Palestiinalaisen kaanonin historia - Profeetat (Něbî’îm)
Ortodoksi.netista
TT Hannu Pöyhönen:
4.B.
Palestiinalaisen kaanonin historia - Profeetat (Něbî’îm)
Profeettakirjallisuuden yhteen kokoamiselle ja liittämiselle juutalaisten Pyhien Kirjojen joukkoon ensiksi asemansa vakiinnuttaneen Lain jatkeeksi voidaan löytää monta hyvää ja ymmärrettävää syytä.
- Ensimmäisenä niistä voidaan mainita se aikamme eksegeettien tyylillisiin ja teologisiin näkökohtiin perustama ja luontevalta vaikuttava olettamus, että ns. varhaisemmat profeetat eli Joosuan, Tuomarien, Samuelin ja Kuningasten kirjat muodostivat alun perin, noin vuosina 600–560 valmistuneen, yhtenäisen historiateoksen, jonka alkuosana toimi Deuteronomium eli viides Mooseksen kirja. Kun viides Mooseksen kirja sitten sisältönsä takia, todennäköisesti 400-luvulla, tuli liitetyksi muuhun Mooseksesta kertovaan materiaaliin, niin näin muodostunut Pentateukki (1.–5. Moos.) tavallaan edellytti jatkokseen Joosuan kirjaa, koska se jatkaa Israelin historiankuvausta välittömästi niistä tapahtumista, joihin viides Mooseksen kirja päättää kerrontansa. Näin ollen Pyhien Kirjojen kokoelman oli luontevaa lähteä kasvamaan lakikorpuksen ulkopuolelle eikä sulkeutua pelkästään sen sisältämään ainekseen.
- Toinen syy profeettakirjallisuuden päätymiseen Vanhan testamentin kaanoniin oli epäilemättä se, että juutalainen traditio yhdisti varhaisempien profeettakirjojensa alkuperän kiinteästi tiettyihin profeettoina kunnioittamiinsa henkilöihin. Niinpä juutalaiset pitivät Samuelia Tuomarien kirjan ja Samuelin kirjojen tekijänä, Joosuaa puolestaan Joosuan kirjan tekijänä ja Jeremiaa Kuningasten kirjojen tekijänä, aivan vastaavasti kuin he pitivät Moosesta Mooseksen kirjojen tekijänä.
- Kolmantena syynä profeettakirjojen kaanoniin päätymiselle voidaan pitää niiden nauttimaa suurta yleistä arvostusta Israelissa. Erityisesti “myöhäisempien profeettojen” kautta kansa koki Jumalan lähestyvän sitä hyvin välittömällä ja konkreettisella tavalla.
Modernille raamattutieteelle ei ole yksityiskohdittain selvää, miksi juuri olemassa olevat profeettakirjat on hyväksytty kaanoniin. Varhaisempien profeettojen kohdalla on esitetty olettamus,että tuntemiemme teosten kaltaisia tekstejä olisi itse asiassa ollut alun perin paljon muitakin ja että nekin olisivat yhtä hyvin saattaneet päätyä kaanoniin, mikäli olisivat vain säilyneet jälkipolville. Kriteerinä olisi näin toiminut yksinkertaisesti se, että nyt tuntemamme tekstit eivät tuhoutuneet Etelävaltakunnan eli Juudan kukistuessa. Varhaisten profeettakirjojen selviämistä kaanoniin auttoi epäilemättä osaltaan myös tietty kansallismielisyys, olivathan kyseiset tekstit oman kansan historiaa, ja nimenomaan pyhää historiaa, joka kuvaa Jumalan johdatusta menneiden sukupolvien moninaisissa vaiheissa ja lisäksi teologisesti tulkiten sitä. Kaanoniin päätymisen yksityiskohtien epäselvyys profeettakirjojen osalta liittyykin ennen kaikkea myöhäisempiin profeettoihin, joitten teokset edustavat paljon heterogeenisempaa kokonaisuutta. Varmana kriteerinä niiden kanonisoinnille tiedämme vain teosten iän eli sen, että profeetallisiksi katsottujen kirjoitusten piti sijoittua Mooseksesta Esraan asti ulottuvalle aikajanalle, koska edellistä pidettiin ensimmäisenä ja jälkimmäistä viimeisenä Jumalan lähettämänä profeettana.
Juutalaisen profeettakirjojen korpuksen rajat katsotaan nykyisin vakiintuneen lopullisesti vuoden 200 eKr. paikkeilla. Hypoteesia on perusteltu ennen kaikkea kahdella seikalla:
- ensinnäkin sillä, että vuoden 180 eKr. paikkeilla päivänvalon nähnyt deuterokanoninen Sirakin viisauden kirja mainitsee ns. Isien kiitosvirressä (44:1–50:29) Jesajan (48:20–22), Jeremian (49:6–7), Hesekielin (49:8–9) ja kaksitoista muuta profeettaa (49:10), ja
- toiseksi sillä, että nykyeksegetiikan noin vuoteen 165 eli makkabealaiskapinan alkuvaiheisiin mielellään ajoittama Danielin kirja ei enää päässyt juutalaisessa kaanonissa profeettakirjojen joukkoon, johon se sisältönsä mukaisesti luontevimmin kuuluisi. Profeettakirjallisuuden “kaanonista” edellä sanottu kuitenkin pitää nykyeksegeettien mukaan paikkansa vain suhteellisesti, sillä kanonisten kirjojen lukumäärän sulkeuduttuakin yksittäisten kirjojen materiaalissa tapahtui vielä osittaista kasvua ja stilisointia. Ja yllättävää kyllä, yhden profeettakirjan, nimittäin Hesekielin, kanonisesta asemasta keskusteltiin rabbiinipiireissä yhä Jeesuksen aikaan, koska teoksen katsottiin olevan osittain ristiriidassa juutalaisen kaanonin pyhimmän osan eli Mooseksen lain kanssa.
Viimeisenä asiana profeettakirjojen osalta on syytä mainita, että juutalaisten niihin soveltama jaottelu “varhaisempiin” ja “myöhäisempiin” profeettoihin ei ole lopultakaan kovin vanha. Jaottelu juontaa juurensa 8. kristilliselle vuosisadalle, eikä sen suhteen voida varmuudella tietää, viittaavatko hepreankieliset nimikkeet alun perin kirjaryhmien asemaan, so. niiden ikään ja siten välillisesti myös arvostukseen kaanonissa, vai pelkästään neutraalisti niiden keskinäiseen järjestykseen eli seurantoon. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin pitäneet sitä, etteivät Kuningasten kirjoja sisällöllisesti muistuttavat ja viimeistään ennen vuotta 200 e.Kr. syntyneet Aikakirjat enää päässeet mukaan profeetallisten kirjojen joukkoon, merkkinä varhaisempien profeettakirjojen kokoelman sinetöinnistä jo ennen näiden ilmestymistä. Tässä tapauksessa profeettakirjojen tie kaanoniin olisi siis saattanut eräässä mielessä olla kaksivaiheinen, joskin vain teknisesti, sillä syvimmältään “varhaisemmat” profeetat saivat osakseen kanonisten kirjojen virallisen arvostuksen vasta tultuaan yhdistetyksi “myöhäisempiin”.
<- edellinen osa: Osa 4.A. Palestiinalaisen kaanonin historia - Laki (Tôrâ) ~ seuraava osa: Palestiinalaisen kaanonin historia - Kirjoitukset (Kětubim) ->