Miafysitismi

Miafysitismi (kutsutaan joskus myös nimellä henofysitismi) on harhaoppi, jonka mukaan Kristuksen yhdessä persoonasaa ovat jumaluus ja ihmisyys yhdistyneet yhteen luontoon (fysis) ilman eroa, sekaannusta ja muutoksia. Tätä kantaa ilmenee lähinnä nykyisissä orientaalisissa kirkoissa muun muassa kopteilla.

Historiallisesti Khalkedonin kirkolliskokouksen päätökset hyväksyneet kristityt ovat katsoneet, että miafysitismi voidaan yleisellä tasolla jotenkin vielä sovittaa ortodoksiseen tulkintaan, mutta heitä ei kuitenkaan samalla mielletä ei-khalkedonialaisina miafysitismeinä yhdeksi monofysitismin muodoista. Orientaaliortodoksit itse eivät hyväksy tätä tulkintaa.

Miafysitismi syntyi vastauksena nestoriolaisuudelle. Kun nestoriolaisuudella oli juurensa Antiokiassa ja sen perinteessä ja sen vastapuolena oli Aleksandria ja sen perinne, kristityt Syyriassa ja Egyptissä, jotka halusivat ottaa etäisyyttä nestoriolaisuuden äärimmäisyydestä. He halusivat säilyttää oman teologisen kantansa eheyden ottamalla käyttöön tämän termin - miafysitismi - ja ilmaistakseen näin kantansa.

Miafysitismin teologia perustuu Kristuksen luonnon (kreikaksi: φύσις / physis) ymmärtämiseen: Jumala ja ihminen. Kahden harhaopin selvittelyjen jälkeen kirkko alkoi tutkia Kristuksen luonnonmysteeriota tarkemmin. Nämä kaksi harhaoppia olivat doketismi, jossa Kristuksen väitettiin olevan vain ihminen ja adoptionismi, jossa Kristus oli Jumalan valitsema ihminen. Kaksi asiaa nousi erityisesti esille:

• nestoriolaisuus korosti eroa Kristuksen jumaluuden ja ihmisyyden välillä siinä määrin, että ajoittain vaikutti siltä, että kaksi eri persoonaa elää samassa ruumiissa. Tämä näkemys tuomittiin Efeson kirkolliskokouksessa vuonna 431.
• eutychiasmi (arkkimandriitta Eutychin mukaan) korosti Kristuksen luonnon yhtenäisyyttä siinä määrin, että Kristuksen jumaluus käyttää Hänen ihmisyyttään kuten valtameri käyttää pisaraa viinietikkaa. Tämä tuomittiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa.