Bysanttilainen kansallistunne ja eriuskoiset (opetuspuhe)

Bysantin lippu
(kuva © Petja Pyykkönen)

Kun jostakin valtiosta tiedetään vähän, on vaarana pelkistää sen historia ja tehdä siitä paikalleen pysähtynyt. Näin on myös Bysantin keisarikunnan (330-1453) kohdalla. Läntisiä tutkijoita on menneinä aikoina kiinnostanut lähinnä bysanttilainen rappio, sodat ja hovivehkeilyt. Käsitys Bysantin keisarikunnan aineellisesta ja henkisestä jälkeenjääneisyydestä perustuu lähinnä läntisen maailman ennakkoluuloihin ja ylemmyydentunteeseen. Ortodoksien parissa tätä käsitystä ilmaisevat väitteet, että Bysantin keisarikunnan elämästä kiinnostuneet ihmiset ovat nykyajan todellisuudelle vieraita “kadotetun paratiisin” etsijöitä. Bysantin keisarikunta oli yhteiskunnallisesti ristiriitainen, mutta kulttuurisesti elinvoimainen. Maailmanlaajuisessa Bysantin tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä alettu huomioida entistä monipuolisemmin keisarikunnan elämää. Bysanttilainen ihminen ja hänen elämänsä on nousemassa esiin historian unohduksesta. Bysanttilaisuus on historian periaate, joka vaikuttaa yhä Euroopan eteläisen ja itäisen osan historiassa. Bysanttilainen hengellisyys on elävä, olennainen tekijä maailmanlaajuisessa ortodoksisessa kirkossa. Se on ajatonta Bysanttia.

Jumala, keisarikunta ja ortodoksinen usko

Yksi Jumala, yksi keisarikunta ja yksi ortodoksinen usko - siinä olivat bysanttilaisen poliittisen ajattelun kulmakivet. Bysantin keisarikunta tarjoaa mielenkiintoisen ja laajan esimerkin uskonnon ja kansallisuuden välisestä suhteesta. Voidaan sanoa, että ortodoksisuus ja kansallisuusajattelu yhdistyivät läheisesti yli tuhannen vuoden ajan, jolloin Bysantin keisarikunta eli monenlaisten kriisien ja ongelmien keskellä. Kun valtio oli voimakas, se auttoi Kirkkoa ja kun valtio oli heikko, sitä auttoi Kirkko. Kansallisista ja rodullisista eroista huolimatta Bysantin keisarikunnassa toimi kahden universaalisen kristillisen instituution, ortodoksisen Kirkon ja keisarin, merkittävä ykseys.

Aikajaksoina Bysantin historia voidaan jakaa kolmeen kauteen.

Ensimmäisen kauden (330-717) aikana ortodoksinen Kirkko oli läheisessä yhteydessä keisariin kristillispoliittisen ideologian mukaan. Keisarikunta nähtiin Jumalan pyhittämänä maailmaa varten tarkoitettuna poliittisena järjestelmänä, jossa uskonnon ykseys koettiin välttämättömänä keisarikunnan ykseydelle. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta valtiovallan suosima yhden uskonnon vahvistaminen oli yleisenä sääntönä.
Toisella kaudella (717-1204) ikonoklastinen (pyhien ikonien raastajien) harhaoppi (726-843) johti ortodoksisen Kirkon taisteluun puhtaan opin puolesta keisareitten hajottavia pyrkimyksiä vastaan. Slaavien käännyttäminen ja uusien paikalliskirkkojen kansankielisen jumalanpalveluksen vahvistaminen edusti ortodoksisen Kirkon etnistä moniarvoisuutta. Konstantinopolin tuhoaminen (1204) aiheutti vamman, joka liitti kreikkalaisten uskonnollisuuden ja kansallisuuden yhteen syvemmin kuin koskaan aiemmin.
Kolmannella kaudella (1261-1453) kulttuurillinen ja uskonnollinen nationalismi olivat melkein yksi ja sama asia katkerassa taistelussa turkkilaisten ja latinalaisten uhkaa vastaan. Tämä uhka merkitsi samalla myös valtiovallan arvovallan laskua. Tällä kaudella Antiikin kreikkalainen kulttuuritraditio muodostui tärkeäksi ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi. Tämä uskonnollinen ja kulttuurinen voima mahdollisti myös uuden kreikkalaisen kansallistunteen.

