Bysantin ikonitaide
Ortodoksi.netista
Mosaiikki, osa deisis-ryhmää.
Hagia Sofia, Konstantinopoli.
Kuva: Hannu Pyykkönen
ikoni 1300-1400-luvun vaihteesta
Pyhä keisarinna Theodora Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella. Oikealla Methodios Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka
Kuva: Wikipedia
Apostolisen ja Katolisen Kirkon uskovat ovat kunnioittaneet ikoneja ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien. Kirkollinen taide eli kahden ensimmäisen vuosisadan aikana varhaista kehityskauttaan ja oli symbolistista. Kristittyjen kaipuu koristeluun oli suurta. Symbolit sallittiin teologisesti ja ne olivat poliittisesti turvallisia. Muun muassa tuhkasta nouseva feenikslintu kuvasi sielun uudelleensyntymistä puhdistumisen ja katumuksen kautta tai lähteellä juova riikinkukko symboloi sielun turmeltumattomuutta sen jälkeen, kun ihmissielu ottaa vastaan Elämän Lähteen eli Kristuksen. Kala ja paimen olivat puolestaan Kristuksen vertauskuvia.
300-luvulle tultaessa useimmat kristittyjen kokoontumispaikat koristeltiin maalauksin, jotka esittivät Kristusta, Jumalansynnyttäjää tai muita pyhiä ihmisiä. Tämän taiteen pääsäilytyspaikat olivat roomalaiset katakombit eli kristittyjen maanalaiset haudat.
Kun kristinusko saavutti Rooman keisarikunnassa uskonnonharjoittamisen vapauden 300-luvun alussa, kiinnitettiin jumalanpalveluspaikkoihin huomiota entistä enemmän. Kristinuskon uusi asema merkitsi myös kristillisen taiteen leviämistä ja monipuolistumista. Maalatut ikonit tulivat jäädäkseen. Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikonien lisäksi maalattiin myös Raamatun eri tapahtumia. Ikoneita käytettiin selkeästi opetukselliseen tarkoitukseen.
Hengellistä kauneutta
Bysanttilaisessa taiteessa on kristillisellä ikonografialla keskeinen sija. Bysanttilainen ikonografia ei ole pelkästään uskonnollista taidetta, kuten lännessä, vaan sillä on syvä teologinen olemus. Bysanttilaisen ikonografian käsittelemät aiheet eivät kuvaa yksinomaan historiaa, vaan julistavat ortodoksisen kirkon teologiaa. Tämä tulee esiin myös Suomessa Petros Sasakin (k. 1999) ja Alkiviadis Kepolaksen maalaamissa suurenmoisissa Kajaanin ortodoksisen kirkon al secco-töissä. Kajaanin Kristuksen kirkastumisen kirkossa elää näin ikivanha bysanttilaisen taiteen terapeuttinen traditio.
Bysanttilaiset isät, jotka laativat ortodoksisen kirkon teologisia oppilauselmia, esittivät myös ikonografian alkuperäisen teologisen perusajatuksen:
- Ikoneissa kaiken tulee muistuttaa aineettomasta Jumalan valtakunnasta ja ihmisistä, jotka on luotu Jumalassa kuolemattomuuteen. Bysanttilaisen teologian terapeuttinen ajatus Kirkon hengellisestä maailmasta ja sen kirkastamista ihmisistä avaa todellisen ikonien maalaamisen ja ymmärtämisen.
Pyhä ikoni kuvastaa ja ilmaisee hengellistä kauneutta. Ajatus hengellisestä kauneudesta toistuu usein Bysantin teologian huomattavien edustajien kuten pyhien Basileios Suuren (k. 379) , Johannes Krysostomoksen (k.407), Gregorios Nyssalaisen (k.394), Maksimos Tunnustajan (k. 662), Johannes Damaskolaisen (k. 750), Simeon Uusteologin (k. 1022) ja Gregorios Palamaksen (k. 1359) teologisissa kirjoituksissa. Heidän mielestään ihmisen halu kasvaa täydellisyyteen ja jumalayhteyteen yhdistyy usein pyrkimykseen kohti sielun kauneutta ja Jumalan kauneuden näkemistä. Isät pitävät Jumalaa korkeimpana kauneutena ja ajattelevat, että hyveet kasvattavat ihmissielusta Jumalan kaltaisen eli kauniin. Heille maallinen elämä merkitsee “koettelemusten aikaa”, kun taas hengellinen elämä kuvastaa ihmisen sisäistä eheytymistä ja kasvamista.
Ortodoksisessa ihmiskäsityksessä on keskeistä Jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Jumalankaltaisuuden toteutuminen on ihmisen olemassaolon sisältö ja päämäärä. Kirkkoisien mukaan ihmisen osallistuminen Jumalan elämään on sitä, mikä tekee ihmisestä todellisen ihmisen. Tätä Jumalankaltaisuutta ihminen kutsutaan toteuttamaan elämässään ja teoissaan.
Kristus on ihmisen alku- ja esikuva. Hän määrittää todellisen ihmisyyden. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja kuvaa ihmisessä olevaa ja vaikuttavaa valinnan lahjan tärkeyttä:
- “Jokainen sielu, joka rakastaa Jumalaa pehmenee vahan tavoin ja ottaa vastaan jumalalliset vaikutelmat ja luonteenomaisuudet ja näin sielusta tulee Pyhässä Hengessä Jumalan asuinpaikka.”
Hagiografia - pyhän kuvaamista
Ortodoksisen kirkon liturginen maalaustaide, jumalanpalveluksen esittäminen maalaamalla, kehittyi ennen kaikkea Bysantissa (330-1453), jossa se säilyi Kristuksen tarjoaman uuden elämän mystisenä liitonarkkina ja sai nimen hagiografia, pyhän kuvaaminen. Muiden Bysantin kirkon taidemuotojen tavoin pyhän kuvaamisenkaan tarkoituksena ei ole tuottaa iloa lihalliselle näköaistillemme vaan muuttaa se hengelliseksi aistiksi, jonka avulla voimme nähdä tämän maailmannäkyvissä asioissa Jumalan maailman.
Vuosisatojen ajan keskiajan bysanttilainen taide - arkkitehtuuri, ikonimaalaus, kirkkorunous ja musiikki - jäi Euroopassa vaille huomiota tai tuli väärin tulkituksi. Bysanttilaista taidetta pidettiin arvottomana, miltei alkukantaisena taidemuotona. Vaikka asenne viime vuosikymmeninä on muuttunut, ei keskiajan bysanttilaista kristillistä taidetta vieläkään täysin ymmärretä eikä sitä arvosteta riittävästi.
Meille syventyminen bysanttilaisen ikonin dogmiin merkitsee myös itse ikonin tajuamista, ei pelkästään rukouksen kohteena tai kirkkorakennuksen koristeena, vaan sen tajuamista, minkä syvän Kirkon teologisen merkityksen ikoni kantaa itsessään. Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki käsittää ortodoksisen hengellisen kokemuksen todistuksen ja Kirkon ilmoituksen iankaikkisen merkityksen eli kaiken sen, mitä nykyajan ihminen kipeästi kaipaa. Taistelu Jumalan kuvasta ihmisessä jatkuu 2000-luvun maailmassa.
Bysanttilainen pyhän kuvaaminen ikonitaiteessa ei luo ihmismieleen ajallisen elämän illuusioita, harhakuvia. Italiassa syntyi vaikutelmataide niin sanotun renessanssin aikana. Se ilmaisi lännen maallistunutta kristillisyyttä, jonka filosofia oli muuttanut materialistiseksi tiedon muodoksi.
Kreikkalainen ikonimaalari - ja teologi Fotios Kontoglou (k. 1965) kirjoittaa:
- “Läntinen teologia seurasi filosofiaa - ja taide, joka ilmensi tätä teologiaa, seurasi antiikin pakanuuden ajan taiteen esikuvia. Tätä aikakautta kutsutaan syystä renessanssiksi, uudelleen syntymiseksi, sillä se todellakin oli pakanallisen maailman lihallisten ajattelun muotojen syntymistä uudelleen. Teologit kahlasivat filosofian mutasoissa eivätkä kyenneet maistamaan evankeliumin kirkasta, raikasta, ikuiseen elämään kantavaa vettä. Samoin renessanssin ajan maalarit eivät kyenneet ymmärtämään Bysantin kirkon liturgisen kuvataiteen mysteerioiden syvyyttä, Bysantin pyhää taidetta.”
