin valvomalla hallinnolla.

Sergein kuuliaisuusjulistus neuvostovaltiolle synnytti monia paikallisia skismaattisia ryhmiä, joista osalla oli yhteys metropoliitta Iosifin ja Sergein väliseen skismaan.

Katakombikirkko vastusti yhteistyötä kommunistien kanssa

Katakombikirkko torjui kaiken yhteistyön kommunistien kanssa. Katakombikirkon jäsenten mielestä kommunistisella valtiolla ei ollut mitään oikeutta puuttua ortodoksisen kirkon elämään ja hallintoon. Katakombikirkon ensimmäiseksi piispaksi valittiin patriarkka Tiihonin (k. 1925) läheinen ystävä lääketieteen professori Míhail A.Zhizhilenko (1885-1930).

Mihail oli aikaisemmin toiminut muun muassa moskovalaisen Tagankan vankilan johtavana lääkärinä. Hänen vanhempi veljensä Aleksander A.Zhizhilenko oli Pietarin yliopiston rikoslain professori, joka vuonna 1922 oli puolustusasianajajana metropoliitta Venjaminia vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä.

Patriarkka Tiihonin kehotti ennen kuolemaansa Zhizhilenkoa ottamaan vastaan munkiksi vihkimyksen. Hänet vihittiin salaa munkiksi, papiksi ja piispaksi. Piispaksi vihkiminen tapahtui Petrogradissa 1927 ja sen toimitti Gdovin arkkipiispa Dimitri (k. 1938). Metropoliitta Sergein johtama kirkko oli aikaisemmin erottanut ja julistanut hänet “kapinalliseksi piispaksi”.

Gdovin arkkipiispa 'Dimitri (Ljubimov) valmistui Pietarin teologisesta akatemiasta 1883. Seuraavana vuonna Dimitri opetti Rostovin teologisessa koulussa. Hänet vihittiin papiksi 1886 ja pari vuotta myöhemmin hän siirtyi papiksi Pietariin Jumalansynnyttäjä suojeluksen kirkkoon, jossa hän palveli yli 30 vuotta esimiehenä. Tämä kirkko harjoitti laajaa laupeudentyötä. Isä Dimitri huolehti seurakuntansa köyhistä ja onnettomista ihmisistä. Hänen rakkautensa ja epäitsekäs työnsä osoittivat hänen sukunimensä “Ljubimov” eli “ rakastettu” merkityksen käytännön kristillisessä elämässä oikeaksi.

Sergei ja Petrogradin hiippakunnan lähetystö

Isä Dimitri jäi vallankumouksen jälkeen leskeksi ja hänet vihittiin piispaksi 1926. Piispa Dimitri puolusti palavasti Kristuksen kirkon totuutta. Petrogradin hiippakunnan edustajat: piispa Dimitri, rovasti Viktorin Dobronravov, professori I.M.Andrejev ja S.A.Aleksejev tapasivat metropoliitta Sergein Moskovassa 27. marraskuuta 1927.

Sergei syytti tapaamisessa katakombikirkon edustajia “vastavallankumouksellisesta toiminnasta” kun taas hänen johtamansa kirkko edusti ehdotonta uskollisuutta kommunistisille vallanpitäjille. Sergein mukaan neuvostoviranomaiset tuomitsivat papiston jäseniä pelkästään poliittisista, ei uskonnollisista syistä.

