Athoksen luostareja
Ortodoksi.netista
Iviron
Foto © Valtion historiallinen museo, Moskova
Ivironin luostari sijaitsee Athoksen niemimaan koillisrannikolla keskellä kaunista tasankoa. Luostarin uusklassinen portti ohjaa tilavalle, täsmälleen pohjois–etelä-suuntaiselle pihalle, jonka oikealla sivulla on pääkirkko ja vasemmalla ruokasali.
Ivironin luostarin perustivat georgialaiset eli kreikkalaisen nimityksen mukaan iberialaiset munkit. Ensimmäiset heistä saapuivat Athosvuorelle heti sen ensimmäisen luostarin Suuren lavran perustamisen jälkeen (963). Oltuaan ensin Suuressa Lavrassa Athanasios Athoslaisen oppilaina he perustivat oman veljeskunnan Johannes Iberialaisen johdolla.
Iberialainen veljeskunta asettui aluksi läheiseen erakkoluostariin, mutta sai myöhemmin käyttöönsä Pyhän Klementin luostarin. Bysantin keisari Basileios II lahjoitti sen yhdelle veljistä, Johannes Tornikiokselle, kiitoksena tämän sotaponnistuksista. 1000-luvun alussa Pyhän Klementin luostarin nimeksi vakiintui sen iberialaisten asukkaiden mukaan Iviron.
Ivironin luostari toimi jo varhain kulttuurivaihdon keskuksena, josta bysanttilainen kulttuuri levisi Georgiaan ja georgialainen Bysanttiin. Luostarin kirjastossa on edelleen laaja valikoima georgialaisia käsikirjoituksia.
Ivironin luostarissa sijaitsee yksi Athosvuoren tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, ihmeitätekevä Ivironin Jumalanäidin ikoni Portaitissa. Portaitissa eli ’portinvartijatar’ on sijoitettu omaan kappeliinsa luostarin portin läheisyyteen.
Dionysiu
Johannes Kastajalle pyhitetty Dionysiun luostari sijaitsee Athoksen niemimaan lounaisrannikolla. Se on rakennettu Athosvuoren jyrkälle kallioseinämälle. Luostarin korkeat linnoitusmuurit kannattavat puisia rakenteita ja muurien ulkopuolelle uhkarohkeasti työntyviä parvekkeita ja huoneita.
Dionysiun luostari perustettiin 1300-luvun jälkipuoliskolla. Pyhä Dionysios asui tuolloin erakkona Antiathosvuoren juurella, mutta kun hänen seuraajiensa määrä kasvoi, hänen oli perustettava luostari, joka piti lisäksi varustaa merirosvojen hyökkäysten varalta. Pyhä Dionysios kääntyi Trebizondin keisari Alexios III:n puoleen ja pyysi häntä rahoittamaan rakennustyöt.
Dionysiun luostari on eri aikoina tunnettu eri nimillä. Perustajansa Pyhän Dionysioksen lisäksi sitä on kutsuttu myös rahoittajansa Alexios III:n ja suojeluspyhänsä Johannes Kastajan nimillä. Sijaintinsa perusteella luostaria on kutsuttu Petraksi (Kallio) tai Nea Petraksi (Uusi kallio).
Luostari kärsi huomattavia vaurioita suurissa maanjäristyksissä vuosina 1585 ja 1765. Sen eri osia on restauroitu 1700-luvulta tähän päivään asti.
Pantokrator
Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty Pantokratorin luostari sijaitsee Athoksen niemimaan koillisrannikolla jyrkällä kalliolla vastapäätä Chrysorarrisjoen suistoa.
Luostarin perustamisajasta on erilaisia arvioita, mutta luostarin arkiston lähteiden mukaan sen perustivat 1300-luvun jälkipuoliskolla kaksi korkea-arvoista bysanttilaista virkamiestä, veljekset Alexios ja Johannes. Perimätiedon mukaan Johanneksesta tuli munkki ja hän otti nimen Ioannikos.
Perustajat lahjoittivat luostarin pääkirkkoa varten arvokkaan Kristus Kaikkivaltiaan (Pantokrator) ikonin, joka on nykyään Pietarin Eremitaasin museossa. Pääkirkon sakaristossa on yhä muita merkittäviä ja mittaamattoman arvokkaita ikoneja luostarin perustamisajoilta.
Pantokratorin luostarin ympärysmuuri on epäsäännöllinen kuusikulmio. Portin itäpuolella on suihkulähde, jossa on piirtokirjoitus "Oi kaunis lähde, pyydän, virkistä ruumista ja sielua".
Simonos Petras
Simonos Petraksen jylhä seitsenkerroksinen luostari sijaitsee Athoksen niemimaan lounaisrannikolla Dafnen satamakaupungista etelään. Se on rakennettu kallion laelle yli 300 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Simonos Petraksen perustamisajasta on olemassa erilaisia arvioita. 1000- ja 1100-luvuilta on säilynyt asiakirjoja, joissa mainitaan Pyhän Simonin luostari. Tällä perusteella on päätelty, että Simonos Petras olisi perustettu hyvin varhain. Teorian mukaan luostari hylättiin sittemmin, ja perustajan kaima Pyhä Simon herätti sen uudelleen henkiin.
Toiset tutkijat taas uskovat samannimisiä luostareita olleen kaksi. Pyhän Simonin elämäkerran mukaan luostaria alettiin rakentaa kunnioitusta herättävälle korkealle paikalleen jumalallisen merkin takia: kalliolle laskeutui tähti. Luostari tunnettiinkin myös nimellä Uusi Betlehem.
Serbihallitsija Johannes Ugljeshania pidetään luostarin toisena perustajana. Hän käynnisti 1360-luvulla rakennustyöt tuolloin autioituneella paikalla. Ugljeshaninkaan rakennuksista on kuitenkin nykyään vaikea löytää merkkejä, sillä luostari on kärsinyt lukuisia vaurioita, joiden korjaustyöt ovat jatkuneet vuosisatoja.
Simonos Petraksen sijainnin vuoksi siellä ei ole tarvinnut pelätä merirosvoja. Sen sijaan luostaria ovat vaurioittaneet useat tulipalot. Vuoden 1891 suuri palo oli erityisen tuhoisa. Sen jälkeen Simonos Petras kunnostettiin pitkälti venäläisten tuella.
Viime vuosisatoina Simonos Petras on ollut vuoroin sekä kukoistava että pahasti velkaantunut. Nykyisin luostarissa on paljon oppineita ja nuoria munkkeja, ja se on Athoksen aktiivisimpia ja ulospäin suuntautuneimpia.
Pyhän Paavalin luostari
Pyhän Paavalin luostari (kreikaksi Ágiou Pavlou) sijaitsee Athosvuoren juurella sen länsipuolella. Maaston korkeuserot ovat luostarin ympäristössä suuria.
Tutkijat eivät ole täysin yhtä mieltä Pyhän Paavalin luostarin perustamisajasta. Luostari mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1071 peräisin olevassa asiakirjassa, mutta athoslaisen perimätiedon mukaan sen perusti Ksiropotamun Pyhä Paavali jo 900-luvulla. Hän oli aikanaan hyvin tunnettu munkki ja maineikkaan bysanttilaissuvun vesa. Pyhän Paavalin tiedetään asuneen Athosvuorella 950-luvulla.
1300-luvun alussa luostari menetti itsenäisyytensä katalonialaisen komppanian hyökkäysten seurauksena ja päätyi Ksiropotamun luostarin alaisuuteen. Vuosisadan jälkipuoliskolla luostarin ostivat serbiaateliset Gerassimos Radonja ja Antonios Pagassis, joista tuli munkkeja. Heitä pidetään luostarin uudelleenperustajina.
Bysanttia vuodesta 1261 hallinneen makedonialaisen Palaiologoksen keisarisuvun jäsenet olivat Pyhän Paavalin ja muidenkin Athosvuoren luostareiden merkittäviä hyväntekijöitä.
Luostaria avustaneista serbiaatelisista merkittävimpiä oli puolestaan George Vragovic, joka lahjoitti varoja uuden Pyhälle Georgiokselle pyhitetyn pääkirkon rakentamista varten.
Nykyisen Etelä-Romanian alueella sijainneen Valakian ruhtinaskunnan hallitsija Neagoe Bassarab, joka on tunnettu myös muille Athoksen luostareille tekemistään lahjoituksista, rakennutti Pyhän Paavalin luostariin tornin vuonna 1522. 1600-luvulla myös muut Moldovia-Valakian hallitsijat tukivat merkittävästi luostaria.
Stavronikita
Stavronikitan luostari sijaitsee Athoksen niemimaan koillisrannikolla. Pienen luostarin historiaan mahtuu monia koettelemuksia.
Stavronikitan varhaisesta historiasta tiedetään vähän. Sen nimi mainitaan ensimmäisen kerran 1100-luvulla. Seuraavat vuosisadat olivat rappion aikaa. Vuodesta 1287 eteenpäin Stavronikita oli rappiotilansa takia toisen luostarin hallinnassa protoksen eli Athoksen luostariyhteisön johtajan määräyksestä.
Vuonna 1533 munkki Gregorios osti Stavronikitan Filotheun luostarilta ja aloitti pahoin rapistuneen luostarin korjaustyöt. Myöhemmin rakennukset kuitenkin tuhoutuivat tulipalossa.
Tulipalon jälkeen ekumeeninen patriarkka Ieremias perusti luostarin uudelleen ja rakennutti sille vuonna 1542 mahtavan pääkirkon. Kirkon eteishallin Ieremias koristelutti freskoilla, jotka maalasi aikansa kuuluisimpiin taiteilijoihin lukeutuva Theofanes Kreetalainen poikansa kanssa. Ieremias rakennutti myös munkkien asuinhuoneita, torneja, trapesan eli ruokasalin sekä vahvan muurin luostarin ympärille. Vesijohdon luostari sai 1600-luvun lopulla.
Stavronikita hylättiin Kreikan itsenäisyyssodan aikana, mutta veljestö palasi takaisin vuonna 1830, ja korjaus- ja rakennustyöt alkoivat jälleen. Vuosisadan lopulla luostari kärsi kolmessa tulipalossa, joista vuoden 1879 palo oli tuhoisin.
Ksenofontos
Ksenofontoksen luostari sijaitsee Athoksen niemimaan lounaisrannikolla. Sen perusti Pyhä Ksenofondos vuonna 1010. Luostari on pyhitetty Pyhälle Georgiokselle, ja varhaiset asiakirjat viittaavatkin luostariin nimellä Pyhän Georgioksen luostari. Ksenofondos-nimi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1035.
1200-luvulla Ksenofontos kärsi huomattavia vaurioita merirosvojen toistuvissa hyökkäyksissä. Ottomaanivallan aikana se oli välillä heitteillä, ja vähimmillään luostarissa oli vain kolme tai neljä munkkia. Muututtuaan kinobioottiseksi eli yhteisölliseksi luostariksi vuonna 1784 se alkoi kuitenkin kukoistaa Lesbokselta saapuneen pappismunkki Paissoksen johdolla.
24 vuodessa luostarin asukasluku nousi kuuteenkymmeneen. Luostarin alue kolminkertaistui vuoden 1800 tienoilla tehdyissä laajennustöissä, ja 1810-luvun lopulla rakennettiin uusi ja entistä paljon isompi pääkirkko. Vuonna 1817 osa rakennuksista ja luostarin arkisto vahingoittuivat tulipalossa.
Uuden ja vanhan pääkirkon lisäksi luostarissa on 11 kappelia. Luostarin aarteita ovat ennen kaikkea kaksi suurta 1100-luvun jälkipuoliskolta olevaa mosaiikkia, jotka esittävät Pyhää Georgiosta ja Pyhää Demetriusta. Merkittäviä ovat myös Hodigitria-kuvatyyppiä edustava Jumalanäidin päälle maalattu ikoni bysanttilaiselta ajalta, 1100-luvun lopulta oleva Kristuksen kirkastuksen ikoni, pieni steatiitti-ikoni, joka myös esittää Kristuksen kirkastumista, sekä palanen pyhää ristiä.
Grigoriu
Grigoriun luostari sijaitsee Athosvuoren lounaisrannikolla rikkonaisella kallioniemekkeellä. Se on pyhitetty Pyhälle Nikolaukselle. 1300-luvun alkupuolelle ajoitetun luostarin perustajasta ei ole varmuutta, mutta oletetaan, että hän oli Pyhä Gregorios nuorempi, Pyhän Gregorios Siinailaisen oppilas.
Luostarin historiassa on pitkiä tuntemattomia jaksoja. Eräs harvoista lähteistä kertoo, että vuonna 1500 luostari hylättiin, kun merirosvot olivat surmanneet sen munkit ja sytyttäneet luostarin tuleen. Hieman myöhemmän asiakirjan mukaan uusia rakennuksia rakennettiin kuitenkin jo 1513 igumeni Spyridonin johdolla ja Moldovan hallitsijan Stefanin taloudellisella tuella.
Vuonna 1761 uusi tulipalo tuhosi useimmat luostarin rakennuksista, muiden muassa pääkirkon. Sen uudelleenrakentaminen aloitettiin vuoden 1770 paikkeilla. Kastorialaiset munkit Gabriel ja Gregorios koristelivat kirkon freskoin vuonna 1779. Luostari kärsi mittavia vahinkoja myös Kreikan itsenäisyyssodassa (1821–1829) turkkilaisjoukkojen leiriytyessä sen rakennuksiin. Turkkilaiset tuhosivat muun muassa luostarin kirjaston kokoelmia.
Grigoriussa on useita merkittäviä pyhäinjäännöksiä ja ikoneja, esimerkiksi Paleologina-nimellä tunnettu Jumalanäidin ikoni, joka kuuluu Hodigitria- eli Tiennäyttäjä-ikonityyppiin.
Athoksen niemimaan itäisellä rannikolla sijaitsevan Esfigmenun luostarin perusti kertoman mukaan Bysantin keisari Theodosius II tai joidenkin versioiden mukaan hänen vanhempi sisarensa keisarinna Pulcheria 400-luvulla. Todellisuudessa luostari lienee perustettu vasta 900-luvulla.
1300-luvulla luostaria kunnioitti läsnäolollaan kaksi merkittävää kirkonmiestä: Pyhä Athanasios, Konstantinopolin patriarkka, oleskeli Esfigmenussa vuodesta 1310 lähtien, ja Pyhä Gregorios Palamas johti luostaria vuosina 1335–1336.
Aivan rannassa sijaitseva luostari on joutunut historiansa aikana useiden mereltä tulevien hyökkäysten kohteeksi. Vuoden 1534 ryöväyksen jälkeen luostari hylättiin ja se jäi autioksi. 1700-luvulla Esfigmenu elpyi saamiensa huomattavien lahjoitusten ansiosta. Piispa Gregorios käynnisti luostarin rakennusten kunnostustyöt. Vuoden 1810 tienoilla Esfigmenu sai uuden pääkirkon ja ruokasalin Theodoritoksen toimiessa sen johtajana.
1820- ja 30-luvuilla Turkin armeija otti Esfigmenun kahdesti haltuunsa, mutta luostari virkosi jälleen, ja sinne rakennettiin vuosina 1851–1858 mm. kappeleita ja hieno kellotorni, joiden tyyli poikkeaa huomattavasti luostarin muiden rakennusten arkkitehtuurista.
Tämä materiaali on näyttelystä Athos - Luostarielämää Pyhällä Vuorella
Taidemuseo Tennispalatsissa 18.8.2006 - 21.1.2007
Esittelyssä olivat näyttelyyn teoksia lainanneet luostarit