Ortodoksisuuden sunnuntai (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Suuren ja Pyhän paaston ensimmäinen sunnuntai on Kirkossa ortodoksisuuden juhla. Juhlan viettäminen sai alkunsa vuonna 843, jolloin Bysantin keisarinna Theodora kutsui Konstantinopoliin kirkolliskokouksen.
Kristuksen Kirkko sai tuossa kirkolliskokouksessa voiton ikonien raastajien harhaopista.
Yli sadan vuoden ajan (726-843) olivat ikonien vastustajat, joita tukivat monet Bysantin valtakunnan hallitsijat poliittisista syistä, yrittäneet tuhota ortodoksisen hengellisyyden piiristä pyhien ikonien kunnioittamisen.
Pyhiä ikoneita tuhottiin ja häväistiin, ja ikonien kunnioittajia ja puolustajia vangittiin ja surmattiin. On jotakin kohtalon ivaa siinäkin, että vanhimmat ortodoksiset ikonit säilyivät Siinain niemimaalla sijaitsevassa Pyhän Katariinan luostarissa (400- ja 500-luvuilta) siksi, että luostari sijaitsi islamilaisen maailman sisällä. Bysantin keisareiden valta ei ulottunut sinne.
Aivan samoin ikonien merkittävin puolustaja, Pyhän Sabbaan luostarin munkki Johannes Damaskolainen (k. 750) sai puolustaa ikoneita kirjoituksillaan, koska hän ei ollut Bysantin valtakunnan, vaan syyrialaisen kalifin alainen.
Vainoista huolimatta ortodoksisen kirkon isät ja kansa olivat järkähtämättä ortodoksian takana. Ikonienraastajat, jotka kielsivät pyhien ikonien käytön ja kunnioituksen, olivat usein saaneet keskeiset vaikutteet juutalaisuudesta, islamilaisuudesta tai pakanallisesta kreikkalaisesta ajattelusta.
Olennaista pyhien ikonien puolustamisessa oli taistelu raamatullisesta Kristus-kuvasta. Ikonien kunnioittajat pitivät ikonia Kristuksen ihmiseksi tulon todistajana (Joh.1:1-14).
He puolustivat pyhien ikonien kunnioittamista ja vetosivat pyhän Johannes Damaskolaisen opetukseen:
- "Tulemalla ihmiseksi Kristus mahdollisti ikonien maalaamisen Jumalan Pojasta."
Kirkon teologian parantava luonne
Ortodoksisuuden sunnuntai on ollut alusta lähtien suuresti arvostettu bysanttilaisessa perinteessä. 1300-luvulla juhlaan liittyi voimakkaasti pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) ja muiden hesykasti-isien kilvoitusperinteen tietoisuus siitä, miten 1200- ja 1300-luvulla pidetyissä synodeissa varjeltiin idän kristillistä perinnettä joutumasta läntisen rationalismin, ansioajattelun ja maalisen yksilökeskeisen humanismin valtaan.
Konstantinopolin kukistumista edeltänyt Paleologos-hallitsijasuvun kausi (1261-1453) oli Bysantin keisarikunnan ulkoisesta heikkenemisestä huolimatta bysanttilaisen teologian ja luostarielämän nousukautta.
Se oli myös idän ja lännen teologisen keskustelun ja taistelun aikaa. Bysanttilaiset teologit kohtasivat lännen skolastisen teologian ja humanistisen renessanssin haasteet.
Ortodoksisen kirkon ja latinalaisen kirkon välillä oli ollut vastakohtaisuuksia jo aikaisemmin, pääasiallisesti kahdessa suuressa skismassa pyhän patriarkka Fotios Suuren (k. 897) ja patriarkka Mikael Kerularioksen (k. 1058) aikana.
Bysanttilaisessa traditiossa teologinen tiede saa arvonsa silloin, kun se liittyy Jumalan näkemiseen. Pyhä Gregorios Palamaksen mukaan teologian ja Jumalan näkemisen yhdistäminen ovat sekä tietoa että omistamista yhdessä.