Arkkipiispa Dimitrin mielestä metropoliitan väitteet olivat pahan puhumista Venäjän uskontunnustajista ja marttyyreistä. Heitä oli ammuttu ja toiset oli lähetetty keskitysleireihin. Arkkipiispa Dimitri kysyi Sergeiltä: “Mitä vastavallankumouksellista toimintaa harjoitti teloitettu metropoliitta Venjamin?” Rovasti Dobronravov puolestaan totesi metropoliitta Sergeille: “Esipaimen, te olette unohtanut, että Kirkko on Kristuksen Ruumis eikä ateistisen hallitussensuurin alainen konsistori”. Metropoliitta Sergei vastasi delegaation jäsenille: “Aion uudella kirkkopolitiikalla pelastaa kirkon”. Rovasti vastasi hänelle: “Kirkko ei tarvitse pelastusta, helvetin portit eivät voita Kirkkoa. Mutta te itse, esipaimen tarvitsette pelastusta Kirkon kautta”. Metropoliitta Sergei vastasi jotenkin kiusaantuneena: “Minä tarkoitin sen eri merkityksessä”.

Professori Andrejev kysyi Sergeiltä: ”Esipaimen, miksi te määräätte, että liturgiassa on rukoiltava hallituksen puolesta, mutta samaan aikaan te kiellätte rukoilemasta vankeudessa ja tuomittuina olevien puolesta?” Metropoliitta vastasi hänelle kuivasti: “Minä en ole muuttanut liturgiaa”.

Delegaatio palasi Petrogradiin. Kaikki delegaation jäsenet vangittiin myöhemmin. Arkkipiispa Dimitri määrättiin Jaroslaviin poliittiseen eristykseen kymmeneksi vuodeksi. Rovasti Dobronrarov lähetettiin keskitysleiriin Siperiaan kymmeneksi vuodeksi ja sen jälkeen hän sai vielä lisäksi kymmenen vuoden vankilatuomion. Professori Andrejev lähettiin keskitysleirille Solovtskiin. S.A.Aleksejev ammuttiin papiksi vihkimisen jälkeen.

Petrogradin hiippakunnan apulaispiispat Dimitri ja Sergei antoivat 26. joulukuuta 1927 julistuksen, jossa he ilmaisivat itsenäisyytensä metropoliitta Sergeistä. Metropoliitta Iosif tuki apulaispiispojaan Sergein vastustamisessa.

Katakombipiispat Solovetskin saarella

Moskovalaiset katakombikirkon uskovat tunnistivat vastavihityn piispa Maksimin Tagankan lääkäriksi. Heitä liikutti tiedemiehen siirtyminen Kirkon palvelukseen. Lähes 20 seurakuntaa siirtyi vuoden aikana piispa Maksimin eli katakombikirkon yhteyteen.

Piispa Maksim lähetti 30.12.1927 Serpukhovin hiippakunnan nimissä kirjeen metropoliitta Sergeille, jossa arvosteltiin Sergein myöntyväisyyspolitiikkaa neuvostohallinnon suhteen. Kirjeessä todetaan, että Sergei on luovuttanut Kirkon siviiliviranomaisille ja näin kirkko on luopunut sisäisestä vapaudestaan ja itsenäisyydestään ja rikkonut Kirkon pyhiä kanoneja.

Metropoliitta Sergei ja hänen johtamansa synodi lähetti 6.8.1929 papistolle ja kansalle ediktin, jossa maanalaisen kirkon jäsenet julistettiin skismaatikoiksi. Neuvostohallinto vangitutti kirkonmiehet ja maallikot, jotka vastustivat metropoliitta Sergein omaksumaa kirkkopoliittista linjaa.

Piispa Maksim vangittiin kesällä 1929 ja siirrettiin Solovetskin keskitysleiriin Hänet määrättiin hoitamaan keskitysleirillä lääkärin tehtäviä. Samaan aikaan Solovetskissa oli myös muun muassa Glazovin piispa Viktor (Ostrovidov).

Piispa Viktor valitsi jo nuorena luostarielämän. Hän suoritti Pietarin teologisen akatemian. Häneltä ilmestyi 1912 yksityiskohtainen teologinen tutkimus “Uudet teologit”, jossa hän arvosteli erityisesti metropoliitta Sergein teoksen “Oppi pelastuksesta” (1898) ilmaisemia uusia teologisia trendejä. Viktor vihittiin vallankumouksen jälkeen piispaksi ja hänen piispalliseksi arvonimeksi tuli Glazovin ja Votkinskin piispa. Piispa Viktor vangittiin kolmeksi vuodeksi vuonna 1922.

