Bysanttilainen ihmisrakkaus ja avustustyö (opetuspuhe)

Läpi historian ortodoksikristityt ovat tienneet, että kristillinen diakonia on erottamaton osa kirkkoyhteisön elämää. Jumala osoitti nöyryyden ihanteen Kristuksen lihaksitulemisessa. Kristuksen lihaksituleminen teki ihmisille tunnetuksi Hänen rakkautensa ja nöyryytensä.

Yleinen ihmisrakkaus ja yksityinen laupeudentyö olivat myöhemmin Bysantin keisarikunnassa (330-1453) keskeisiä näkökohtia. Bysantin kirkko ei rajannut palvelutehtäväänsä pelastuksen evankeliumin julistamiseen, vaan ruokki köyhiä, osoitti vieraanvaraisuutta, vaatetti alastomia, huolehti sairaista sekä antoi turvan orvoille, leskille ja vanhuksille.

Bysanttilainen teologinen ihmisnäkemys perustuu raamatulliseen kuvaan ihmisestä. Jumala ei luonut ihmistä tahdottomaksi olennoksi. Jumala loi vapaudessaan ihmisen, että ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan elämästä. Kristillinen elämä ei ole ulkonaista käyttäytymistä, vaan ihmisen olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan elämän yhteyteen. Tässä ihmisen elämän ainoassa todellisessa päämäärässä on pohja Bysantin kirkon sosiaaliselle vastuunkantamiselle lähimmäisestä.

Filantropia (kreikaksi: philein ton anthropon) eli ihmisrakkaus on Jumalan ylevin ominaisuus. Kirkossa kaikki sen jäsenet ovat toisistaan riippuvaisia ja heitä yhdistää rakkauden ja keskinäisen huolenpidon siteet.

Liturgian yhteinen rukous ja kirkollinen kasvatus kehottivat Bysantissa kirkon jäseniä kirkastamaan ihmisten yhteiskunnallista elämää. Kirkon jäsenet huolehtivat ihmissielujen pelastumisesta, mutta he kantoivat vastuuta myös lähimmäistensä nälästä, sairaudesta ja kodittomuudesta. Pyhä Fotios Konstantinopolilainen (k. 893) opettaa:

“Älä halveksi köyhää ihmistä, sillä myös hän on ihminen, Jumalan luoma, joka on samaa lihaa kuin sinäkin. Luonto ei ole tarkoittanut häntä sellaiseksi kuin hän on, vaan lähimmäisten mielivalta on aiheuttanut hänen surkean köyhyytensä.”

Hellenistis-kristillinen tausta

Muinaisessa Kreikassa filantropia merkitsi jumalolennon rakkautta ihmistä kohtaan. Platon (427─347 eKr.) määritteli sen jumalten rakkaudeksi ihmisiä kohtaan selittäen, että jumalolennot ottivat vastuun ihmisistä saadakseen aikaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden heidän keskuuteensa, jotta ihmiset näin vapautuisivat vihasta ja sodista.

Filantropia yhdistettiin kerjäläisten, köyhien ja muukalaisten auttamiseen. Myötätuntoa tunnettiin myös orpoja ja vanhuksia kohtaan. Kreikkalaisten filantrooppinen asenne ilmeni myös erilaisten hyväntekeväisyyslaitosten perustamisena. Perustettiin majataloja ja hoitokoteja. Hoitokodit sijaitsivat usein temppeleiden läheisyydessä jumalten suojelevan vaikutuksen alla.

Muinaisen Kreikan filantrooppinen asenne on oleellinen osa Bysantin filantropian taustaa. Bysantin valtakunta itsessään oli jo Aleksanteri Suuren ajoista kehittyneen kreikkalaisen maailman keskeytymätön jatko. Kristittynäkin Bysantin valtakunta puhui kreikkaa, luki klassisia teoksia ja ikuisti muinaisen kulttuurin perintöä.

Varhaiskristillinen kirkko, joka kasvoi ja kehittyi hellenistisessä älyllis-sosiaalisessa ympäristössä, omaksui kreikkalaisen filantropiakäsitteen. Apostoli Paavali muotoili kirjeessään Tiitukselle kristillisen kirkon filantropia-näkemyksen. Sen mukaan Kristuksen lihaksituleminen ilmaisee Jumalan ihmisrakkauden ja armon. Tämä käsitys on löydettävissä myös useista myöhäisemmistä kreikkalaisten isien teksteistä.