Uskonnon ja kansallisuuden välisten jännitteiden ja ongelmien tutkimiselle olisi tuskin mutkikkaampaa esimerkkiä kuin Bysantin keisarikunta. Keskiajan historiantutkijat pitävät Bysantin keisarikuntaa, erityisesti Justinianoksen 500-luvulla suorittamien alueellisten laajentumisten vuoksi (saavutti huippunsa 1000-luvun alussa) klassisena esimerkkinä monikansallisesta valtiosta, joka kansallisista eroista huolimatta, ei ainoastaan säilynyt olemassa, vaan myös kehittyi. Keisarikunnan ykseyden ajatus kasvoi ennen muuta hallitsijan ehdottomasta vallasta ja ehkä vielä enemmän ainoasta virallisesta uskonnosta - ortodoksisesta kirkosta. Ja tämä jälkimmäinen luonnollisesti nosti esiin monenlaisia vaikeuksia.

Juutalaiset saivat harjoittaa uskoaan

Juutalaiset, jotka vanhan Rooman keisarillisen perinteen mukaan olivat verrattain vapaasti saaneet harjoittaa uskontoaan, saivat säilyttää tapansa myös bysanttilaisella kaudella. Vuosina 641-1204 juutalaiset joutuivat kokemaan vain kolme yleisempää vainoa. Ortodoksisen Kirkon kanoninen perinne oli kuitenkin selkeästi juutalaisia ja muita uskonnollisia vähemmistöjä vastaan. Mutta meidän täytyy muistaa, että kanonit kasvoivat ortodoksisen yhteisön käytännöllisistä tarpeista ja heijastivat olemassa olevia olosuhteita.

Trullon synodi (691-92) osoitti muutamia kanoneja pakanallisia (kreikkalaisia) tapoja kohtaan, joita myös juutalaiset jossakin määrin noudattivat. Trullon 65. sääntö määrää:

"Ne nuotiot, joita jotkut uudenkuun aikoina työpajojensa ja asuntojensa edustalla sytyttävät ja joiden yli muutamat myös jonkin muinaisen tavan mukaan tyhjänpäiväisyydessään hyppäävät, käskemme tästä pitäen poistaa. Jos siis tekee jotain sellaista, erotettakoon, jos hän on kleerikko (papiston jäsen), virastaan, jos taas maallikko, pidätettäköön hänet kirkollisesta yhteydestä.”

Juutalaisvastaisten kanonien taustalla näyttää olleen huoli heidän vaikutusvallastaan liike-elämässä, politiikassa, opiskelussa, jopa uskonnonharjoittamisessa. Barin arkkipiispa Andreas kiinnostui siinä määrin juutalaisuudesta, että luopui pappeudestaan (noin vuonna 1066) ja kääntyi juutalaisuuteen. Juutalaisia oli Bysantissa paljon enemmän kuin esimerkiksi samarialaisia, manikealaisia, montanisteja, paulikiaaneja, bogomiileja tai muita uskonnollisia vähemmistöjä.

Juutalaisten ja kristittyjen välinen seka-avioliitto oli kielletty, mutta muutoin heidän asemansa oli periaatteessa lailla turvattu Bysantin keisarikunnassa. Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan. Juutalaisvastaiset ilmaukset nousivat paljossa esille heidän itsensä harjoittamasta Bysantin vastaisesta poliittisesta kiihotuksesta. Benjamin Tudelainen vieraili vuonna 1168 muutamissa Bysantin kreikkalaisissa kaupungeissa ja hän havaitsi tällä matkallaan voimakasta juutalaisvastaisuutta. Syynä oli kreikkalaisten juutalaisia kohtaan tuntema taloudellis-poliittinen epäluulo.