Piispa Viktor kirjoitti 16.12.1927 kirjeen metropoliitta Sergeille. Esipaimen ilmaisi kirjeessään, kuinka Sergein myöntyväisyysjulistus raunioitti ja maallisti Venäjän ortodoksisen kirkon hallinnon. Piispa Viktorin mukaan metropoliitta Sergein toimenpiteet merkitsivät petosta Kristuksen Kirkkoa kohtaan.

Piispa Viktor kirjoitti joulukuussa 1927 ystävilleen:

“Ystäväni, jos me todella uskomme, ettei ihmisellä ole Kirkon ulkopuolella pelastusta, niin silloin, kun Kirkon totuus vääristetään, me emme saa jäädä välinpitämättömiksi palvelijoiksi pimeyteen, vaan meidän tulee tunnustaa Kirkon totuus kenen edessä tahansa ”.

Esipaimen Viktor korosti kirjeessä, ettei Kristuksen Kirkko voi todellisessa olemuksessaan olla mikään poliittinen järjestelmä, tai silloin se lakkaa olemassa Kristuksen Kirkko. Piispa Viktorin mielestä Sergein ajama kuuliaisuus neuvostovaltiolle ei ollut pelkästään ulkoinen toimenpide, vaan merkitsi “hirvittävää rikosta” ja “Kirkon tuhoamista”. Metropoliitta Sergein kuuliaisuusjulistus tarkoitti syyllistymistä hirvittävään syntiin eli “luopumista Kirkon totuudesta”. Piispa Viktor ammuttiin vuonna 1934.

Piispa Damaskin (Tsedrik) kirjoitti metropoliitta Sergein uskollisuusjulistuksen jälkeen, että “metropoliitta on sulkenut silmänsä uhkaavalta vaaralta, johon kirkko on ajautunut. Hän kätkeytyy väistämättömiltä suruilta ja antaa itsensä Kirkon vihollisten käsiin säilyttääkseen ulkoisen hyvinvoinnin. Kaiken lisäksi hän vaatii muita tekemään samoin”. Esipaimen Damaskinin mielestä Sergein suositukset hiippakuntahallinnon järjestämisestä neuvostoyhteiskunnassa edustivat naivismia. Kommunistihallinto halusi alistaa ja tuhota Venäjän ortodoksisen kirkon.

Piispa Damaskin kuoli karkotettuna epämääräisissä oloissa Siperiassa vuonna 1935. Hänet oli vihitty Zernigovin hiippakunnan apulaispiispaksi 1920-luvun alussa. Sen jälkeen hän vietti suurimman osan piispavuosistaan vankilassa tai karkotettuna.

Solovetskin saarella oli piispa Viktorin lisäksi samaan aikaan pari muutakin katakombikirkon piispaa karkotettuna eli piispa Ilarion ja Nektari. Myös piispa Damaskin tuomittiin saarelle joksikin aikaa marraskuussa 1929.

Viralliseen kirkkoon sitoutuneita piispoja vankisaarella olivat arkkipiispa Antoni, piispa 'Ioasaf ja arkkipiispa Ilarion. Jälkimmäinen oli tuominnut metropoliitta Sergein uskollisuusjulistuksen, mutta hän ei ollut katkaissut suhteitaan Venäjän kirkon “kanonisesti oikeaan” ensimmäiseen piispaan.

On todennäköistä, että esipaimen Maksimin lääkärinammatin ansiosta piispat Maksim, Viktor, Ilarion Nektari ja Damaskin eivät pelkästään kohdanneet toisiaan säännöllisesti, vaan he saattoivat yhdessä toimittaa salaisia jumalanpalveluksia. Mutta tätä ei kestänyt kauan.