Sen sijaan silloin kun tiede ja filosofia pyrkivät korvaamaan karisman (näinhän tapahtui läntisessä skolastiikassa ja myöhemmin länsimaisvaikutteisessa ortodoksisessa kouluteologiassa), Kirkon karismaattinen teologia tuomitsee kaiken maailmallisen tiedon. Silloin pyhän Gregorios Palamaksen mukaan filosofiasta tulee sekoitettua hunajaa, joka on Kirkon todellisen ja hengellisen tiedon vastaista.
Läntisessä ajattelussa järjenmukaisen ja ylijärjellisen vastakohtaisuus on selvästi skolastisen teologian ja filosofian perintöä.
Ortodoksisten isien kokemus on ehdottomasti jotakin todellista ja näkyvää. Juuri tätä näkemisen kokemusta vastaan lännen skolastiset teologit hyökkäsivät itsepintaisesti.
Vanhassa ortodoksisessa perinteessä korostettiin Kirkon teologian parantavaa luonnetta. Siksi Bysantin kirkon hengellisessä elämässä on keskeistä vanhus eli hengellinen ohjaaja, sielujen ja ruumiiden parantaja ja Kirkon yhteinen sakramentaalinen elämä.
Pyhyys merkitsee bysanttilaisessa teologiassa ihmisen olemassaolon ylentämistä, sen eheyden pelastamista, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastamista.
Me unohdamme usein, että Kirkon elämä on palvelemista eikä valtaa. Siellä, missä vallitsee lähimmäisen sortaminen, on poikettu Kirkon pyhittävästä ja parantavasta metodista. Siellä ei vaikuta Jumalan terapeuttinen elämä, vaan tämän maailman tuhoava valheellisuus.
Ikoni on erottamaton osa ortodoksista teologista opetusperinnettä. Pyhien isien kirjoituksissa ikonia verrataan usein evankeliumiin, koska pyhä ikoni on ilosanomaa Kristuksen lihaksitulemisesta, Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Ajallisten murheiden täyttämälle ihmiselle ikoni on rauhan ja rakkauden saarna. Ihmisen levottomuuteen ja etsintään ikoni vastaa jumalallisella rakkaudella.
Pyhä ikoni saa ihmisissä aikaan kunnioitusta ja katumusta, mutta sen tarkoituksena on myös kannustaa ihmisiä tekemään hyvää ja välttämään pahaa.
Ihminen on ikonin edessä kasvotusten pyhän eli Jumalan kanssa. Jumalan kohtaaminen on langenneessa maailmassa elävälle ihmiselle kriisi. Syntiselle ihmiselle pyhän kohtaaminen ei ole ihanaa eikä myöskään rauhoittavaa. Ihminen ei voi kohdata ilman katumusta pyhää.
Individualismi ja itsekeskeisyys ovat kaikkein kauhistuttavinta ja turmiollisinta tämän ajan ihmisen epäjumalanpalvelusta.
Ikonien pyhät ihmiset katsovat suoraan katsojaan. Ne julistavat, miten tämän maailman kärsimys ja tuska voitetaan rakkaudella ja lempeydellä.
Ihminen, joka tuntee Jumalan, kantaa Jumalan pappina luomakunnan kiitoksena Jumalalle eikä muuta sitä välineeksi voidakseen hallita epäjumalan tavoin.
Ortodoksinen kirkko ei ole uskonnollinen kulttiyhteisö. Sitä ei ole byrokraattinen ja maailmallinen organisaatio. Kirkko on jumalallinen koko luomakunnan vaikutuspiiriinsä saattava eukaristinen liturgia.
Isä Georges Florovski (k. 1979) kirjoittaa: ”Evankeliumi ei hyödytä ketään, ellei ihminen ensin rakasta Kristusta. Sillä Kristus ei ole teksti vaan elävä Persoona, ja Hän asuu Ruumiissaan eli Kirkossaan”.
Isä Jarmo Hakkarainen
Muita opetuspuheita tai artikkeleja samasta aiheesta
- isä Jarmo Hakkarainen: Ortodoksisuuden sunnuntai, 2. opetuspuhe
- isä Andrei Verikov: Ortodoksisuuden sunnuntaina
- Ortodoksisuuden sunnuntai