Bysantin keisarikunnan sosiaalisesta rakenteesta (opetuspuhe)

Bysantin lippu
(© Petja Pyykkönen)

Bysantin keisarikunta oli sosiaalisesti toisin kuin länsieurooppalainen yhteiskunta varsin joustava ja avoin. Länsi-Euroopassa roomalaisen imperiumin perustalle syntyi 1100-luvulle mennessä yhä jäykempiä hierarkisoituneita yhteiskuntia, joissa ihmisen sosiaalinen nousu oli lähes mahdotonta. Bysantissa sitä vastoin oli mahdollista nousta vaatimattomasta taustasta yhteiskunnan huipulle.

Bysantti oli vastakohtien yhteiskunta. Keisarikunnan väestöstä noin 90 prosenttia eli koko keisarikunnan olemassaolon ajan maakuntien maaseutuyhteisöissä. Vain muutama suuri kaupunkikeskus säilyi läpi keskiajan. Kaupunkikeskuksista huomattavin oli Konstantinopoli, kaupunkien kuningatar ja Toinen Rooma. Siellä oli keisarin valtaistuin, ja sinne keskittyi valtion kirjallinen ja kulttuurinen eliitti.

Bysantin keisarikunta kävi läpi monia poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja koki laajenemisen ja ristiriitojen kausia. Vähemmän tunnettua ja ymmärrettyä on se, että keisarikunnan pitkäikäisyys perustui kiinnostavaan ja usein rakenteeltaan monipuoliseen talouselämään. Bysantin taloudellisen kehittymisen olennainen tekijä oli omavaraisuus ja sitä tukivat keisarillinen virkakoneisto, armeija, kirkko ja maalliset maanomistajat. Keisarikunnan tärkein sosiaalinen ryhmä oli maanviljelijät. Perhe muodosti bysanttilaisessa yhteiskunnassa sosiaalisen talousyksikön, jonka hyvinvointi perustui suureksi osaksi perheen jäsenten työhön.

Talonpoikaistuottajat muodistivat Bysantin yhteiskunnan perustan

Bysantin keisarikunnan tärkein sosiaaliryhmä oli maanviljelijät. Maatalousväestön keskeinen tuotantoyksikkö oli perhe, joka valvoi tuotantokeinoja. Maanviljelijäperheillä oli bysanttilaisessa kylässä tavallisesti yhteiset mielenkiinnon kohteet. Intressit vaihtelivat. Bysanttilaisessa yhteiskunnassa perhe muodosti taloudellis-yhteiskunnallisen yksikön, jonka hyvinvointi perustui suurelta osin perheen jäsenten työhön. Jos oli välttämätöntä, lisätyöväkeä otettiin yhteisöön, ja tämä työväki kuului samaan yhteiskunnalliseen luokkaan. Perheyksiköt tuottivat lähes kaikki yhteisön tarvitsemat hyödykkeet.

Bysanttilaisen maataloustuotannon sosiaalinen organisaatio oli kaksinapainen. Bysanttilaisen perinteen mukaan niitä kutsuttiin maatilaksi (proasteion, ktema) ja kyläksi (kome, kronion). Käsitteet sopivat epätarkkuudestaan huolimatta maataloustuotannon ja siitä kasvavan sosiaalisen elämän kuvaamiseen. Bysantin väestöpolitiikkaan vaikutti se, että maanviljelijät olivat maattomia. Kun heidät sijoitettiin suurmaanomistajien tiloille vuokraviljelijöiksi, kasvoi viljelypinta-ala ja myös alueen väkiluku. Bysantissa vuokraviljelijän (paroikos) asema oli maanomistajien ja valtion hallinnon jatkuvan erimielisyyden aiheuttajana. Maaseudun asuttaminen merkitsi myös sitä, että orjat määrättiin viljelemään maatilkkujaan. Suuntaus voimistui, kun tilanomistajilla oli runsaasti orjia.

Bysanttilaisissa kyläyhteisöissä harjoitettiin jonkin verran käsityöläistoimintaa, mutta toiminta yhdistyi teollisesti maatalouteen. Käsityöläiset tuottivat kulutustavaroita kylän ja sen ympäristön tarpeisiin. Bysanttilaisen yhteiskunnan talouden perustan muodostivat talonpoikaistuottajat. He eivät tuottaneet ainoastaan kulutustarvikkeita, vaan pyrkivät varastoimaan seuraavaksi vuodeksi tarvittavan määrän viljaa. He uusivat myös tarvittaessa tuotantovälineitä.

Bysantin taloudellisen kehityksen olennainen osa oli omavaraisuus, jota tukivat keisarin virkakoneisto, armeija, kirkko ja maalliset maanomistajat. Bysantin keisarikunnan talouselämän ideologia sisälsi runsaasti aineksia patristisesta aineellista omistamista koskevasta opetuksesta. Ehkä tärkein on näkemys, jossa korostetaan askeettisesti aineellisten rikkauksien kieltämistä. Patristinen kirjallisuus välittää lukijalle voimakkaita kielikuvia siitä, miten Kirkko suhtautuu taloudelliseen toimintaan. Pyhät isät varoittavat ihmisiä erityisesti saituuden ja ahneuden synneistä.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) sisällyttää maanviljelyksen luonnon ja onnen ehdoilla tapahtuvaan epävarmaan talouden harjoittamiseen. Kirkkoisän mukaan ihmisten käyttäytymistä kuvastaa maataloudessakin taloudellisen voiton tavoitteleminen. Maatalouden harjoittamiseen liittyy sekä fyysisiä riskejä että hengellisiä vaaroja, kuten ahneus ja saituus. Bysantin valtiolla oli tärkeä tehtävä ohjata mahdollista ylituotantoa tuottajilta eteenpäin. Bysantin keisarikunnassa samoin kuin aikaisemmin myöhäisroomalaisena aikana tämä järjestelmä perustui käytännölliseen ja verrattain oikeudenmukaiseen maaverotukseen: maa arvioitiin tuottavuuden mukaan ja verotus perustui siihen.

Jokaisen bysanttilaisen perheyksikön verorekisteri tarkistettiin säännöllisesti. Järjestelmä oli peräisin Rooman keisarikunnan loppukaudelta, ja säännöllisistä muutoksista huolimatta se heijasti Bysantin yhteiskunnan hallinnollista jatkuvuutta. Bysantissa rahan liikkumista säätelivät poliittiset, sotilaalliset ja sosiaaliset tekijät, mutta myös talouselämän suuntaukset.

Vaikka on vaikea arvioida erikseen millään aikakaudella liikkeellä olleen rahan määrää, niin yleisenä piirteenä oli, että Bysantin varhaiskeskiajan talouden taantuma kääntyi elpymiseksi 800- ja 900-lukujen taitteessa ja suuntaus jatkui 1000- ja 1100-luvulla. Kun maakunnalliset rahapajat suljettiin 600-luvulla, Konstantinopolista tuli kolikkotuotannon keskus. Tärkeimmät todisteet Bysantin keisarikunnan rahavirtojen kasvamisesta perustuvat arkeologisiin löytöihin. Parhaat kaivaustulokset on saavutettu Ateenassa ja Korintissa. Muualla löydöt eivät ole olleet yhtä suuria, mutta niistä saadut tulokset ovat samansuuntaisia.

Arkeologia on perinteisesti keskittynyt suurten kaupunkikeskusten kaivauksiin, hyvin vähän on kaivauksia tehty entisissä bysanttilaiskylissä. Laajemmat kaivaukset voisivat ehkä todistaa suurten ja pienten kaupunkiyhteisöjen kaupallisen ja teollisen vastakohtaisuuden. Rahalöydöt ovat erityisasemassa. Löydöillä on suuri merkitys, koska ne osoittavat kolikon vakaan arvon Bysantissa yli 300 vuoden aikana. Kolikkorahan elpyminen alkoi verrattain varhain Korintissa, luultavasti koska se oli tärkeä hallinto- ja teollisuuskaupunki.

Keskiajan lännen hallinnon ero Rooman keisarikunnan laitoksiin oli huomattavampi kuin Bysantin. Konstantinopoli säilyi keisarikunnan kulutuksen suurimpana keskuksena, sillä siellä vaikuttivat keisarin hovi sekä valtion ja kirkon hierarkkisen hallinnon keskus. Valtio vastasi kaikista hallinnon ja armeijan raha-asioista, sillä oli myös selkeä sananvalta keisarikunnan raha- ja taloustoiminnassa. Jatkuvuus myöhäisroomalaisen keisarikunnan ja Bysantin keskiajan välillä oli ilmeinen, vaikka jatkuvuutta ei ole syytä liioitella.

Bysantin talouselämästä puhuttaessa viitataan melkein aina keskiajan läntisen Euroopan valtioiden talouselämään. Vertaaminen tehdään toisinaan vääristä syistä. Läntinen Eurooppa kehitti kapitalismin, ja niin siitä tuli eräänlainen esikuva tarkasteltaessa esimerkiksi bysanttilaisesta talouselämästä poikkeavia talouselämän virtauksia. Toisaalta on paikallaan yrittää verrata Bysantin talouselämää läntisen Euroopan vastaavaan. Sekä Bysantin keisarikunta että osittain läntinen Eurooppa muodostuivat myöhäisroomalaisesta järjestelmästä ja sen piirissä koetuista kriiseistä. Rooman talouselämän perintö käsitti muun muassa lakikonseptit tai sellaiset lait ja ekonomian rakenteet, jotka säilyivät Bysantissa ja löydettiin aikanaan uudelleen läntisessä Euroopassa. Lisäksi kristillisyys vaikutti molempiin voimakkaasti myös talouden alueella. On myös hyvä pitää mielessä, että Bysantin ja Länsi-Euroopan talousyhteydet muodostuivat 1000-luvulta lähtien kiinteiksi.

Keisarilla ja ylimysluokalla yhteinen intressi

Bysanttilaisessa hallintorakenteessa tapahtui varhaiskeskiajalla muutoksia. Kaupungit olivat paikallishallinnon keskuksia ja toteuttivat valtion avustuksella uudistuksia hallintoalueillaan. Institutionaalinen yhteys kaupunkien ja maaseutualueiden välillä heikkeni, kun kaupungit heikkenivät yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Muutamat kaupungit hankkivat itselleen valtion ja kirkon niille tarjoamaa hallinnollista merkitystä. Muutos myöhäisroomalaiseen hallintorakenteeseen oli vähäinen, mutta se teki mahdolliseksi uuden aristokratian hitaan nousun. Uusi lääninhallinnon järjestelmä perustui yhdistyneeseen siviili- ja sotilashallintoon ja antoi kenraaleille johtamisvallan. Voimakas lääninvirkamiesluokka keskitti valtiolle suorittamiensa palvelusten avulla vähitellen itselleen taloudellisen, sosiaalisen ja sotilaallisen vallan, joka heikensi keisarikunnan alueellista ja hallinnollista yhteyttä.

Aristokratian vauraus perustui myös palvelemiseen Konstantinopolin keskushallinnossa. Bysantin keisarin historian kulku on perinteisesti nähty tutkimuksessa taisteluna kahden kilpailevan ryhmän, siviilien ja armeijan, välillä. Tämä ristiriita kärjistyi 1000-luvulla, jolloin armeija otti Bysantissa Komnenos-suvun aikana (1081-1185) vallan. Ristiriitaa on kuitenkin menneinä aikoina yksinkertaistettu tutkimuksessa ja viime vuosikymmeninä tutkijat ovat arvostelleet asian yksinkertaistamista. Näiden kahden ryhmän välillä ei ollut erosta huolimatta selkeää jakoa.

Siviilivirkamiesten yhteiskunnallinen valta kasvoi keisarikunnassa pääkaupungissa palvelemisesta. He saattoivat helposti vaikuttaa keisariin, mutta heillä oli vähemmän kuin armeijan upseereilla mahdollisuuksia toimia valtiosta riippumatta itsenäisesti. Keisari tarvitsi maakuntahallinnon toimijoilta poliittista ja sotilaallista tukea. Keisari saama tuki perustui aristokratian taloudelliseen merkitykseen, ja aristokratia tarvitsi puolestaan keisarin suosiota. Näin keisarilla ja ylimysluokalla oli yhteiskunnassa yhteinen intressi, joka lisäsi aristokratian taloudellista merkitystä ja sosiaalista arvovaltaa. Maanomistajat hyötyivät keisarien suosikkiasemasta. He saivat hallintovirkoja, maaläänityksiä ja maanomistuksen etuisuuksia.

Hyväntekeväisyyslaitoksia

Kirkon muuttuminen maanomistajiksi oli pitkä tapahtumasarja, joka alkoi roomalaisessa yhteiskunnassa jopa ennen kristinuskon lopullista voittoa ja sen tunnustamista valtion viralliseksi uskonnoksi 300-luvulla. Kirkon omaisuus kasvoi sen jälkeen, kun Rooman valtion viranomaiset alkoivat suhtautua suopeasti kirkkoon. Valtio salli kirkon ”juridisten henkilöiden” ottaa vastaan lahjoituksia ja periä omaisuutta.

Munkeilla ja luostareilla oli merkittävä rooli bysanttilaisessa yhteiskunnassa. Hans-Georg Beckin mukaan Bysantin keisarikunta ”munkkilaistui” niinkin varhain kuin 500-luvun alussa. Luostariliike suhtautui alusta pitäen kriittisesti kirkon maallistumista vastaan, mutta myös pakanallisen kreikkalaisen sivistyksen saaneita älymystön edustajia vastaan. Se jopa kielsi käsityksen kristillisestä keisarikunnasta, mutta silti luostarien edustajat suhtautuivat myönteisesti kulttuuriin. Itse asiassa Bysantin luostariliike onnistui säilyttämään kristillisen kulttuurin todellisen vapauden ja puhtauden. Luostarilaitoksen ja kirkon välillä oli jännitteitä, mutta silti munkit eivät rikkoneet yhteyttään kirkon piispoihin.

Konstantinopolin varhaisimpia luostareita ei rakennettu varsinaiseen kaupunkiin, vaan Konstantinoksen muurien ulkopuolelle. Keisari Teodosioksen (k. 395) laki määräsi, että munkkien asuminen oli kielletty kaupungeissa. Heidän tuli harjoittaa yksinäisyyttä ja asua autioissa paikoissa. Yleisesti ajateltiin, että munkkien oli sopimatonta elää kaupungin hyörinässä ja lukuisissa kiusauksissa. Sen sijaan maaseudulla munkki oli tuttu hahmo. Jos hän oli merkittävä askeetti, hän toimi kyläyhteisössä hengellisenä ohjaajana, joka paransi Pyhän Hengen armosta ihmisiä ja karjaa.