Läntiset teologit uskoivat, että rationaalinen filosofia tekee kristinuskosta entistä täydellisemmän. Heidän mielestään se oli liian yksinkertainen, vaikka tosiasiassa he eivät kyenneet pääsemään sisälle kristinuskon jumalalliseen yksinkertaisuuteen. Samoin taiteilijat ajattelivat, että he “täydensivät” Bysantin “yksinkertaista taidetta” tekemällä siitä luonnonmukaisempaa. He kopioivat “luonnollisia asioita” - kasvoja, vaatteita, rakennuksia, maisemia - tehden ikonimaalauksesta “järjellistä” aivan kuten teologit olivat “järkiperäistäneet” teologiaa. Lopputuloksena oli teologiaa ja uskonnollista taidetta, joka oli pelkästään havaittavan luonnon jäljittelyä.
Renessanssin uskonnollisista maalauksista puuttuu kokonaan bysanttilaiselle ikonille ominainen anagoginen (ikoni viittaa aineen ulkopuoliseen, hengelliseen todellisuuteen) elementti; läntiset uskonnolliset maalaukset välittävät harhakuvan aineen hallitsemasta maailmasta. Renessanssitaiteilijat kuvasivat enemmän fyysistä kuin henkistä kauneutta.
Uskonnollinen aihe, esimerkiksi Kristus tai apostoli Johannes, ei vielä tee maalauksesta ikonia, liturgiseen käyttöön sopivaa esinettä. Anagoginen elementti on läsnä kaikissa todellisissa ikoneissa, myös niissä, joiden aihe näyttää torjuvan sen - esimerkiksi Kristuksen ristiinnaulitsemisessa.
Bysanttilaisessa ikonografiassa, Kristuksen ristiinnaulitseminen ei ole verta tihkuva spektaakkeli, niin kuin monissa läntisissä uuden ajan uskonnollisissa maalauksissa. Kristuksen ruumista ei esitetä tavallisen kuolevaisen ruumiina tai peräti lahoamistilassa kuten esimerkiksi Mathias Grünewaldin (k. 1528) maalauksessa “Ristiinnaulitseminen”.
Bysanttilaisessa ristiinnaulitun ikonissa kaikki henkii kuolematonta elämää. Kuvattu Kristuksen ruumis on jumalihmisen ruumis ja siksi katoamaton. Kristuksen kasvojen ilme ja ruumis ovat täynnä jumalallista rauhaa ja suuruutta. Kristuksen kasvot ovat surulliset, mutta niiden suru kuvastaa anteeksiantoa ja lempeyttä.
Bysanttilaisen ikonitaiteen kuvaama mysteerio ei enää välittynyt myöskään uuden ajan länsimaisvaikutteisista ikoneista eikä niissä ollut todellista hengellisyyttä. Länsimaisvaikutteisissa ikoneissa lakattiin kuvaamasta todellisia pyhiä; niiden tilalla oli pyhiksi naamioituja ihmisiä.
Bysanttilaisessa ikonitaiteessa hengellisyys ei ole jokin tämän maailman aisti-ilojen jatke. Kuten pyhä apostoli Paavali kirjoittaa, hengellisyyden arvot ovat jotain sellaista,
- “mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa” (1.Kor.2:9).
Miten tätä hengellisyyden maailmaa, joka on kaiken aistein havaittavan tuolla puolen, voitaisiin kuvata “luonnonmukaisesti” ja tavalla joka vetoaa aisteihin. Miten voidaan kuvata sitä mikä ylittää luonnon ja aistit?
Havaittavasta maailmasta voidaan tietysti lainata aineksia, mutta jotta taide voi ilmaista sen, mikä ylittää aistit, sen tulee siirtää kuvattava korkeammalle tasolle. Toisin sanoen taiteen tulee muuttaa lihallinen hengelliseksi samoin kuin usko hengellistää ihmisen lihallisuuden. Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k.600) sanoo:
- “Missä luonto jää tappiolle, siellä ilmenee yliluonnollisen läsnäolo, sillä on vastaansanomatonta, että parempi kumoaa huonompansa.”
Niinpä kun bysanttilainen ikonitaide käytti aineellisen maailman elementtejä, se muunsi ne hengellisiksi.
Niin sanotun akateemisen taiteen ulkoinen kauneus ja tämän puoleisuus ei koskaan tavoita bysanttilaiskauden ikonitaiteen terapeuttista syvyyttä ja puhuttelevuutta.