Kristinusko puhui ihmisrakkaudesta ja vastusti rodullista, sosiaalista, taloudellista ja sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Apostoli Paavali tarkoitti tätä sanoessaan:

"Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal.3:28).

Kristinuskon Jumalakeskeinen ihmisrakkaus ilmenee Kristuksen sanoista:

"Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta" (Matt.20:28).

Kirkko julisti jo ensimmäisinä vuosisatoinaan maailmanlaajuista rakkautta. Se huolehti leskistä ja orvoista ja kehotti jäseniään harjoittamaan hyväntekeväisyyttä kaikkia tarvitsevia kohtaan. Paaston aikana säästyneet varat tuli käyttää hyväntekeväisyyteen leskille, orvoille ja muille puutteenalaisille. Kristillinen filantropia tuli jo hyvin varhaisessa vaiheessa osaksi hiippakunnallista toimintaa, ja sen hallinnosta vastasi paikallinen piispa.

Kristinusko omaksui kreikkalaisen filantropian käsitteen, mutta antoi sille paljon syvemmän merkityksen. Diakoniasta eli käytännön kristillisen rakkauden osoittamisesta muodostui varhaiskristillisen yhteisön keskeinen tunnusmerkki.

Bysantin filantropian perusteet

Bysantin keisarikunta omaksui kreikkalaisen filantropia-käsityksen, jota laajennettiin ja syvennettiin kristillisellä agape-opetuksella. Kreikkalais-kristillisenä maailmanvaltana keskiajan bysanttilainen maailma oli uusi luomus ja myös filantropian käsite kehittyi entisestään. Bysantin ajatusmaailmassa ja elämässä se tarkoitti

1. filosofista ja teologista käsitettä
2. poliittista ominaisuutta
3. hyväntekeväisyyttä, joka kohdistui puutteessa elävään yksilöön ja
4. organisoitujen laitosten harjoittamaa hyväntekeväisyyttä.

Bysantin filantropia-ajattelu painotti armeliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta vähäosaisia kohtaan, sillä armeliaisuuden kautta ihmisen on mahdollista kohdata Jumalan armo ja saada syntinsä anteeksi. Armeliaisuuden osoittaminen lähimmäiselle on Jumalalle mieluisin uhri. Hyvän tekeminen lähimmäiselle on tie Jumalan valtakuntaan. Tämä ajattelu ilmenee monista keskiajan bysanttilaisista kirjoituksista, luostareiden, kirkkojen, erilaisten hoitolaitosten ja yksityishenkilöiden sineteistä.

Bysanttilaisten metafyysinen huoli keskittyi pelastumiseen ja Jumalan valtakunnan perimiseen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi ihmisen oli vaellettava Jumalalle mieluisasti maan päällä eläessään. Siksi monista tuli munkkeja ja nunnia, jotka elivät rukouksen elämää ja kuolettivat aineelliset tarpeensa, toiset jakoivat omaisuutensa köyhille vapautuakseen ja saavuttaakseen teosiksen eli jumaloitumisen erakkoina. Jotkut luostarikilvoittelijat omistautuivat hyväntekeväisyyden harjoittamiseen ympäröivässä yhteiskunnassa. On esimerkkejä siitä, että myös munkit anoivat rahaa rikkailta ja jakoivat ne köyhille.

Pyhän Gregorios Konstantinopolilaisen (k. 390) mukaan ihmisessä ei ole mitään jumalallisempaa kuin hyvien töiden tekeminen. Filantropia ilmaisee ihmisessä katumuksen ja Jumalalle omistautumisen.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) saarnasi palavasti Konstantinopolin arkkipiispana lähimmäisenrakkaudesta ja toteutti sitä käytännössä rakennuttamalla piispantalosta saaduilla myyntirahoilla Konstantinopolin ensimmäisen kirkon ylläpitämän sairaalan.