Bysanttilaiseen luostarielämään ilmaantui 500-luvulla erikoinen munkkiryhmä: Kristuksen tähden houkat. Pyhän houkkuuden ajatuksellinen tausta on löydettävissä jo 300-luvun askeesista. Kuuluisin kaupungissa vaikuttava houkka oli pyhä Simeon Emesalainen (500-luvulla). Hän seurusteli ilotyttöjen kanssa, terapoi pyhällä hulluudellaan psyykkisesti sairaita, käyttäytyi huonosti kirkossa, rikkoi tarkoituksella kirkon paastosääntöjä, mutta harjoitti salassa ankaraa askeesia. Hänessä elivät pyhän apostolin sanat:

”Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, hän tulkoon tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas” (1.Kor.3:18).

Pyhän Simeonin kutsumuksen keskeinen piirre oli vapaaehtoinen nöyryytys. Teeskennelty hulluus antoi hänelle mahdollisuuden siihen, että hänen askeesinsa säilyi salassa. Nöyryytyksen vapaaehtoinen etsiminen kätki Simeonin kilvoituksen syvän motiivin: houkka halusi tulla niin pitkälle kuin mahdollista yhdistetyksi Kristuksen nöyryytykseen, sillä Vapahtaja oli ”hyljeksitty, ihmisten torjuma” (Jes. 53:3). Pyhä Simeon hyväksyi ristin paradoksin ja hullutuksen, mikä merkitsee todellista viisautta (1.Kor.1:23-24). Houkka toisti omalla kohdallaan Kristuksen alentumisen ottamalla vastaan pilkan ja hyljeksimisen ollakseen mahdollisimman lähellä Pelastajaansa. Simeon Houkassa oli provosoivien kommelluksien ja pyhän naurun alla rajaton hellyys jokaista hylättyä ihmissielua kohtaan. Hän eli todeksi bysanttilaisen kirkollisen terapian perustotuuden: ei ole parannusta ilman solidaarisuutta eikä pelastusta ilman osallistumista lähimmäisen hätään ja tuskaan.

Munkkien elämä sidottiin 400-luvulla tiukasti hiippakuntapiispojen valtaan. Keisari Justinianos I (k. 565) yritti kaventaa munkkien itsenäisyyttä. Hän määräsi, ettei uutta luostaria saanut perustaa ilman alueen piispan lupaa ja että paikallisen hiippakunnan piispa nimittää luostarin johtajan. Luostarit olivat kuitenkin usein liian suuria ja vaikutusvaltaisia, että niitä olisi voitu alistaa keisarin käskyille. Ne säilyttivät myöhemminkin varsin suuren itsenäisyyden suhteessa valtioon ja paikalliseen hiippakuntaan.

Keisari Justinianoksen luostaripolitiikkaa ohjasi hänen yleinen tarkoituksensa lisätä keisarikunnan uskonnollista yhtenäisyyttä. Keisarin kirkkopolitiikan yhtenä keskeisenä päämääränä oli käännyttää oikeaan kristilliseen uskoon kaikki hänen vääräuskoiset alamaisensa: pakanat, juutalaiset, samarialaiset ja hereetikot. Yksi Jumala, yksi keisarikunta ja yksi usko – siinä olivat Justinianoksen korostaman bysanttilaisen poliittisen ajattelun kulmakivet. Justinianos oli saanut hyvän teologisen koulutuksen ja voimakkaan uskon keisarikunnan suuruuteen ja voimaan. Justinianoksen lainsäädäntötyö sääteli muun muassa papiston laillisen asemaa, kirkon omaisuuden hoitamista, luostareiden perustamista ja filantrooppisten laitosten toimintaa.

Bysanttilaiset luostarit olivat kuitenkin usein suuria ja vaikutusvaltaisia ja ne säilyttivät myöhemminkin varsin suuren itsenäisyyden suhteessa valtioon ja paikallisiin hiippakuntiin. Kirkollinen maanomistus oli yleensä ongelmattomampaa kuin maallinen. Kirkolliseen maanomistukseen ei liittynyt perintöriitoja, eikä myöskään poliittinen juonittelu kohdistunut siihen yhtä voimakkaasti kuin maalliseen maanomistukseen. Muuten näiden kahden maanomistusperinteen kesken oli vähän peruseroja.

Säilyneet dokumentit eivät juurikaan osoita eroavuuksia maallikkojen omistamien maatilojen ja luostaritilojen välillä. Molempia yhdisti Bysantin valtion fiskaalijärjestelmä, joka määräsi samanlaiset pakotteet niin maallisten kuin kirkollistenkin tilojen talonpojille. Luostaridokumentit paljastavat samanlaisia talouden pyrkimyksiä kuin yleensä maanomistuksen dokumentit.

Raha liikkui Bysantin keisarikunnassa myös lahjoituksina. Keisarit antoivat merkittäviä käteislahjoituksia luostareille ja suurmaanomistajille ohi veroviranomaisten kirjanpidon. Lahjoitusten (solemnia) muoto vaihteli. Vuosittainen suosionosoitus merkitsi, että lahjoittaja huolehti veroista eikä valtio puuttunut asiaan. Lahjoitusvarat eivät olleet suoranaisesti pois valtion rahavaroista, sillä ne vaikuttivat osaltaan maaseudun talouden elpymiseen.

Bysantin keisarikunta oli ensimmäinen valtio, jossa kirkko loi määrätietoisesti filantrooppisen järjestelmän. Selkeän eron tekeminen Bysantin valtion ja kirkon harjoittaman filantropian välillä on vaikeaa. Kirkon kanoninen perinne kehotti uskovia perustamaan sairaaloita ja sekä muita ihmisten auttamiseen ja parantamiseen keskittyviä laitoksia. Bysantin kristityt eivät rajanneet toimintaansa pelastuksen evankeliumin julistamiseen, vaan myös ruokkivat köyhiä, osoittivat vieraanvaraisuutta muukalaisille, huolehtivat sairaista ja antoivat turvan leskille ja orvoille.

Pyhä Gregorios Teologi (k. 390) kutsui köyhiä ja kerjäläisiä ”veljiksi Kristuksessa”. Kirkkoisän mielestä köyhät ja unohdetut ansaitsevat lähimmäisiltään paitsi leipää syödäkseen myös veljellisen rakkauden ja huolenpidon. Pyhä Gregorios näki lähimmäisen parhaaksi tapahtuvan filantrooppisen työn esikuvana Kristuksen antaman esimerkin. Isät painottivat yleisesti, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen pahin este tässä maailmassa on ihmisen synti, joka erottaa hänet Jumalasta. Pyhä Gregorios Teologi torjui joidenkin aikalaistensa näkemyksen siitä, että köyhien elämänosa on Jumalan tahto. Hän selittää köyhyyden johtuvan suureksi osaksi rikkaiden ihmisten ahneudesta, itsekkyydestä, ylellisyydestä ja turhamaisuudesta. Hänen painotuksissaan on samaa kuin pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksissa. Kirkkoisä omistautui Kirkon pappina filantropialle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle ja laumansa hyvinvoinnin etsimiselle. Kirkkoisä ajoi munkkina ja askeettina köyhyyden ja omistamattomuuden ihannetta.