Piispa Maksim vangittiin joulukuussa 1930 ja hänet siirrettiin Moskovaan. Vatikaanin Pro-Venäjä-komissio sai 30. marraskuuta 1931 Neuvostoliiton ulkopuolella toimineelta venäläislehdistöltä tiedon: bolsevikit ampuivat 7. heinäkuuta 1931 Serpukhovin piispa Maksimin, koska hän kieltäytyi tunnustamasta neuvostoviranomaisten hyväksymää Venäjän kirkon johtajaa metropoliitta Sergeitä.

Maanalainen kirkko jatkaa toimintaansa

Katakombikirkon ansiosta myös luostarilaitos toimi osittain maan alla. Maanalaisella kirkolla oli 1930-luvulla muutamia pappisseminaareja, muun muassa Moskovassa toimi teologinen koulu, jota johti piispa Varfolomei Remov.

Piispa Varfolomeita syytettiin Neuvostoliiton valtion vastaisesta toiminnasta: hän oli perustanut teologisen akatemian ja johtanut sen toimintaa ilman valtion lupaa. Piispa ammuttiin vuonna 1936. Viimeinen katakombikirkon pappisseminaari lakkautettiin 1938.

Katakombikirkon jäsenet pitivät hengellisinä ja hallinnollisina johtajinaan vangittuina olleita metropoliittoja Pietaria ja Kiriliä. Heidät molemmat likvidoitiin 1936. Viimeinen Sergein myöntyvyyspolitiikkaa vastustanut johtava piispa ja katakombikirkon johtaja, metropoliitta Iosif ammuttiin vuoden 1938 lopussa. Hänen kuolemansa jälkeen katakombikirkko siirtyi kirjaimellisesti “maalle alle” eikä se enää maininnut hengellisten johtajiensa eli piispojen nimiä ja sijaintipaikkoja.

Maanalaisen kirkon jäsenistö kokoontui monenlaisissa paikoissa: yksityiskodeissa, syrjässä valtaväyliltä sijaitsevissa rakennuksissa ja luolissa. Valtion urkkimiskoneisto metsästi totalitaarisen järjestelmän raivolla näitä “todellisia ortodoksikristittyjä”. Silti maanalaiset yhteisöt kasvoivat jäsenmäärältään. Niiden tarkoituksena oli toteuttaa Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen peruskäskyä. Uskovat osoittivat pyyteetöntä lähimmäisrakkautta auttamalla niitä, jotka olivat joutuneet jumalattoman neuvostovaltion vainon kohteeksi.

“Vaeltavat papit” toimittivat liturgioita, joukkokasteista ja muita kirkollisia toimituksia. Jumalanpalvelusten toimittamisen tarve oli valtava. Neuvostohallinto tiesi, että oli “tyhmää kuvitella, että karkotetut seurakuntapapit lakkasivat olemasta pappeina”. Hallinto oli varuillaan, sillä nämä papit olivat kommunismin ideologialle vaarallisempia kuin rekisteröidyt papit. Maanalaisen kirkon papit osasivat elää ikään kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan.

Katakombikirkon varhaisesta historiasta on olemassa runsaasti dokumentoitua aineistoa: metropoliitta Sergein hallinnosta eronneiden piispojen ja pappien kirjeitä ja katakombikirkon yksityisten jäsenten kuvauksia kirkon elämästä.

Stalinin terrorin uhrit

Vuosi 1932 merkitsi Neuvostoliitossa lähes täydellistä luostaritoiminnan lopettamista. Yksistään Leningradin kaupungin alueella vangittiin ja ammuttiin yli 300 munkkia ja nunnaa. Ortodoksisia kirkkoja suljettiin runsaasti 1930-luvun Neuvostoliitossa. Moskovassa toimi vielä 1920-luvun alussa lähes 600 ortodoksista kirkkoa, vuonna 1933 vajaat 100 ja kuusi vuotta myöhemmin enää 15. Ortodoksiset papit toisensa jälkeen joutuivat NKVD:n (Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin) etsivien pidättämiksi ja likvidoitaviksi.

Ortodoksikirkkoja muutettiin varastoiksi ja kellareiksi, joissa leijui alttaripöydille kaadettujen mädäntyneiden perunoiden lemu. Koululaiset määrättiin tuomaan kotoaan ikoneja julkisesti poltettaviksi. Venäläinen isoäiti saattoi palatessaan kirkosta havaita kauhukseen, että isoisän ikonin paikalta tuijotti iloisesti silmiään siristellen Lenin koulun lahjoittamassa poliittisessa julisteessa.

Uskonnonvastainen propagandalehti Bezbozhnik (Jumalaton) julisti marraskuussa 1928, että “ikonit ovat vaarallisia, koska niiden esittämä Jeesus suojelee orjia ja teloittajia”. Kyseisessä lehdessä alettiin vuoden 1928 jälkeen julkaista aikaisempaa enemmän kuvia kerhotiloiksi, kaupoiksi ja tehdasrakennuksiksi muutetuista kirkoista.

Neuvostolehdissä julkaistiin toimituksille saapuneita entisten pappien kirjeitä, joissa nämä ilmoittivat luopuneensa “ikuisiksi ajoiksi uskonnosta”.

Biologit, filosofit, opettajat ja taloustieteilijät joutuivat uskonnonvastaisen propagandan tulilinjalle. Heitä syytettiin neuvostovastaisuudesta ja “papiston mielistelystä”. Neuvostoliitossa pidätettiin vuosina 1929-1930 lähes 100 tiedemiestä. Heidät tuomittiin uskonnollisen vakaumuksen perusteella joko muutaman vuoden vankeusrangaistukseen tai joitakin jopa kuolemaan. Pidätetyistä tiedemiehistä oli ehkä kuuluisin historioitsija Sergei Platonov (1860-1933).

Stalinin terrorin vuosina 1937-1938 ortodoksisia piispoja ja pappeja lähetettiin suurin joukoin työleireille. Heitä syytettiin usein vakoilusta tai yhteistyöstä Saksan tai Japanin hyväksi. Ortodoksinen kirkko oli neuvostohallinnolle suuren terrorin vuosina sopiva kohde.

Esimerkiksi vuonna 1937 Neuvostoliitossa pidätettiin 50 ortodoksista piispaa. Jotkut heistä kuten Harkovin metropoliitta Pimen kuoli epämääräisissä vankilaoloissa tai jotkut kuten esimerkiksi Kiovan metropoliitta Konstantin ja Zhitomirin piispa Averki ja hänen veljensä Tsernigovin piispa Pahomi ammuttiin tai eräät kuten Arhangelskin arkkipiispa Antoni myrkytettiin vankilassa.

Mitä kirkko saavutti myöntyväisyyspolitiikalla?

Mitkä olivat metropoliitta Sergein myöntyväisyyspolitiikan saavutukset 1930-luvulla? Venäjän kirkon toisinajattelija Boris Talantov (k. 1971) totesi niistä sarkastisesti: :: “Metropoliitan Sergein myöntyväisyys ja valheet eivät pelastaneet ketään poliittiselta terrorilta, jos nyt ei häntä itseään oteta lukuun”.

Matemaatikko Boris Talontov kuoli 67-vuotiaana Kirovin kaupungin vankilasairaalassa. Neuvostojärjestelmä piti häntä siellä syyskuusta 1969. Boris Talantov puolusti kirjoituksillaan ortodoksien oikeutta harjoittaa uskoaan ateistisessa valtiossa. Hän kuvasi yksityiskohtaisesti ateistisen hallituksen ja Moskovan patriarkaatin johtavien piispojen yksityisiin ortodoksiuskoviin kohdistamista vainoista. Neuvostojärjestelmä luokitteli Boris Talantovin “poliittiseksi vangiksi” ja hänen rikoksensa “neuvostovastaiseksi toiminnaksi”.