Keisarillisen Bysantin sosiaalisessa käytännössä oli kolme tärkeää näkökohtaa:

• hyväntekeväisyys köyhiä kohtaan,
• sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja
• persoonallinen vastuu ja toiminta.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) korostaa, että rakkauden arvon löytää rahaa antamallakin, mutta vielä helpommin etsimällä ihmisiä, jotka elävät puutteessa ja köyhyydessä. Hänen mukaansa kaikkien hyveiden täyttymys on rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Bysanttilainen teologia ei erota uskoa ja hengellistä elämää sosiaalisista kysymyksistä ja ongelmista. Bysantin kirkko kehitti filantrooppisen teologian, joka perustui apostolisen ja katolisen kirkon kirkkonäkemykseen, oppiin Kristuksesta ja tulevasta Jumalan Valtakunnasta. Kirkon filantrooppinen diakonia rakentui eukaristisen yhteisön uskoon, jonka päämääränä oli luoda yhteiskuntaan uusi kristillinen perusta.

Bysantin kirkko hyödynsi filantrooppisessa toiminnassaan diakonissojen merkittävää palvelutehtävää. Diakonissat auttoivat jo Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina naisia kasteessa, kävivät sairaiden ja kärsivien luona ja palvelivat köyhiä ja orpoja.

Diakonissoilla oli Kirkon palvelutyössä erityisen tärkeä asema keisari Justinianoksen kaudella (527-565). Esimerkiksi Konstantinopolin Hagia Sofian katedraalissa oli tuolloin 40 diakonissaa.

Bysanttilainen prinsessa Anna Komnena (k. 1153) vahvistaa diakonissojen olemassaolon kirkon sosiaalisessa työssä vielä 1100-luvulla, jolloin hänen isänsä keisari Aleksios I Komnenos (k. 1118) kantoi erityishuolta diakonissojen työn arvostamisesta.

Diakonissojen ensisijaisena tehtävänä näyttää olleen 1100-luvulla huolehtia sairaista naispotilaista, vanhuksista ja orvoista. Aineellisen auttamisen lisäksi diakonissojen tehtäviin kuului myös kirkollinen kasvatus ja ohjaaminen. Bysanttilainen diakoniatyö ei siis rajoittunut pelkästään ruokaan ja vaatettamiseen, siihen sisältyi myös terveydenhuolto ja hengellinen ohjaus.

Filantropia keisarillisena hyveenä

Bysantin keisarilta odotettiin monia hyveitä, joista yksi tärkeimmistä oli filantropia. Kreikkalais-kristillinen Bysantin keisarikunta peri antiikin maailmasta hellenistisen teorian kuninkuudesta. Sen voidaan jäljittää juontavan juurensa Platonin, Aristoteleen ja Isokrateen ajattelusta.

Keisarin filantropia ilmeni sekä hänen henkilökohtaisessa elämässään että hänen lainsäädännössään ja asenteessaan alamaisiaan kohtaan. Keisari Herakleios (610─641) vaati, että vallan tuli näkyä rakkautena eikä pelkona. Filantropia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus olivat keisarillisen lainsäädännön kulmakiviä.

Bysantin keisarit ymmärsivät filantropian olennaiseksi osaksi keisarillista kasvatusta. Neuvoessaan pojalleen Leo IV:lle (886─912) oikean kasvatuksen sisältöä Basileios I (867─886) piti tärkeänä Pyhien Kirjoitusten tutkimista ja yhtä tärkeänä hyvien tekojen tekemistä. Hän kehotti seuraajaansa olemaan armahtavainen ja rakastamaan ihmisiä.

Bysantin yhteiskunta oli luonteeltaan kirkollinen. Filantropia, teologisena käsitteenä, poliittisena filosofiana, ihanteena ja käytännön hyveenä, sai voimansa Bysantin asukkaiden uskonnollisuudesta. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, miksi Bysantin hallitsijat kilpailivat piispojen ja varakkaiden virkamiesten kanssa erilaisten hoitokotien perustamisessa ja ylläpitämisessä. Hoitolaitokset samoin kuin hyväntekeväisyys vanhuksia, matkustavaisia, spitaalisia, orpoja ja muita apua tarvitsevia kohtaan oli seurausta Bysantin moraalifilosofiasta ja siitä mielikuvasta, joka liitettiin keisariuteen ja ihmisyyteen yleensä.

Yksityisten kansalaisten hyväntekeväisyys

Kirkon ja valtion korkeiden virkamiesten ohella myös tavalliset seurakuntapapit ja munkit sekä ylä- ja keskiluokan ihmiset harjoittivat lähimmäispalvelua.

