Bysantin ikoniperinteen teologista taustaa (opetuspuhe)

Hengellistä kauneutta

Bysanttilaiset isät, jotka laativat ortodoksisen kirkon teologisia oppilauselmia, esittivät myös alkuperäisen ikonografian perusajatuksen: ikoneissa kaiken tulee muistuttaa aineettomasta Jumalan valtakunnasta ja ihmisistä, jotka on luotu Jumalassa kuolemattomuuteen. Bysanttilaisen teologian syvä ajatus Kirkon hengellisestä maailmasta ja sen kirkastamista ihmisistä avaa todellisen ikonien maalaamisen ja ymmärtämisen.

Pyhä ikoni kuvastaa ja ilmentää hengellistä kauneutta. Ajatus hengellisestä kauneudesta toistuu usein Bysantin teologian huomattavien edustajien kuten pyhien Basileios Suuren (k. 379), Johannes Krysostomoksen (k.407), Gregorios Nyssalaisen (k.394), Maksimos Tunnustajan (k. 662), Johannes Damaskolaisen (k. 750) ja Simeon Uusteologin teologisissa kirjoituksissa (k.1022). Heidän mielestään ihmisen pyrkimys täydellisyyteen ja jumalayhteyteen on usein yhtä kuin pyrkimys kohti sielun kauneutta ja Jumalan kauneuden näkemistä. He pitävät Jumalaa korkeimpana kauneutena ja ajattelevat, että hyveet tekevät ihmissielun Jumalan kaltaiseksi eli kauniiksi.

Ortodoksisessa ihmiskäsityksessä on keskeistä Jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Jumalankaltaisuuden toteutuminen on ihmisen olemassaolon sisältö ja päämäärä. Kirkkoisien mukaan ihmisen osallistuminen Jumalan elämään on sitä, mikä tekee ihmisestä todellisen ihmisen. Tätä Jumalankaltaisuutta ihminen kutsutaan ilmentämään elämässään ja teoissaan.

Jumala toteutti Kristuksessa ihmisen pelastuksen rakentamalla sillan Itsensä ja ihmisen välille ja tekemällä mahdolliseksi ihmisen jumaloitumisen Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistoiminnassa. Mutta maailma ei halunnut ottaa vastaan valkeutta, jota Kristus itsessään sille tarjosi, ja ristiinnaulitsi Hänet. Maailma jatkoi merkityksen ja mielen antamista itselleen erillään Jumalasta. Kristus tuli pelastaakseen maailman, mutta Hänet kieltäneelle maailmalle kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus koitui tuomioksi. Maailma, joka ristiinnaulitsi Kristuksen ja Hänessä oman elämänsä on sama maailma, jossa kirkko, Jumalan valtakunnan hapate, elää tätä hetkeä.

Hagiografiaa - pyhän kuvaamista

Ortodoksisen kirkon liturginen maalaustaide, jumalanpalveluksen esittäminen maalaamalla, kehittyi ennen kaikkea Bysantissa (330-1453), jossa se säilyi Kristuksen tarjoaman uuden elämän mystisenä liitonarkkina ja sain nimen hagiografia, pyhän kuvaaminen. Muiden Bysantin kirkon taidemuotojen tavoin pyhän kuvaamisenkaan tarkoituksena ei ole tuottaa iloa lihalliselle näköaistillemme vaan muuttaa se hengelliseksi aistiksi, jonka avulla voimme nähdä tämän maailman näkyvissä asioissa Jumalan maailman.

Vuosisatojen ajan keskiajan bysanttilainen taide - arkkitehtuuri, ikonimaalaus, kirkkorunous ja musiikki – saivat jäädä Euroopassa vaille huomiota tai tulla väärin tulkituksi. Bysanttilaista taidetta pidettiin arvottomana, lähes alkukantaisena taidemuotona. Vaikka asenne viime vuosikymmeninä on muuttunut, ei keskiajan bysanttilaista kristillistä taidetta vieläkään täysin ole ymmärretty eikä siten riittävästi arvostettu.

Meille syventyminen bysanttilaisen ikonin dogmiin merkitsee myös itse ikonin tajuamista, ei pelkästään rukouksen kohteena tai kirkkorakennuksen koristeena, vaan sen tajuamista, minkä syvän Kirkon teologisen merkityksen ikoni kantaa itsessään. Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki käsittää ortodoksisen kokemuksen hengellisen todistuksen ja Kirkon ilmoituksen iankaikkisen merkityksen eli kaiken sen, mitä nykyajan ihminen kipeästi kaipaa. Taistelu Jumalan kuvasta ihmisessä ei ole lakannut.

Bysanttilainen pyhän kuvaaminen ei ole ajallisen elämän illuusioiden, harhavaikutelmien luomista. Vaikutelmataide syntyi Italiassa niin sanotun renessanssin aikana. Se ilmensi lännen maallistunutta kristillisyyttä, sellaista kristillisyyttä, jonka filosofia oli muuttanut materialistiseksi tiedon muodoksi.

Kreikkalainen ikonimaalari - ja teologi Fotios Kontoglou (k. 1965) kirjoittaa: "Läntinen teologia seurasi filosofiaa - ja taide, joka ilmensi tätä teologiaa, seurasi antiikin pakanuuden ajan taiteen esikuvia. Tätä aikakautta kutsutaan syystä renessanssiksi, uudelleen syntymiseksi, sillä se todellakin oli nimenomaan pakanallisen maailman lihallisten ajattelun muotojen syntymistä uudelleen. Teologit kahlasivat filosofian mutasoissa eivätkä kyenneet maistamaan evankeliumin kirkasta, raikasta, ikuiseen elämään kantavaa vettä. Samoin renessanssin ajan maalarit eivät kyenneet ymmärtämään Bysantin kirkon liturgisen kuvataiteen mysteerioiden syvyyttä, Bysantin pyhää taidetta".

Läntiset teologit uskoivat, että rationaalinen filosofia tekee kristinuskosta entistä täydellisemmän, sillä heidän mielestään se oli liian yksinkertainen, vaikka tosiasiassa he eivät kyenneet pääsemään sisälle kristinuskon jumalalliseen yksinkertaisuuteen. Samoin taiteilijat ajattelivat, että he "täydensivät" Bysantin "yksinkertaista" taidetta tekemällä siitä luonnonmukaisempaa. He alkoivat kopioida "luonnollisia asioita" - kasvoja, vaatteita, rakennuksia, maisemia - tehden ikonimaalauksesta "järjellistä" aivan kuten teologit olivat "järkiperäistäneet" teologiaa. Lopputuloksena oli teologiaa ja uskonnollista taidetta, joka oli pelkästään havaittavan luonnon jäljittelyä.

Renessanssin uskonnollisista maalauksista puuttuu bysanttilaiselle ikonille ominainen anagoginen (ikoni viittaa aineen ulkopuoliseen, hengelliseen todellisuuteen) elementti; läntiset uskonnolliset maalaukset välittävät harhakuvan aineen hallitsemasta maailmasta. Renessanssitaiteilijat kuvasivat enemmän fyysistä kuin henkistä kauneutta.

Bysanttilaisen ikonitaiteen kuvaama mysteerio ei enää välittynyt myöskään uuden ajan länsimaisvaikutteisista ikoneista eikä niissä ollut todellista hengellisyyttä. Ikoneissa lakattiin kuvaamasta todellisia pyhiä; niiden tilalla oli pyhiksi naamioituja ihmisiä.

Bysanttilaisessa ikonitaiteessa hengellisyys ei ole tämän maailman aisti-ilon jatke. Kuten apostoli Paavali sanoo, hengellisyyden arvot ovat jotain sellaista, "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa" (1. Kor.2:9). Miten tämä hengellisyyden maailma, joka on kaiken aistein havaittavan tuolla puolen, voitaisiin kuvata "luonnonmukaisesti" ja tavalla joka vetoaa aisteihin. Miten voidaan kuvata se mikä ylittää luonnon ja aistit?

Havaittavasta maailmasta voidaan tietysti lainata elementtejä, mutta jotta taide voi ilmaista sen, mikä ylittää aistit, sen tulee siirtää kuvattava korkeammalle tasolle. Toisin sanoen taiteen tulee muuttaa lihallinen hengelliseksi samoin kuin usko hengellistää ihmisen lihallisuuden. Pyhittäjä Johannes Siinailainen sanoo: "Missä luonto jää tappiolle, siellä ilmenee yliluonnollisen läsnäolo, sillä on vastaansanomatonta, että parempi kumoaa huonompansa" (Portaat 15, 4). Niinpä kun bysanttilainen ikonitaide käytti aineellisen maailman elementtejä, se muunsi ne hengellisiksi.

Kasvattava ikoni

Bysantin liturgian kauneus ei ole aistillista vaan hengellistä kauneutta. Bysanttilaisen ikonin erityispiirteet - tyylitellyt vaatteiden poimut, suurennetut silmät, lehtikultataustat tai dramaattiset valkoiset taustat, pitkiksi venähtäneet jäsenet, käännetyt perspektiivit - painottavat "Jumalaan päin suuntautumista". Suurin osa Bysantin kirkon teologiaa korostaa ikonin taivaallista ulottuvuutta. Mutta ikoniajattelun alusta alkaen mukana on ollut myös "tähän maailmaan suuntautuminen", jossa ikonin on ymmärretty kohdistavan vaikutuksensa heihin, jotka rukoilevat tai viipyvät ikonin edessä.

Tavallisesti tämä ikonin "maailman suuntautuminen" on käsitetty kasvatukselliseksi tehtäväksi. Seitsemän ekumeeninen kirkolliskokous (Nikea 787) puhui ikoneista opetusvälineinä lukutaidottomille. Ikonin viivoissa, muodoissa ja väreissä evankeliumin sanoma voitiin välittää kaikille ihmisille, ei vain lukutaitoisille.

Ikoneissa on toinenkin "tämän maailman" ulottuvuus, joka ylittää jopa kuvattavan taivaallisia ja hengellisiä näkökohtia koskevan opetuksen. Tämä on siinä, että ikoni pyrkii muuttamaan ja valaisemaan ihmisen sisäisiä motiiveja ja aikomuksia ja saattamaan kirkon jäsenen toimimaan kristilliseen elämäntyyliin kuuluvalla tavalla. Lyhyesti sanottuna ikonien "tähän maailmaan orientoituminen" sisältää eettisen näkökohdan.

Ikonin tehtävää hyveen tavoittelun herättäjänä ei missään ole nähty niin selvästi kuin pyhän Johannes Damaskolaisen kolmessa pyhiä kuvia käsittelevässä opetuspuheessa. Pyhä Johannes sanoo eräässä kohdassa, että "jo tapahtuneita asioita muistellaan pyhien kuvien välityksellä, jotta herätettäisiin ihmettelyä tai kunnioitusta tai häpeää tai rohkaistaisiin sellaisia, jotka katselevat pyhiä ikoneita harjoittaakseen hyvää ja välttääkseen pahaa". Pyhä Johannes viittaa ikonin "tämän puoleiseen" tehtävään. Hän ei puhu ikonista taivaallisten salaisuuksien paljastajana, vaan ikonin vaikutuksesta uskovaan. Ikonilla on selkeästi kasvatuksellinen tehtävä: ikoni tuo uskovalle mieleen pyhän tapahtuman. Mutta ikoni on olemassa myös aiheuttaakseen muutosta rukoilijan sisäisessä maailmassa. Eräs Kirkon pyhien isien käyttämä käsiteluokka, häpeä, on Kirkon katumuksen edelläkävijä. Häpeä merkitsee, että ihminen tajuaa Jumalan ja Kirkon edessä, että hänen elämässään on tapahtunut asioita, joita ei olisi pitänyt tapahtua, että hän tehnyt syntiä. Tämä tunnustus on ensimmäinen askel katumuksessa.

Paitsi että ikoni saa aikaan kunnioitusta, synnintunnustamista ja katumusta, sen tarkoituksena on myös kannustaa meitä tekemään hyvää ja välttämään pahaa. Niinpä pyhä Johannes puhuu Kirkon jäsenestä taistelusta "taisteluna pahaa vastaan" ja pyrkimyksenä kulkea Herran askelissa. Edelleen tulee esille bysanttilainen teologinen käsitys ihmisen vapaudesta, yrityksestä, motivaatiosta ja aikomuksesta seurata elämässä Jumalaa eli aikaansaada meissä Jumalan nälkä ja jano. Luultavasti tämän takia seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous sisällytti ikoneja koskevaan säädökseensä opetuksen, että ahkera ikonien tutkistelu kohottaa ihmiset muistamaan niiden esikuvia ja kaipaamaan heitä.

Apostolinen ja Katolinen Kirkko on olemassa maailmaa varten, sen pelastukseksi, mutta silti – tai pikemminkin sen takia – Kirkon ja maailman väärien perustusten välillä vallitsee sotatila. Sitä on kylläkin vaikea joskus havaita. Jumalan kieltävä ihminen ei ole lakannut tarvitsemasta ja luomasta itselleen kuvia jäljiteltäväksi ja tarinoita seurattavaksi.

Nämä maailman kuvat ja tarinat ovat tulleet nopean tiedonkulun myötä yhä moninaisemmiksi ja yhä useampien tavoittaviksi. Niiden vaikutuspiiriin kuuluvat niin kristityt kuin ei-kristityt, ja monesti näiden välinen jännite pienenee sitä mukaa, kun maailman tarjoamat kuvat ja tarinat tulevat heille yhteisiksi.