Juutalaisten suurimmat yhteisöt olivat Bysantin keisarikunnassa keskiajalla Konstantinopolissa, Nikeassa, Abydoksessa, Efesossa, Tessalonikissa, Kastoriassa, Korintossa ja Italian kreikkalaisalueilla, kuten esimerkiksi Barissa, ja myös pienemmillä saarilla kuten Patraksella, Kioksella ja Samoksella. Juutalaisten määräksi keskiajan Bysantissa on arvioitu 45 000 ja 85 000 välillä.

Kristillisperäisiä harhaoppeja oli runsaasti

Kristillisperäisiä harhaoppeja oli Bysantissa runsaasti. Pyhä Johannes Damaskolainen luetteli niitä olevan yli 100, jotka kaikki perustuivat tavalla tai toisella neljään perusharhaan, barbaarisuuteen, skyyttalaisuuteen, hellenismiin ja juutalaisuuteen.

Teodosioksen lakikokoelma sisältää yli 60 lakia harhaoppisia vastaan. Näissä laissa kielletään harhaoppisilta kokoontumisvapaus, heidän kokoontumispaikkansa oli takavarikoitava ja heidän teoksensa poltettava. Mutta ainoastaan manikealaisille oli määrätty kuolemanrangaistus. Mani (k. 277) eli Persian Mesopotamiassa. Hän piti itseään kristittynä. Hänen kannattajiaan vainottiin julmasti niin Persiassa kuin Rooman keisarikunnassa. Manikealaisuuden mukaan kaikki aineellinen oli pahaa ja sen mukaisesti he kannattivat jyrkkää asketismia: ihmisten tuli pidättyä lihansyömisestä, viinistä ja seksuaalisuhteista. Manikealaiset harjoittivat voimakasta lähetystyötä ja se oli yhä voimakas ryhmittymä vielä keisari Justinianoksen aikoina (527-565), muun muassa prefekti Petros Barsymes tuki heitä avoimesti. Suurimman menestyksensä manikealaiset saavuttivat lähetystyössä Keski-Aasiassa, Samarkandista aina Kiinaan saakka.

Fryygialainen montanismi eli Bysantissa aina 700-luvulle saakka. Mutta ehkä kaikkein vaikeimman riidan aloittajana oli "ylevä" harhaoppi monofysitismi, joka oli selkeän kristillinen verrattuna edellisiin itämaisiin "satuoppeihin". Egyptin ja Syyrian tukemat monofysiitit (Kristuksessa vain yksi luonto, jumalallinen) vastustivat Kalkedonin synodin (451) päätöksiä paljolti teologisista, mutta myös Bysanttia vastustavista poliittisista ja etnisistä syistä. Keisarillinen hallinto pyrki muutamia kertoja sovittelemaan ortodoksien ja monofysiittien keskeisiä erimielisyyksiä. Vuonna 482 keisari Zenon (474-475, 476-491) julkaisi yhdistymisjulistuksen (Henotikon), joka oli osoitettu Egyptin papistolle ja kansalle. Henotikonissa ainoastaan mainittiin Kalkedonin synodi ja sen päätös Kristuksen kahden luonnon ykseydestä.

Mutta tällä julistuksella ei ollut mitään merkitystä ortodoksien ja monofysiittien riidan ratkaisemisessa. Seuraavat Bysantin keisarit lähestyivät kysymystä eri lähtökohdista: Anastasios I (491-518) suosi avoimesti monofysiittejä, kun taas Justinos I (518-527) vainosi heitä. Justinianos I (527-565) vuoroin pyrki sovintoon ja vuoroin vainosi heitä. Sen sijaan Justinianoksen puoliso Theodora suosi monofysiittejä ja auttoi heitä myös taloudellisesti. Justinos II (565-578) ja Herakleios (610-41) halusivat luoda sovinnon, mutta se johti jälkimmäisen kaudella vain uuteen harhaoppiin, monotelitismiin (Kristuksella on vain yksi tahto, jumalallinen).