Luostarien perustamat hyväntekeväisyyslaitokset vaikuttivat erityisesti 900- ja 1000-luvulla myönteisesti monien kylien talouteen. Lahjoituksia annettiin karujen seutujen luostareille osin vahvistamaan alueiden taloudellista asemaa. Suurin osa keisarin lahjoituksista meni kuitenkin suurten kaupunkikeskusten luostareille, mutta luostariyhteisöjen leviäminen myös keisarikunnan syrjäseuduille helpotti rahan siirtymistä paikasta toiseen. Nämä yhteisöt saivat paikallisilta suurtilallisilta käteisavustuksia.

Köyhille, sairaille ja vanhuksille osoitettu armeliaisuus osoittautui Bysantissa tärkeäksi myös rahan kiertämiseen saattamisen välineenä. Keisarit, kirkon pyhät ihmiset ja luostarit ylläpitivät hyväntekeväisyyslaitoksia. Pääkaupungissa Konstantinopolissa oli keisarin lahjoitusten lisäksi runsaasti luostareita ja niiden ylläpitämiä filantrooppisia laitoksia. Tunnetuin niistä oli Pantokratorin luostari.

Bysantin hallitseva eliitti ilmaisi yhteiskunnallista kiinnostusta toimimalla muun muassa mies- ja naisluostareiden hyväntekijänä. Keisarikunnan poliittinen historia vaikutti tätä kautta uusien ja uudelleen rakennettujen luostareiden esikuvaan. Poliittiset mullistukset jättivät niihin jälkensä. Turkkilaisten hyökkäykset Vähä-Aasiaan pakottivat luostarien johtajat etsimään turvapaikkaa erityisesti Konstantinopolista. Näin bysanttilaisen luostariliikkeen painopiste siirtyi länteen päin.

Vielä tärkeämpi muutos liittyi Komnenos-suvun valtaannousuun (1081). Suvusta ja sen liittolaisista muodostui keisarikunnan uusi hallitseva eliitti. Suku perusti uusia luostareita ja entisöi vanhoja. Bysantin taloudellinen valta keskittyi Aleksios I Komnenoksen (1081-1118) aikana keisarillisen perheen käsiin ja se näkyi loisteliaana rakentamisena. Kosmosotiran luostari oli sekä tärkeä luostari että linnoitus. Keisari Aleksios I tarvitsi kirkon tukea vakiinnuttaakseen valtansa. Hän koki vastapalveluksena velvollisuudekseen huolehtia luostareiden hyvinvoinnista ja halusi korjata luostarielämän epäkohtia. Keisari kiinnitti erityishuomiota luostareiden maallikko-omistukseen (karistike).

Bysanttilaiset luostarit olivat usein lyhytikäisiä. Luostareiden keskeisenä huolenaiheena oli talous, sillä niiden elämä oli kiinni hyvästä taloudenhoidosta. Keisari Aleksios huolehti paitsi Konstantinopolin myös Athosvuoren luostareista. Athoksen luostarit hankkivat itselleen poikkeuksellisen vaikutusvallan laivanvarustelussa ja kaupankäynnissä.

Keisarin Aleksioksen kuoleman jälkeen Bysantin hallitsijoiden mielenkiinto Pyhän Vuoren luostareihin hiipui. Se merkitsi ajan oloon Athoksen luostareiden aineellisen ja myös hengellisen perinnön heikkenemistä. Konstantinopolin yhteisluostarit jäivät bysanttilaisen luostari-ihanteen esimerkeiksi. Komnenos-suku suosi pääkaupungin luostarielämää, koska hallitsijasuvun jäsenet saattoivat pitää luostareita silmällä.

Latinalaisten Konstantinopolin valtaaminen ja hävittäminen (1204) merkitsi kovaa aikaa bysanttilaiselle luostarielämälle. Latinalaisten valtaamilla alueilla hävitettiin lukuisia luostareita. Joitakin luostareita kuten Dafnen luostari Ateenan lähellä joutui kahdeksi vuosisadaksi sistersiläisten munkkien haltuun. Luostari valmistui noin 1080. Siinä on yhä loistavasti säilyneitä bysanttilaisia mosaiikkeja Komnenos-suvun (1081-1185) hallintoajalta. Se köyhtyi ja rapistui latinalaiskaudella.

Athosvuoren luostariyhteisöt menettivät suurimman osan maistaan, tosin ne palautettiin ortodokseille kun nikealaiset keisarit saavuttivat vähitellen Makedonian alueen hallinnan. Nikean keisarinhovi oli taloudellisesti liian heikko perustaakseen luostareita. Epirokselle perustettiin joitakin ortodoksisia luostariyhteisöjä ja Trapezuntissa luostarielämä jatkui keskeytymättömänä.

Armeijan ylläpitäminen oli raskasta maaseudun asukkaille

Valtion etuoikeutetuille maanomistajille siirtämät velvoitteet olivat laajat. Valtio oli erityisen kiinnostunut kullassa maksettavista käteiskorvauksista ja sille osoitetut tarkoin säädellyt maksut menivät lääninhallinnon virkamiesten palkkoihin ja armeijan kustannusten kattamiseen. Maanviljelijöiden työpalveluun päädyttiin sotilaallisista syistä. Armeijan elintarvikehuolto haluttiin varmistaa. Keisarikunnan armeija oli suuri kuluttaja. Bysantin armeijan sotilaallinen voima heikkeni katastrofaalisesti vuodesta 1025 vuoteen 1204, vaikka tietynlaista elpymistä tapahtuikin vuoden 1081 jälkeen.

Armeijan lisäksi valtion varoja nielivät hallintojärjestelmä, diplomatian kustannukset ja hovin ylenmääräinen tuhlailu. Myöhemmin 1000-luvulla niin ikään linnoitustyöt nielivät runsaasti valtion varoja. Armeija rasitti melkoisesti maataloustuotantoa ja paikallisia luonnonvaroja. Maaseudun asukkaat kokivat armeijan ylläpitämisen raskaana taloudellisena taakkana. Pääosan armeijan miesvahvuudesta muodostivat maakuntien themata-järjestelmän talonpoikaissotilaat, mutta heidän lisäkseen armeijassa palveli tagmata-järjestelmän ammattisotilaita sekä sotapäälliköiden omia kaarteja.

Tagmata muodosti armeijan tärkeimmän osan, sillä sen tehtävänä oli keisarin suojelemisen lisäksi ratkaista suurimmat taistelut, joihin se osallistui eri puolilla laajaa keisarikuntaa. Arviot Bysantin armeijan sotilaiden lukumäärästä ja etnisestä koostumuksesta ovat vaikeita muun muassa siksi, ettei tiedetä tarkasti, kuinka paljon keisarikunnassa värvättiin sotilaita kullakin eri tavalla.