Kasvattava ikoni
Bysantin Kirkon liturgian kauneus ilmaisee hengellistä eikä aistillista kauneutta. Bysanttilaisen ikonin erityispiirteet - tyylitellyt vaatteiden poimut, suurennetut silmät, lehtikultataustat tai dramaattiset valkoiset taustat, pitkiksi venähtäneet jäsenet, käännetyt perspektiivit - painottavat “Jumalaan päin suuntautumista”. Suurin osa Bysantin kirkon teologiaa korostaa ikonin taivaallista ulottuvuutta. Mutta ikoniajattelun alusta alkaen mukana on ollut esillä myös “tähän maailmaan suuntautuminen”, jossa ikonin on ymmärretty kohdistavan vaikutuksensa heihin, jotka rukoilevat tai viipyvät ikonin edessä.
Tavallisesti tämä ikonin “maailman suuntautuminen” on käsitetty kasvatukselliseksi tehtäväksi. Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous (Nikea 787) puhui ikoneista opetusvälineinä lukutaidottomille. Ikonin viivoissa, muodoissa ja väreissä voitiin evankeliumin pyhä sanoma välittää kaikille ihmisille, ei pelkästään lukutaitoisille.
Ikoneissa on toinenkin “tämän maailman” ulottuvuus, joka ylittää jopa kuvattavan taivaallisia ja hengellisiä näkökohtia koskevan opetuksen. Tämä on siinä, että ikoni pyrkii muuttamaan ja valaisemaan ihmisen sisäisiä motiiveja ja aikomuksia ja saattamaan kirkon jäsenen toimimaan kristilliseen elämäntyyliin kuuluvalla tavalla. Lyhyesti sanottuna ikonien “tähän maailmaan orientoituminen” sisältää eettisen näkökohdan.
Ikonin tehtävää hyveen tavoittelun herättäjänä ei missään ole nähty niin selvästi kuin pyhän Johannes Damaskolaisen kolmessa pyhiä kuvia käsittelevässä opetuspuheessa. Pyhä Johannes sanoo, että
- “jo tapahtuneita asioita muistellaan pyhien kuvien välityksellä, jotta herätettäisiin ihmettelyä tai kunnioitusta tai häpeää tai rohkaistaisiin sellaisia, jotka katselevat pyhiä ikoneita harjoittaakseen hyvää ja välttääkseen pahaa”.
Pyhä Johannes viittaa ikonin “tämän puoleiseen” tehtävään. Hän ei puhu ikonista taivaallisten salaisuuksien paljastajana, vaan ikonin vaikutuksesta uskovaan.
Pyhällä ikonilla on kasvatuksellinen tehtävä: ikoni tuo uskovalle mieleen pyhän tapahtuman. Mutta ikoni on olemassa myös aiheuttaakseen muutosta rukoilijan sisäisessä maailmassa. Kirkon pyhien isien käyttämä käsiteluokka, häpeä, on Kirkon katumuksen edelläkävijä. Häpeä merkitsee, että ihminen tajuaa Jumalan ja Kirkon edessä, että hänen elämässään on tapahtunut asioita, joita ei olisi pitänyt tapahtua, että hän tehnyt syntiä. Tämä tunnustus on ensimmäinen askel katumuksessa.
Pyhä ikoni saa ihmisistä aikaan kunnioitusta, synnintunnustamista ja katumusta, mutta sen tarkoituksena on myös kannustaa ihmisiä tekemään hyvää ja välttämään pahaa. Niinpä pyhä Johannes puhuu Kirkon jäsenestä taistelusta “taisteluna pahaa vastaan” ja pyrkimyksenä kulkea Herran askelissa. Edelleen tulee esille bysanttilainen teologinen käsitys ihmisen vapaudesta, yrityksestä, motivaatiosta ja aikomuksesta seurata elämässä Jumalaa eli aikaansaada meissä Jumalan nälkä ja jano. Luultavasti tämän takia seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous sisällytti ikoneja koskevaan säädökseensä opetuksen, että ahkera ikonien tutkistelu kohottaa ihmiset muistamaan ikonien esittämiä esikuvia ja kaipaamaan heitä.
Tämän maailman kuvat
Apostolinen ja Katolinen Kirkko on olemassa maailmaa varten, sen pelastukseksi, mutta silti – tai pikemminkin sen takia – Kirkon ja maailman väärien perustusten välillä vallitsee sotatila. Sitä on kylläkin vaikea joskus havaita. Jumalan kieltävä ihminen ei ole lakannut tarvitsemasta ja luomasta itselleen kuvia jäljiteltäväksi ja tarinoita seurattavaksi.