Aivan alkuaikoina monofysiitit eivät pyrkineet perustamaan erillistä kirkkoa, sillä heidän ensimmäiset piispansa olivat pääasiassa perinteisesti nimitettyjä piispoja, mutta myöhemmin 500-luvulla ero tuli selkeäksi. 600-luvulla useimmat juutalaiset ja monofysiitit joutuivat arabien vallan alle. Itäisillä rajaseuduilla oli tämänkin jälkeen joitakin jakobiitti-syyrialaisia yhteisöjä ja muutamat niistä asettuivat asumaan Traakiaan 700-luvulla, mutta sen jälkeen ei heistä tiedetä juuri mitään. Tärkeän monofysiittisen ryhmittymän muodostivat armenialaiset, joilla oli ratkaiseva merkitys keskibysanttilaisella kaudella. Lukuisat lahkot jatkoivat hajottavaa toimintaansa Vähässä-Aasiassa ja muslimit alkoivat levittäytyä myös sotavankeina ja heillä oli jopa moskeija Konstantinopolissa! Sen lisäksi oli uuspakanoita, nimittäin slaaveja ja avaareja, jotka olivat levittäytyneet yli koko Balkanin niemimaan. Ihmeellistä kyllä, bysanttilaiset lähteet kertovat tuskin mitään heidän uskonnostaan.

Slaavit käännytettiin asteittain kristinuskoon, mutta käännytystyö tapahtui perin hitaasti. Samanaikaisesti, kun nämä barbaarit elivät taikauskon maailmassa, Bysanttia kohtasi vaikea uskonnollinen myrsky, ikonoklasmi (726-843). Vuonna 867 pidettiin Konstantinopolissa kirkolliskokous, jota juhlittiin "kaikista harhaopeista saavutettuna voittona". Patriarkka Fotios julisti, että kaikki harhaopit oli kukistettu ikuisesti.

Olikin totta, ettei suuria harhaoppeja enää syntynyt Idän Kirkossa, mutta lahkot kukoistivat Fotioksen myönteisistä arveluista huolimatta. Näitten lahkojen joukossa oli mm. paulikianismi, joka oli erityisen voimakas Armeniassa. He hylkäsivät kokonaan Vanhan testamentin, eivätkä hyväksyneet Kristuksen neitseellistä syntymää eivätkä Hänen ristinkuolemaansa. Paulikiaaneilla ei ollut varsinaista papistoa eikä säännöllistä jumalanpalveluselämää. Patriarkka Nikeforos sai keisari Mikael I:n (811-813) antamaan julistuksen, jolla paulikiaanit tuomittiin kuolemaan. Paulikiaanit osoittivat avointa vihamielisyyttä bysanttilaisia kohtaan ja he hakivat poliittista suojapaikkaa arabiemiiriltä. Paulikiaanien johtajat olivat etupäässä sotilaita, muun muassa Karbeas oli entinen bysanttilainen upseeri. Tämän ryhmän edustajia eli vielä verrattain runsaasti 900-luvulla Pontoksen alueilla.

Seuraava huomattava lahko oli ns. bogomiilit. Tämä liike on saanut nimensä perustajan pappi Bogomilin mukaan. Hänestä tiedämme ainoastaan, että hän vaikutti Bulgariassa tsaari Pietarin aikana (927-969). Liike koki voimakkaan ja nopean kehityksen. Muuan bogomiilien ryhmä vaikutti jopa Konstantinopolissa. Pappi Kosmas kirjoitti bogomiileistä vuonna 972:

"He opettavat, että heidän jälkeläistensä ei tule alistua viranomaisille, he mustaavat rikkaita, he vihaavat keisareita, he panettelevat parempiosaisia, he loukkaavat herroja ja he opettavat, että Jumala inhoaa niitä, jotka työskentelevät keisarin hyväksi".

Opillisten harhojen lisäksi bogomiilit halveksivat avioliittoa ja kieltäytyivät käsityöläisten ammatista. Bogomiilien opetusten taustalla näyttävät olevan ainakin jossakin mielessä sosiaaliset syyt rikkaita maanomistajia ja varakkaita luostareita vastaan.