Erilaiset viljelijöille ja muille maaseudun asukkaille sälytetyt työpalvelun muodot, kuten linnoitustyöt, siltojen ja teiden rakentamiset, herättivät heissä oikeutettua katkeruutta valtiota kohtaan. Armeijan maaseutuyhteisöille antamat vaatimukset siirtyivät 1000-luvulla suurelta osin vaikutusvaltaisten maanomistajien huoleksi. Sotilaiden varustus, hevoset ja aseet kerättiin luontaissuorituksina ja valtion pajoista. Asetehtaita oli eri puolilla Bysantin keisarikuntaa. Koska armeija koostui suurimmaksi osaksi talonpoikaissotilaista, heidän siirtämisensä paikasta toiseen oli vaikeaa. Palkkasotilaiden tilanne oli toinen.

Bysanttilaisen feodalismin kehittyminen

Bysantin yhteiskunnan itsenäisten maanviljelijöiden sosiaalisen aseman kehittyminen on epäselvä. Heillä olivat periaatteessa täydet maanomistusoikeudet niin kauan kuin he suorittivat fiskaalimaksunsa valtiolle. Heidän taloudellinen asemansa oli katovuosien ja valtion virkamiesten ahneuden takia epävarma. Valtio edellytti, että verot maksettiin korkealuokkaisina kultarahoina. Se loi ongelmia useissa maatalousyhteisöissä ja pahensi rikkaiden maanomistajien ja kyläläisten välistä sosiaalista eriarvoisuutta.

Valtion tarve tukeutua voimakkaisiin yksityishenkilöihin ja laitoksiin johti siihen, että maattomia talonpoikia alettiin kutsua maanomistajista riippuvaisiksi talonpojiksi (parakoi). Kun väestö kasvoi, valtiosta tai maanomistajista riippuvaiset maanviljelijät muodostivat Bysantin keisarikunnan maatalousväestön enemmistön. Itsenäinen maanviljelijäväestö hävisi vähitellen valtion ja suurtilanomistajien puristuksessa. Vaikka valtio pyrki lainsäädännöllisesti estämään riippumattomien viljelijöiden joutumisen suurtilanomistajien armoille, suurin osa merkittävistä itsenäisistä tuottajista joutui lopettamaan toimintansa. He eivät kyenneet hankkimaan itselleen uutta maata eivätkä saamaan maata tuotantoon yhtä nopeasti kuin suurtilalliset.

Tutkijat ovat eri mieltä siitä, miten Bysantin sosiaalisen rakenteen voisi määritellä. Näkemysten erilaisuus on jakanut perinteisesti tutkijat kahteen ryhmään:

1. niihin, jotka soveltavat keisarikuntaan käsitettä feodalismi, ja
2. niihin, jotka torjuvat käsitteen.

Talonpoikaisviljelijät alistettiin feodalismissa maata omistavalle ylimysluokalle. Maanomistajat painostivat maanviljelijöitä poliittisesti saadakseen perityiksi heiltä maksuja. Kuinka tämä feodalismin määritelmä vastaa Bysantin maatalouden olosuhteita? On ilmeistä, ettei valtion harjoittamaa omavaraisuustoimintaa keisarillisen hovin, keskitetyn hallinnon ja kasvavan armeijan hyväksi voi nähdä feodalismiin kuuluvana asiana.

Joillakin historioitsijoilla on tapana sekoittaa valtion hyväksymä vuokra feodalismiin, mutta tulkinta kaventaa feodalismin epämääräiseksi käsitteeksi, jolta puuttuu analyyttinen arvo. Itä-Euroopan marxilaisessa Bysantin tutkimuksessa aiheen käsitteleminen keskittyi bysanttilaisen ja länsieurooppalaisen feodalismin ominaisuuksien ja ilmenemismuotojen vertailemiseen. Neuvostotutkijat luottivat tulkintaan, jonka mukaan Bysantin feodalismi syntyi jo 600-luvulla. Vaikka 600-luku oli bysanttilaisen feodalismin muotoutumisen aikaa, itsenäisten talonpoikaisyhteisöjen merkitys ei ole sovitettavissa feodalismin määritelmään.

Bysantin keisarikunnassa ristiriita valtion virkamiesten ja maankuntien suurmaanomistajien kesken paheni vasta 900- ja 1000-luvulla. Suurmaanomistajien valta kasvoi varhaiskeskiajalla (600-800-luku). Aikakausi merkitsi vanhan senaattorien aristokratian rappiota ja uuden, armeijan, aristokratian nousua. Bysanttilaisen feodalismin alkuperä löytyy näiltä vuosisadoilta, jolloin keisarikunnan sosiaalinen rakenne perustui varsin merkittävään itsenäisten maanviljelijöiden olemassaoloon. Nämä viljelijät omistavat maansa ja maksoivat siitä veronsa suoraan valtiolle.

Tärkein todistus Bysantin yhteiskunnan 600-luvun muutoksista on ns. maanviljelijän laki. Itsenäisiä talonpoikia oli myöhäisroomalaisella kaudella, mutta heillä ei ollut samaa merkitystä kuin Bysantin varhaiskeskiajan vuosisatoina. Bysantin keisarikunnasta katosi roomalainen kolonialismi poliittisten, sosiaalisten ja sotilaallisten syiden vuoksi 600-luvun loppuun mennessä. Muutos aikaisempaan oli voimakas. Vaikka joitakin esimerkkejä on olemassa suurtilojen säilymisestä, oli varhaiskeskiaika Bysantissa tärkein feodaalisia suhteita muovannut kausi.

Ns. maanviljelijänlaki viittaa bysanttilaisessa kyläyhteisössä selkeästi varallisuuden ja sosiaalisen aseman eroihin. Kyläyhteisön sosiaalisen rakenteen pohjalla elivät orjat, joita käytettiin työvoimana maataloudessa. Tosin näyttää ilmeiseltä, että monilla seuduilla orjuus oli maataloudessa marginaalinen tekijä. Maanviljelijän laissa mainitaan myös irrallisista työläisistä. Yhteisö saattoi ottaa työhön paimenen tai hedelmäpuiden vartijan. Nämä työläiset olivat luultavasti lähtöisin pienten maanomistajien tiloilta, joilla ei riittänyt töitä kaikille.

Tärkeä maanviljelijäväestön talouden voimistaja oli ns. sotilasmaan (stratiotika ktema) luominen. Sotilasmaanomistajan velvollisuutena oli ylläpitää sotilas Bysantin armeijaa varten. Järjestelmän alkuperää ei tunneta. Sen syntyyn lienevät vaikuttaneet Bysantin valtion talousvaikeudet. Ne johtuivat paljolti siitä, että Egypti, Syyria ja Palestiina menetettiin 600-luvulla islamilaisille valloittajille. Armeijan ylläpitäminen vaati uusia tulolähteitä. Sen vuoksi vastuuta armeijan ylläpidosta siirrettiin valtiolta yksityiselle sotilaalle. Yksityiskohtaiset tiedot järjestelmän kehittymisestä ovat puutteelliset, mutta menettely lienee helpottanut maanviljelijöiden lisämaan saantia.

Bysantin keisarikunta oli 500-luvulla kaupunkimainen

Bysantin keisarikunta oli 500-luvulla kaupunkimainen. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että antiikin Kreikan aikana tehtiin suuri ero kaupunkikeskuksen (polis tai civitas) ja pienen kaupungin välillä. Roomalaisella kaudella perustettiin idässä vain muutama kaupunki. Kaupunkikehitys voimistui bysanttilaisella kaudella, mutta aluksi keisarit perustivat vähän kaupunkeja ja niiden merkitys oli lähes olematon.