Mainonta on tämän päivän populaarikulttuuria: juttuja, balladeja, satuja, kaskuja ja seikkailukertomuksia. Mainokset antavat sijaa ihmisten ikuisille unelmille, hurjille toiveille ja mahdottomille haluille. Mainonnan keskeisenä tehtävänä on pidetty sitä, että se esittelee laajasti kulutustavaroita ihmisille ja siten tukee vapaan kaupan taloutta.

Se ei kuitenkaan ole mainonnan ainoa tehtävä. Vuosien varrella mainonta on ottanut yhä enemmän osaa ihmisten sosiaalisten arvojen ja asenteiden aivopesuun ja ollut vähemmän mukana tavaroiden ja palveluiden varsinaisen informaation kommunikoinnissa. Tässä suhteessa voidaan väittää, että nykyajan mainonta on korvaamassa sitä tehtävää, mikä uskonnolla ja taiteella on periteisesti ollut. Mainonta tarjoaa ihmisille yksinkertaisia tarinoita ja selityksiä arvoineen ja ideoineen.

Kirkko kohtaa kasvatustyössään suuren haasteen yrittäessään saada Jumalan kansan ymmärtämään, mitä on olla Jumalan kansa, mitä on maailma ja mitä on maailman voittaminen.

Ikonin edessä ihminen on kasvotusten pyhän – eli Jumalan – kanssa, ja Jumalan kohtaaminen on langenneessa maailmassa elävälle ihmiselle aina kriisi. Historiallisten tapahtumien tai teologisten ideoiden mietiskely on harrastus, johon syntinenkin voi antautua varsin kevyesti. Sekä Jumala että pyhät ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea persoonia, ja he tulevat ikonien kautta todella läsnä oleviksi ihmiselle, joka sen sallii tapahtua. Syntiselle ihmiselle pyhän kohtaaminen ei ole ihanaa eikä myöskään rauhoittavaa, vaan ennalta eletty tuomiopäivä. Ilman katumusta ihminen ei voi kohdata pyhää.

Jumalallinen elämä murtaa liikkumattomien viivojen ja tummuneiden värien kehikon tullen kohti ja kysyen: Missä Sinä olet? On ihme ja todistus Pyhän Hengen olemassaolosta, että ihminen kaipaa pyhyyttä ja janoaa sitä kohti, vaikka Jumalan pyhyys on hänen langenneelle tahdolleen kuin kuluttava tuli.

Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki ei ole pelkkä vertauskuva tai Kirkon traditiota sisältävä tietokanta. Ortodoksisen kirkon uskolliselle jäsenelle totuus ei ole joukko opinkappaleita tai lainomaisia säädöksiä, vaan Kristus jumalinhimillisenä persoonana. Jumalan Totuuden tunteminen on elämää yhteydessä Kristukseen, osallistumista Kirkon eukaristisessa yhteisössä Hänen elämäänsä.

Eukaristinen liturgia julistaa, että Kirkko on Jumalan läsnäolon ja Valtakunnan mysteerio. Eukaristia on ortodoksisen teologian ja kirkko-opin lähde. Meidän tulee ortodoksisina kristittyinä löytää Kirkko eukaristisena yhteisönä, joka ei rajoitu etniseksi tai nationalistiseksi joukoksi.

Ortodoksinen kirkko omistautuu jäsenissään ensisijaisesti aineelliseen, hallinnollisiin ja lainomaisiin asioihin, mutta on usein välinpitämätön Kirkon lähetystyön, kasvatuksen ja laupeudentyön tarpeisiin. Kirkko korostaa yksipuolisesti institutionaalisia asioita. Siinä vaarantuu Kirkon luonne, lähetystyö ja maailman muuttaminen kristilliseksi.

Arkkimandriitta Justin Popovitš (k. 1979) opettaa: "Se, joka uskoo Kristukseen, kasvaa Hänen jumalallisen totuutensa rajattomuudessa. Hän kasvaa koko olemuksellaan, mielellään, sydämellään ja sielullaan. Kristuksessa eletään olemalla totuudellisia rakkaudessa, ainoastaan siten kasvamme kaikin tavoin Hänessä. Näin kasvamme kaikkien pyhien ihmisten kanssa Kirkossa ja Kirkon kautta, koska muutoin ei voi kasvaa Kristuksessa".

isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta:

• Cavarnos, Constantine; 1968 Byzantine Thought and Art. Belmont.
• Gerostergios, Asterios; 1994 Father Justin Popovich: Orthodox Faith and Life in Christ. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo; 2006 Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
• Hietala, Veijo: 1996 Ruudun hurma. Johdatus TV-kulttuuriin. Yle-opetuspalvelut. Jyväskylä.
• Vrame, Anton C.; 1999 The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.