Boris Talantov oli papin poika. Hänen isänsä tuomittiin vuonna 1937 ilman oikeudenkäyntiä Temnikovskin leirille (aikaisemmin Saratovin luostari), jossa hän kuoli maaliskuussa 1940. Boris Talantovin mukaan Venäjän kirkon vakava vuonna 1927 hajaannukseen johtanut kriisi oli metropoliitta Sergein aikaansaannosta. Metropoliitta Sergei kadotti uskollisuusjulistuksellaan uskovien arvovallan, mutta sai sen sijaan henkilökohtaisen koskemattomuuden diktaattori Josif Stalinilta.

Huomattava osa Venäjän ortodoksikristityistä ei vuoden 1927 jälkeen enää tunnustanut metropoliitta Sergeitä hengelliseksi johtajakseen. Talantovin mukaan Sergein roolia kirkkojen avaamisessa toisen maailmansodan aikana on häpeilemättömästi liioiteltu. Liioittelu osoittaa hänen mielestään, kuinka läntisen maailman ihmiset tuntevat heikosti Venäjän ortodoksisen kirkon toisen maailman sodan aikaista ja sen jälkeistä tilaa.

Stalin antoi toisen maailmansodan aikana määräyksen kirkkojen avaamisesta jumalanpalveluksille, koska valtiovalta saattoi tuolloin valvoa tiukemmin uskovien toimintaa. Esimerkiksi Länsi-Ukrainassa, kun papit kieltäytyivät toimittamasta jumalanpalveluksia metropoliitta Sergein ja myöhemmin patriarkka Aleksin alaisissa kirkoissa, valtio määräsi heidät keskitysleireihin.

Stalinin ajan mielivallan ja epäluulon henki elää sitkeästi Venäjän ortodoksisen kirkon nykyelämässä. Venäjän kirkon sisällä vaikuttava kansalliskiihko, talouden korruptio ja antisemitismi kuvastaa stalinismin perintöä pahimmillaan.

Metropoliitta Sergein myöntyväisyyspolitiikka säilytti jotenkuten Venäjän kirkon “uskonnollisena osastona”. Moskovan patriarkaatti tehostaa yhä Stalinin ajan nationalismin hengessä “venäläisten sielujen” puolustamista eri puolilla maailmaa. Uusia kirkkoja nousee kaikkialle. Patriarkaatin elämää hallitsee Venäjän valtion tavoin raha ja omistaminen. Lähimmäisen kohtaamiselle on venäläisessä ortodoksiassa edelleen marginaalinen sija.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Andreyev, Ivan, 1982, Russia’s Catacomb Saints. Lives of the New Martyrs. Platina.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2000, Uskonnonvastainen väkivalta ja terrori Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvulla. Ortodoksinen Kulttuuri 2/3. Joensuu.
  • 2005, Ortodoksinen kirkko hajaannuksen pyörteissä 1920- ja 1920-luvun Neuvostoliitossa. Ortodoksinen Kulttuuri 5. Joensuu.
• Curtiss, John, 1965, Church and State in Russia, 1900-1917. New York.
• Fletcher, William C., 1971, The Russian Orthodox Church Underground, 1917-1970. New York.
• Pospielovsky, Dimitry
  • 1984, The Russian Church under the Soviet Regime 1917-1982. Vol. I-I. New York.
  • 1998, The Orthodox Church in the History of Russia. Crestwood.
• Spinka, Matthew, 1956, The Church in Soviet Russia. New York.
• Struve, Nikita, 1967, Christians in Contemporary Russia. London.
• Talantov, Boris, 1982, Sergianism, the Leaven of Herod. - Russia’s Catacomb Saints. Lives of the New Martyrs. Platina.