Pakanuudesta kristinuskoon siirtyminen tapahtui Rooman keisarikunnassa hitaasti. Monet pakanalliset temppelit suljettiin 300-luvun lopulla ja 400-luvun alussa. Esimerkiksi Ateenassa, jossa pakanuus oli perinteisesti elinvoimaista, pakanalliset temppelit jatkoivat toimintaansa vielä 400-luvun lopulla.

Kaupungin pääkirkko rakennettiin tavallisesti mahdollisimman kauas vanhojen pakallisten temppelin sijaintipaikoista. Pääkirkko oli myös jonkin matkan päässä kaupunkikeskuksesta ja sitä ympäröi piispan asunto ja hallintorakennus. Kun kristillisyys juurtui syvemmin kansaan, yhä useammat kirkot pyhitettiin jonkin Kirkon pyhän ihmisen ja pyhän tapahtuman muistolle.

Kaupunkiluostarit olivat 500-luvulla harvinaisia, sen sijaan maaseudulle niitä syntyi useita. Konstantinopoliin rakennettiin 600 – ja 700-luvulla ainoastaan kaksi luostaria. Bysantin varhaiset kaupungit olivat pinta-alaltaan melko pieniä. Tavallisen maakuntakaupungin asukasmäärä vaihteli muutamasta tuhannesta kahteenkymmeneen tuhanteen. Konstantinopolissa asui 400-luvun lopulla yli 300.000 asukasta.

Useimmissa kaupungeissa oli kaksi pääkatua, joiden risteyskohdassa sijaitsi foorumi. Foorumia reunustivat julkiset rakennukset: uskonnollinen keskus, kylpylät, kaupunginvaltuutettujen kokoontumispaikka ja basilika oikeudellisia ja muita tarkoituksia varten. Kaupungeissa oli tavallisesti teatteri, mutta harvoin amfiteatteri. Suurimmissa kaupungeissa oli myös hippodromi. Bysantin varhaiskaudella teatteri ja hippodromi olivat suosittuja huvittelumuotoja. Teatteriesitykset alkoivat puolelta päivin ja kestivät myöhään yöhön. Tavernat olivat ystävien tapaamispaikkoja. Elämän perustarpeita varten oli vilja-aittoja, vesijohdot ja säiliöt. Julkiset rakennukset ja paikat korosteltiin olosuhteiden mukaan patsailla, maalauksissa ja suihkulähteillä.

Bysantin kaupunkielämä mureni 600-luvulla

Bysantin keisarikunnassa kukoistavan kaupunkilaiselämän taloudellinen ja sosiaalinen perusta mureni varhaiskeskiajalla. Keisarikunta toipui hitaasti slaavien, persialaisten ja arabien hyökkäyksistä. Pahin syy siihen oli institutionaalisen yhteyden katkeaminen kaupunkien ja niiden hallintoalueiden välillä. Yhteys oli luonteenomaista antiikin maailmassa, ja sen katkeaminen teki Bysantin valtiolle mahdottomaksi kaupunkien ylläpitämisen. Kuitenkin keskeisin syy oli siinä, että maataloustuotannon olosuhteet olivat kaupunkilaistalouden jatkuvuudelle epäedulliset.

Aikakauden poliittinen ja taloudellinen epävarmuus teki maanviljelyksen harjoittamisen vaikeaksi. Kaupunkien elinvoimaisuutta ilmaisivat hallinto, armeija ja kaupankäynti. Talouden heikentyminen 600- ja 700-luvulla vähensi kaupankäynnin olemattomiin. Pääkaupunki Konstantinopoli elpyi lamasta nopeammin kuin maakuntien kaupungit. Konstantinopolin kaupungin nopea elpyminen korosti bysanttilaisessa elämässä keisarillisen hallinnon valta-asemaa. Keisarikunnan pääkaupunki ylläpiti poliittisia ja taloudellisia toimintoja, jotka se oli saanut jo 300-luvulla. Pääkaupungissa kohtasivat toisensa hovi sekä keisarillinen ja kirkollinen hallinto. Kun Bysantti menetti Egyptin ja Syyrian, pääkaupunki Konstantinopoli joutui turvautumaan Vähän-Aasian länsirannikon, Bithynian ja Pontoksen alueiden, viljaan.

Konstantinopolissa elettiin 700-luvulla pahinta taloudellista lamaa. Vuosisadan alkupuolella muutamien pääkaupungin kaupunginosien asukkaat elivät suuren epätoivon vallassa. Vuonna 740 pääkaupunkia kohtasi maanjäristys, joka aiheutti suurta aineellista tuhoa. Koska kansa ei kyennyt jälleenrakennukseen, keisari määräsi erityisveron, jolla pyrittiin palkkaamaan kaupunkiin ulkopuolista työvoimaa. Vuoden 747 ruttoepidemian jälkeen keisari Konstantinos V:n oli pakko asuttaa pääkaupunki uudelleen Kreikasta ja Aigeian saarilta muuttaneilla ihmisillä. Kaupungin väkiluku oli tuolloin alle 50.000.

Kuitenkin Konstantinopolin talouselämän kasvu elpyi nopeasti, jos sitä verrataan maakuntakaupunkien surkeaan tilanteeseen. Pikkukaupungit hävisivät olemattomiin ja muutamia niistä liitettiin elinvoimaisempiin kaupunkiyhteisöihin. Pienet kaupungit kehittyivät vasta 800 ja 900-luvulla ja laajentuivat merkittävästi 1000- ja 1100-luvulla. Kehityksessä oli alueellisia eroja, sillä turkkilaisten valloitukset 1000-luvun lopulla ja 1100-alussa aiheuttivat paikallisille asukkaille suurta tuhoa. Kun kuolleisuus oli esiteollisissa yhteiskunnissa yleensä suurempaa kaupungeissa kuin maaseudulla, kaupungistumiskehitys todistaa väestön kasvusta maaseudulla. Kaupunkielämän elpymisen alkaminen ja maaseudun talouden kehittyminen olivat Bysantissa rinnakkaisilmiöitä.

Jotkut kaupungit säilyivät paremmin strategisen asemansa ansiosta. Talouden intressit alistettiin keisarikunnassa 600- ja 700-luvulla sotilaallisille hyötynäkökohdille. Nämä yleistykset sopivat mainiosti Vähä-Aasiaan ja Balkanille.

Aristokratian edustajat anastivat poliittista ja taloudellista valtaa

Ensimmäiset todisteet Bysantin feodaalisten sosiaalisuhteiden kehittymisestä ovat 800-luvun alusta. Varhaisin maininta on peräisin kirkkohistorioitsija Teofanekselta (k. 817). Hän kuvaa bysanttilaista vuokraviljelijää osana keisari Nikeforos I:n (802-811) fiskaalikäytäntöä. Talonpojilla oli velvoitteita valtiolle ja kirkolle. Heidän oli kotiseudullaan kustannettava armeijan paikallista johtoa, muita valtion virkamiehiä ja myös ulkovaltioiden lähettiläitä. Talonpoikien velvollisuudet paikallista metropoliittaa kohtaan jäivät epäselviksi.