Nämä maailman kuvat ja tarinat ovat tulleet nopean tiedonkulun myötä yhä moninaisemmiksi ja yhä useampien tavoittaviksi. Niiden vaikutuspiiriin kuuluvat niin kristityt kuin ei-kristityt, ja monesti näiden välinen jännite pienenee sitä mukaa, kun maailman tarjoamat kuvat ja tarinat tulevat heille yhteisiksi.
Nykyajan arvot muuttuvat koko ajan ja heijastelevat jollain tavalla kulttuurin tilannetta. Jos tilanne muuttuu, muuttuu myös myytti. Myytti on kertomus, jonka avulla kulttuuri selittää tai ymmärtää luonnon tai todellisuuden joitain puolia.
Mainonta on tämän päivän populaarikulttuuria: juttuja, balladeja, satuja, kaskuja ja seikkailukertomuksia. Mainokset antavat sijaa ihmisten ikuisille unelmille, hurjille toiveille ja mahdottomille haluille. Mainonnan keskeisenä tehtävänä pidetään sitä, että se esittelee laajasti kulutustavaroita ihmisille ja siten tukee vapaan kaupan taloutta.
Esitteleminen ei kuitenkaan ole mainonnan ainoa tehtävä. Vuosien varrella mainonta on ottanut yhä enemmän osaa ihmisten sosiaalisten arvojen ja asenteiden aivopesuun ja ollut vähemmän mukana tavaroiden ja palveluiden varsinaisen informaation kommunikoinnissa. Tässä suhteessa voidaan väittää, että nykyajan mainonta on korvaamassa sitä tehtävää, mikä uskonnolla ja taiteella on perinteisesti ollut.
Mainonta tarjoaa ihmisille yksinkertaisia tarinoita ja selityksiä arvoineen ja ideoineen. Itse tuotteesta on viime vuosikymmeninä tullut globaalissa brändimaailmassa jopa toissijainen: tehdas valmistaa tuotteen, mutta asiakas ostaa brändin.
Kasvotusten pyhän kanssa
Kirkko kohtaa kasvatustyössään suuren haasteen yrittäessään saada Jumalan kansan ymmärtämään, mitä on olla Jumalan kansa, mitä on maailma ja mitä on maailman voittaminen.
Ihminen on ikonin edessä kasvotusten pyhän eli Jumalan kanssa, ja Jumalan kohtaaminen on langenneessa maailmassa elävälle ihmiselle kriisi. Historiallisten tapahtumien tai teologisten ideoiden mietiskely on harrastus, johon syntinenkin voi antautua varsin kevyesti. Sekä Jumala että pyhät ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea persoonia, ja he tulevat ikonien kautta todella läsnä oleviksi ihmiselle, joka sen sallii tapahtua.
Syntiselle ihmiselle pyhän kohtaaminen ei ole ihanaa eikä myöskään rauhoittavaa, vaan ennalta eletty tuomiopäivä. Ilman katumusta ihminen ei voi kohdata pyhää.
Jumalallinen elämä murtaa ikonin liikkumattomien viivojen ja tummuneiden värien kehikon tullen kohti ja kysyen: Missä sinä olet? On jumalallinen ihme ja todistus Pyhän Hengen olemassaolosta, että ihminen kaipaa pyhyyttä ja janoaa sitä kohti, vaikka Jumalan pyhyys on hänen langenneelle ja synnin haavoittamalle tahdolleen kuin kuluttava tuli. Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki ei ole pelkkä symboli tai Kirkon traditiota sisältävä tietokanta. Ortodoksisen kirkon uskollisille jäsenille totuus ei ole joukko opinkappaleita tai lainomaisia säädöksiä, vaan Kristus jumalinhimillisenä persoonana. Jumalan Totuuden tunteminen on elämää yhteydessä Kristukseen, osallistumista Kirkon eukaristisessa yhteisössä Hänen elämäänsä.
Arkkimandriitta Justin Popovitš (k. 1979) opettaa:
- “Se, joka uskoo Kristukseen, kasvaa Hänen jumalallisen totuutensa rajattomuudessa. Hän kasvaa koko olemuksellaan, mielellään, sydämellään ja sielullaan. Kristuksessa eletään olemalla totuudellisia rakkaudessa, ainoastaan siten kasvamme kaikin tavoin Hänessä. Näin kasvamme kaikkien pyhien ihmisten kanssa Kirkossa ja Kirkon kautta, koska muutoin ei voi kasvaa Kristuksessa.”