Theodosios Suuren hallituskauden aikana (379─395) eli Antiokiassa hyvin rikas mies nimeltään Andronikos. Hänen vaimonsa Atanasiakin oli erittäin rikas. Andronikos ja Atanasia olivat syvästi uskonnollisia, ja siksi he tekivät paljon köyhien ja sairaiden auttamiseksi. Sen jälkeen kun heidän kaksi lastaan olivat kuolleet pieninä, heistä tuli vieläkin suurempia hyväntekijöitä. He vapauttivat orjansa ja jakoivat suurimman osan omaisuuttaan köyhille ja erilaisille hoitokodeille.

Palladios kertoo, että viidennellä vuosisadalla eli Ankyrassa monia rikkaita ihmisiä, jotka auttoivat köyhiä. Suuren nälänhädän aikana aviopari Queros ja Bosporis pelastivat monen köyhän ihmisen hengen avaamalla varastonsa ja jakamalla ruokaa nälkäisille. Heidän tapanaan oli myös varata vuosittaisista tuloistaan tietty summa köyhille.

Luostariin menevillä oli tapana jakaa omaisuutensa köyhille, kirkolle ja erilaisille hyväntekeväisyyslaitoksille. Luostarien perustajat taas määräsivät, että luostarien tuli auttaa kaikkia apua tarvitsevia kansalaisia.

Eri yhteiskuntaluokkien bysanttilaisille oli tyypillistä myös se, että he usein määräsivät testamentissaan omaisuutensa jaettaviksi köyhille, orvoille ja erilaisille hoitokodeille. Tapa oli yleinen 300-luvulta aina 1400-luvulle saakka.

Vaikka on paljon todisteita bysanttilaisten harjoittamasta hyväntekeväisyydestä ja ihmisrakkaudesta, olisi naiivia olettaa, että kaikki olivat ihmisrakkaita ja vieraanvaraisia.

Sairaaloita ja vanhainkoteja

Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat monia hyväntekeväisyyslaitoksia. Bysantin kirkko kehotti perustamaan sellaisia hoitolaitoksia, jotka auttoivat lähetystyön tekemistä barbaarien keskuudessa. Täten piispaintalot ja luostarit pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan kaikkia hädänalaisia. Evankeliumin julistaminen ja köyhistä ja onnettomista huolehtiminen oli keskeistä lähetystyössä. Tuolloin kirkko ymmärsi asian siten, että puutteessa elävistä ihmisistä huolehtiminen kuului olennaisesti Kirkon tehtäviin.

Luostarit ylläpitivät sairaaloita, vanhainkoteja, majataloja, orpokoteja ja muita hoitolaitoksia. Erilliset tilat luostareilla oli sairaille, ikääntyneille ja vieraileville kirkonmiehille ja munkeille. Sairaalat sijaitsivat tavallisesti kirkon tai luostarin vieressä, kun taas vanhainkodit ja majatalot sijaitsivat luostarin muurien ulkopuolella.

Bysantin valtakunnassa oli yleislääketieteellisiä sairaaloita, silmäsairauksiin erikoistuneita sairaaloita, spitaalisairaaloita ja äitiysklinikoita. Sairaaloiden ja klinikoiden organisaatio ja toiminta kuvasti erinomaista keskiajan lääketieteellistä tietämystä. Bysantin keisarikunta oli lännen edelläkävijä lääketieteen tuntemuksessa ja lääkäripalvelujen järjestämisessä.

Johannes II Komnenoksen (1118─1143) nimi yhdistetään Bysantin pitkän historian yhden kaikkein tärkeimmän laitoksen nimeen. Vuonna 1136 keisari ja hänen vaimonsa Irene perustivat suuren Pantokratorin luostarin. Luostarissa oli myös sairaala ja muita hoitolaitoksia. Pantokratorin merkitys on siinä, että se oli lääkinnällinen nykyaikaisessa merkityksessä.

Sairaalassa oli muun muassa vanhustenosasto, psykiatrinen klinikka ja avohoitopalvelu. Siellä oli sairaansijoja kirurgisia tapauksia, silmä- ja sisäelinsairauksia, naistentauteja, yleissairauksia ja ensiaputapauksia varten. Ksenoneiksi kutsutut sairaalat myös ottivat vastaan vieraita, muukalaisia ja pyhiinvaeltajia.