Luostareiden maanomistuksesta tiedetään yleensä vähän, mutta on todennäköistä, että se kasvoi keisarinna Irenen (797-802) lahjoitusten takia. Irenen seuraaja Nikeforos I pyrki rajoittamaan edeltäjänsä luostareille myöntämiä runsaita suurmaanomistuksia. Lisäksi hän kaksinkertaisti uskonnollisten hyväntekeväisyyslaitosten omaisuusveron ja rajoitti myös keisarillisten hyväntekeväisyyslaitosten toimintaa.

Nikeforoksen seuraaja keisari Mikael I (811-813) toteutti toisenlaista politiikkaa. Hän antoi suuria rahalahjoituksia patriarkka Nikeforokselle ja Konstantinopolin papistolle. Osansa lahjoituksista saivat myös keisarilliset luostarit. Suurten maatilojen pinta-alan kasvu tapahtui Bysantissa osittain talonpoikien kustannuksella. Jos talonpoikaa kohtasi katovuosi, hän saattoi joutua vähitellen suurmaanomistajan velkavangiksi. Loppujen lopuksi talonpoika joutui luopumaan maastaan ja muuttamaan työhakuun kaupunkiin. Talonpoikien omaisuuden siirtyminen suurmaanomistajille jatkui koko Bysantin historian, ja sen seuraukset olivat pitkäaikaiset.

Bysantin keisarikunnan keskushallinnon rakenteellinen ongelma liittyi 900-luvun alussa maakuntien ylimysluokan poliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen vallan kasvamiseen. Ylimysluokan sotilaallinen valta perustui aluearmeijoiden hallintaan. Johtavien sukujen edustajat valvoivat maakuntahallinnon korkeita virkamiehiä. Vaikutusvaltaisimmat suurmaanomistajat elivät Vähän-Aasian sisäosissa, Anatolikonissa, Kappadokiassa ja Paflagoniassa. Talonpojat alistettiin näillä alueilla lyhyessä ajassa suurviljelijöiden käskyvaltaan.

Suurmaanomistajat tehostivat maatilojensa tuotantoa, mutta heidän rahallinen sijoituksensa maataloustuotantoon oli häviävän pieni osa heidän kokonaisvarallisuudestaan. Ylimystö hankki tulonsa vain osittain maataloustuotannosta. Aristokratian edustajat saivat valtiolta poliittista valtaa ja vallan mukaisia etuuksia. Bysantin hallituksen oli toisinaan tehtävä poliittisten murheiden ja sotilaallisten kriisien takia myönnytyksiä ylimysluokalle, jonka tuki valtiolle oli tärkeä. Valtion omistuksessa aikaisemmin olleet maat siirtyivät usein yksityisten maanomistajien haltuun. Suurmaanomistajat vahvistivat näin pitkäksi aikaa taloudellisen asemansa valtion kustannuksella.

Maakuntien poliittinen ja taloudellinen valta siirtyi vähitellen suurmaanomistajille. Maakuntien sotajoukot muuttuivat 900-luvulla lähes yksityisiksi sotajoukoiksi. Hallituksen vastainen kapinointi keisari Basileios II:n (976-1025) hallituskauden alussa osoitti, että suurmaanomistajien armeijat olivat uskollisia Anatolian suurmaanomistajille, eivät Bysantin keisarille. Bysantissa rajoitettiin 900-luvun lopulla suurmaanomistajien taloudellista ja sotilaallista valtaa, joka oli kehittynyt keisarikunnan keskushallinnolle poliittiseksi uhkaksi. Tämä näkyy selvästi keisari Basileios II:n novellassa vuodelta 996. Keisarin lainsäädäntö hyökkäsi vaikutusvaltaisten sukujen vallan perusteita vastaan. Basileioksen novellan täytäntöön pano suojeli viljelijöitä aikaisempaa lakia tehokkaammin suurtilallisten juonitteluilta.

Keisari määräsi myös takavarikoitavaksi eräiden suurtilallisten omaisuuden ja pakotti heidät maksamaan talonpoikien maksamattomat verot. Basileios II pyrki niin ikään rajoittamaan luostareiden omaisuuden kasvua. Luostarit, joissa eli munkkeja kahdeksan tai enemmän, eivät saaneet hankkia lisämaata. Luostareiden omistussuhteet olivat kirjavat. Jotkut olivat keisarin, toiset patriarkan tai piispan alaisuudessa. Muutamat olivat yksityisten luostarin perustajien jälkeläisten hallussa. Jos luostari oli riippuvainen ulkopuolisesta lahjoittajasta, sen toimintaa johdettiin ulkoapäin.

Sitä mukaa kuin Bysantissa maakuntien talous voimistui, valtion ote niistä heikkeni. Maakunta-aristokratian edustajat elivät 1100-luvun lopulla taloudellisen voimistumisen keskellä, mutta Bysantin valtio oli poliittisesti ja taloudellisesti varsin heikko. Monet Bysantin keisarikunnan hallinnon ongelmista olivat 1000-luvun jälkeen luonteeltaan taloudellisia. Bysantin keisarit menettivät myös pääkaupungin Konstantinopolin poliittisen hallinnan. Konstantinopolilaiset tulivat 1000-luvulla bysanttilaisen politiikan tärkeäksi tekijäksi. Kaupunkilaiset ottivat osaa keisari Mikael V:n vallasta syöksemiseen vuonna 1042. Kun keisari Mikael IV kuoli 1041, hänen sisarenpojastaan Mikael V:stä tuli keisarinna Zoen kanssahallitsija. Mikael IV määräsi huhtikuussa 1042 keisarinna Zoen karkotettavaksi. Kuullessaan tästä konstantinopolilaiset nousivat kapinaan ja syrjäyttivät Mikaelin. Hänet sokaistiin ja lähetettiin luostariin, missä hän kuoli elokuussa 1042.

Maakuntien taloudellinen nousu johti aristokratian poliittisen vallan kasvamiseen. Maakunnat olivat 1100-luvun lopussa keisarikunnan hyötyalueita, joiden paikalliset johtajat olivat usein riippumattomia Konstantinopolin keisarillisesta keskusvallasta.

Bysantin keisarikunnan väliaikainen kukistuminen vuonna 1204 ja sitä seurannut alueellinen hajaannus vaikutti maaseudun samoin kuin muihin talouselämän järjestelmän näkökohtiin. Bysantin valtio ei kyennyt enää latinalaiskauden jälkeen (1204-1261) toimimaan yhdistävänä voimana. Pahin muutos oli keisarikunnan poliittisen tilan heikentyminen entisestään. Bysantin keskushallinnon ote heikkeni maakunnista ja poliittinen ja taloudellinen valta siirtyi suurmaanomistajille.

Bysantin kirkko ei koskaan ollut rakenteeltaan ja intresseiltään yhtenäinen. Papiston kutsumuksellinen, sosiaalinen ja maantieteellinen erilaisuus tarkoitti, ettei se koskaan muodostanut mielenkiinnon kohteiltaan yhtenäistä ryhmää. Kyläpapeilla oli usein vaatimaton sosiaalinen asema. He erosivat asemaltaan piispoista, metropoliitoista ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kirkollisista byrokraateista. Jokaisessa bysanttilaisessa kylässä ei ollut pappia. Toisaalta oli kyliä, joissa toimi useampiakin pappeja. Esimerkiksi Makedonian Gomatoussa oli 1301 asukasmäärä 562 ja siellä palveli kolme pappia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kylän asukasmäärä oli 537 ja papiston määrä oli laskenut kahteen.

Maaseudulla alueen piispa oli merkkihenkilö suhteessa talonpoikiin ja aristokratian edustajiin. Esimerkiksi Naupaktoksen metropoliitta Johannes Apokaukos yritti saada helpotusta hiippakuntansa alaisen kirkon maanviljelijöiden suurmaanomistajille maksamiin veroihin. Hän toimi Naupaktoksen metropoliittana noin kolmekymmentä vuotta (1200-1230).

Konstantinopolin latinalainen keisarikunta oli heikko feodaalivaltio. Bysantti oli 1300-luvulla enää nimellisesti keisarikunta. Se kutistui alueellisesti ja käsitti lopulta pelkästään pääkaupungin Konstantinopolin, Tessalonikin ja sen takamaat, Aigeian pohjoiset saaret ja Morean alueen.

Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin 1453, Bysantin pääkaupunki oli pelkkä varjo entisestään. Se oli pieni, köyhä, pelon täyttämä eristetty kaupunki. Sen joutuminen ”uskottomien” haltuun merkitsi kuitenkin valtavaa iskua kaikille ortodokseille. He ymmärsivät, että Konstantinopolin kaupungin kukistuminen merkitsi Bysantin keisarikunnan loppua.

Isä Jarmo Hakkarainen

<swf>Bysantti.swf</swf>Bysantin valtakunta
(Kuva © Sonja Pyykkönen)

Kirjallisuus

• Angold, Michael, 1984, The Byzantine Empire 1025-1204. A Political History. London and New York.
• Ashburner, William, 1910, The Farmer’s Law. – Journal of Hellenic Studies. Vol. 30. Cambridge.
• Beck, Hans-Georg, 1978, Das byzantinische Jahrtausend. Munchen.
• Cameron, Averil & Herrin Judith, 1984, Constantinople in the Early Eight Century. The Parastaseis Syntomai Chronikai. Leiden.
• Constantelos, Demetrios J., 1991, Byzantine Philantrhopy & Social Welfare. 2nd (Revised) Edition. New Rochelle.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1987, Kaupungistumisen nousu ja rappio Bysantin keisarikunnassa. – Jarmo Hakkarainen & Pentti Hakkarainen. Bysanttilaisen ortodoksian rajankäyntiä. Pieksämäki.
  • 1992, Bysantin talouselämän kehitys (900-1200). Joensuu.
  • 1993, Bysantin maataloustuotanto, väestönkasvu ja sosiaaliset suhteet (900-1200). – Ortodoksia 42. Pieksämäki.
  • 1994, Maanomistuksen vaikutus väestönkasvuun ja sosiaalisiin suhteisiin 900-1200-luvulla. – Ajaton Bysantti. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N:o 11. Joensuu.
  • 1998, Luostarien tehtävä Komnenos-dynastian aikana. – Ajaton Bysantti III. Joensuu.
  • 2009, Pyhä Simeon Houkka – halveksitun ihmisen ikoni. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
  • 2011, Bysantin keisarikunnan hallinnollisista ja sosiaalisista rakenteista. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Joensuu,
• Hakkarainen, Jarmo ja Hakkarainen Pentti , 2010, Kirkas pimeys ja kuoleman musta siipi. Artikkeleita ja runoja. Joensuu.
• Haldon, John
  • 1985, Some Considerations on Byzantine Society and Economy in the Seventh Century. – Byzantinische Forschungen 10. 1985. Amsterdam.
  • 1989, The feudalism debate once more: The case of Byzantium. – Journal of Peasant Studies. Vol. 17, Issue 1. Routledge.
  • 1999, Warfare, State and Society in the byzantine World, 565-1204. London.
• Harvey, Alan, 2005, Economy. Primacy sources. – Palgrave advances in byzantine history. Edited by Jonathan Harris. Hampshire,
• Hendy, Michael, 1985, Studies in the Byzantine Monetary Economy, 330-1450. Cambridge.
• Horner, Daniel, 1971, Peasant Economy as a Category in Economic History. – Peasants and Peasant Societies. Harmondsworth.
• Kaegi, Walter Emil, 1982, Heraklios and the Arabs. – Greek Orthodox Theological Review. Vol. 27. Brookline.
• Knecht, August, 1905, System des Justinianischen Kirchenvermögensrechtes. Stuttgart.
• Laiou, Angeliki
  • 2007, The Economic History of Byzantium. – The Economic History of Byzantium From the Seventh through the Fifteent Century. Vol. 1. Washington D.C.
  • 2009, Priests and Bishops in the Byzantine Countryside, Thirteenth to Fourteenth Centuries. – Church and Society in Late Byzantium. Edited by Dimiter G. Angelov. Studies in Medieval Culture XLIX. Kalamazoo.
• Laiou Angeliki E. & Morrisson Cecile, 2007, The Byzantine Economy. Cambridge Medieval Textsbooks. Cambridge.
• Laiou - Thomadakis, Angeliki, 1977, Peasant Society in the Late Byzantine Empire. A Social and Demographic Study. Princeton.
• Lefort, Jacques, 2002, The Rural Economy, Seventh – Twelfth Centuries. – The Economic History of Byzantium. From the Seventh through the Fifteenth Century. Angeliki E. Laiou, Editor –in-Chief. Part Three. Structures, Organization, and Development of Production.Dumbarton Oaks. Washington D.C.
• Lemerle, Paul, 1979, The Agrarian History of Byzantium from the Origins to the Twelth Century. The Sources and Problems. Galways.
• Lilie, Ralph-Joseph
  • 1976, Die Byzanstische Reaktion aud die Ausbreitung der Araber. – Miscellanea Byzantina Monacensia. XXII. Munchen.
  • 1994, Byzanz. Kaiser und Reich. Köln.
• Mango, 1981, Daily Life in Byzantium. – Jahrbuch der Österreichiischen Byzantinistik. 31.1. Wien.
• Metcalf, D.M., 1973, Corinth in the Ninth Century: The Numismatics Evidence. Hesperia 42. American School of Classical Studies at Athens.
• Morris, Rosemary, 1995, Monks and laymen in Byzantium 843-1118. Cambridge.
• Ostrogorsky, Georges, 1968, History of the Byzantine State.. 2nd English edn.trans. J. M Hussey.Oxford.
• Runciman, Steven, 1968, The Great Church in Captivity. A Study of the Patriarchate of Constantinople from the Eve of the Turkish Conquest to the Greek War of Independence. Cambridge.
• Treadgold, Warren
  • 1988, The Byzantine Revival 780-842. Stanford.
  • 1995, Byzantium and Its Army, 284-1081. Stanford.
  • 2005, Army and Defence. – palgrave advances in byzantine history. Edited by Jonathan Harris. Hampshire.
• Vryonis, Speros, Jr., 1971, The Decline of Mediaval Hellenism in Asia Minor and the Process of Islamization from the Eleventh through the Fifteenth Century. Los Angeles.
• Weiss, G., 1973, Oströmische Beamte in Spiegel der Schriften des Michael Psellos. Munchen.
• Whittow, Mark, 1996, The Making of Orthodox Byzantium. Basingstoke and London.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.
• Zepos, J. & Zepos P., 1931, Jus Graeco-Romanum. I. Ateena.