Bysantin asukkaille sairaista huolehtiminen merkitsi pyhää velvollisuutta. Sen täyttämiseen osallistuivat niin keisarit, patriarkat, piispat, papit, luostariasukkaat, korkea-arvoiset virkamiehet kuin ylä- ja keskiluokan kansalaisetkin.

Vanhoista huolehdittiin

Klassisen Kreikan kulttuurin perijöinä bysanttilaiset kiinnittivät erityishuomiota vanhuuteen. Valtio, yksityiset kansalaiset ja kirkko ylläpitivät monia vanhainkoteja, joista noin kolmekymmentä tunnetaan nimeltä. Monet vanhainkodit nimettiin perustajansa mukaan. Vanhainkoteja sijaitsi pääkaupungin lisäksi muissakin kaupungeissa, kuten Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa, Tessalonikissa, Nikeassa, Efesossa ja Korintossa.

Bysantin ajalta on tunnistettavissa vain muutama orpokoti. On hyvin todennäköistä, että orpolapsilla oli omat osastonsa muiden hoitolaitosten yhteydessä. Orpokodinjohtajan virka oli hyvin tärkeä, ja sen johtajasta tuli myöhemmin usein piispa tai jopa patriarkka.

Köyhäintalot oli tarkoitettu ihmisille, jotka eivät kyenneet tekemään työtä sairauden, korkean iän tai jonkun muun syyn takia. Köyhät, jotka kykenivät elättämään itsensä, eivät saaneet asua köyhäintalossa.

Lopuksi

Bysantin Kirkko ei rajannut palvelutehtäväänsä vain pelastuksen evankeliumin julistamiseen. Se oli tietoinen sosiaalisesta vastuuntunnostaan yhteiskuntaa ja sen yksityisiä jäseniä kohtaan. Kirkko rukoili ja teki työtä koko kosmoksen muuttumiseksi ja sosiaalisen harmonian palauttamiseksi.

Kirkko ruokki nälkäisiä, osoitti vieraanvaraisuutta muukalaisille, vaatetti alastomia, huolehti sairaista ja elämässä epäonnistuneista sekä antoi turvan orvoille ja leskille ja vanhuksille. Bysantin valtio peri Kirkolta armeliaisuuden tradition. Kirkko ja valtio toimivat yhdessä inhimillisen tuskan ja kärsimyksen lievittämiseksi.

Tuska, kärsimys, onnettomuudet ja yhteiskunnan yleinen epävarmuus syvensivät Bysantin keisarikunnan viimeisinä vuosisatoina (1261-1453) teologista näkemystä Jumalasta äärimmäisenä armahtajana ja auttajana. Kirkko koettiin sairaiden ja unohdettujen ihmisten parantavana sairaalana.

Bysanttilainen kristillisyys laajensi ja rikastutti rakkauden ja lähimmäisestä huolehtimisen käsitettä. Ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen sai Bysantissa aikaan ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin jokapäiväisessä elämässä. Tämä kaikki on ensiarvoisen tärkeää 2000-luvun alun länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa elämän päämäärät on alistettu palvelemaan taloudellisia päämääriä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Baynes, N.H. 1960, Byzantine Studies and other Essays. London.
• Constantelos, D. J., 1991, Byzantine Philanthropy & Social Welfare. 2nd (Revised) Edition.
• Hakkarainen, J.,
  • 1995, Filantropia ja sosiaalinen hyvinvointi. Teoksessa Ajaton Bysantti II. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 16. Joensuu.
  • 2002. Ihmisrakkaus ja köyhät. Näkökulmia bysanttilaisen armeliaisuuden perintöön. Teoksessa Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Atena Kustannus Oy. Jyväskylä.
• Hakkarainen, P., 1994, Kharistike-kauden yksityiset uskonnolliset laitokset Bysantissa. ─ Ortodoksia 43. Kuopio.
• Haldon, J. (ed.), 2009, The Social History of Byzantium. Malden.
• Maksimos Tunnustaja, pyhä, 1982, The Mystagogia of St. Maximus the Confessor. Translated with Historical Note and Commentaries by Dom Julian Stead. Still River.
• Palladios, 1898. Historia Lausiaca. (Ed.) C. Butler. The Lausiac History of Palladius. Cambridge.