Suoranaisia bogomiileja vastaan suunnattuja vainoja oli Bysantissa vuosina 950-1050 perin vähän. Vuonna 1114 keisari Aleksios I käännytti useita tuhansia bogomiileja, paulikiaaneja ja manikealaisia ortodoksiseen Kirkkoon. Konstantinopolissa samoihin aikoihin poltettiin elävältä eräs bogomiili-munkki nimeltään Basileios. Mutta bogomiilien lahko jatkoi etenemistään Serbiaan, Bosniaan, Italiaan, Etelä-Ranskaan ja jopa Athos-vuoren porteille saakka. Perusolemukseltaan tämä lahko oli rauhantahtoinen eikä sillä ainakaan ulkonaisesti ollut syviä poliittisia painotteita. Suurin osa liikkeen kannattajista oli slaaveja. Jos tarkastelemme bogomiileja sosiaalisena ryhmänä, niin havaitsemme ettei lahkolla ja sosiaalisilla tekijöillä ollut selkeää yhteyttä. Manikealaiset olivat etupäässä kauppiaita, mutta joukkoon mahtui intellektuelleja, aristokraatteja ja myös tavallista kansaa. Paulikiaanit olivat erityisesti sotilashenkilöitä. Bogomiilit näyttävät sen sijaan olleen lähtöisin talonpoikaisväestöstä ja alemmasta papistosta ja jos Anna Komnenaan on uskomista, bogomiileihin kuului myös joitakin konstantinopolilaisen aristokratian edustajia.

Toisena kautena (717-1204), arabivalloitusten (Bysantin seemiläiset maakunnat), harhaoppien ja lahkojen aiheuttaman sekasorron ja ristiretkien välillä, Bysantin keisarikunta muuttui kulttuuriltaan entistä kreikkalaisemmaksi. Ekumeenisen Patriarkaatin asema ja arvovalta kasvoi ja syveni suhteessa muihin vanhoihin ortodoksisiin patriarkaatteihin. Tällä kaudella tapahtui merkittävä slaavien käännyttäminen apostoliseen ja katoliseen uskoon. Bysanttilaiset sallivat slaavinkielisen jumalanpalveluksen, joka oli selkeästi Rooman kirkon ajaman yksikielisen (latina) jumalanpalveluksen torjumista. Slaavien käännyttäminen nostatti esille ongelman uskonnon ja etnisyyden keskeisestä suhteesta kreikkalaisten ja latinalaisten välille. Tätä juopaa syvensivät Rooman paavin tavoitteet: hallinnolliset valtapyrkimykset yli koko Kirkon (mukaan lukien Idän Kirkon). Syventyneet kulttuurierot johtivat idän ja lännen korostamaan voimakkaasti etnisyyttään.

Latinalaiset hävittävät Konstantinopolin 1204

Latinalaisten suorittama Konstantinopolin hävittäminen vuonna 1204 pahensi entisestään uskonnollista repeämää idän ja lännen välillä. Konstantinopolin hävittämistä seurannut Rooman kirkon harjoittama pakkokäännytys lisäsi kreikkalaisten katkeruutta ja vihaa latinalaista kirkkoa kohtaan.

Latinalainen keisarikunta (1204-1261) oli petoksen ja ahneuden jälkeläinen. Sen synkkä varjo vaikutti Bysanttiin, mutta myös kristikuntaan ja koko maailmaan. Konstantinopoli oli ennen ristiretkijoukkojen suorittamaa hävitystä kristillisen kulttuurin johtava keskus maailmassa. Bysantin keisarikunta ei pelkästään säilyttänyt antiikin perintöä. Siinä yhdistyivät kreikkalais-roomalainen klassinen kulttuuri, mukaan lukien roomalainen hallintotraditio, bysanttilainen kristillisyys ja itämainen (Syyria, Egypti ja Palestiina) kulttuuritraditio. Konstantinopoli oli vuonna 1261 vain varjo entisestä loistostaan. Latinalaiskeisarien asuttama Blahernan palatsi oli raunioina. Latinalaiset olivat ryöstäneet kirkot lähes putipuhtaiksi. Kirkkorakennukset olivat kurjassa kunnossa.

Vuonna 1261 Konstantinopolin kreikkalaiset kieltäytyivät hyväksymästä mitään paavillista apua. He torjuivat jopa Sisilian kuninkaan Kaarlen tarjouksen avustaa Konstantinopolin uudelleenrakentamista. Ortodoksia merkitsi latinalaisen keisarikunnan vuosina samaa kuin bysanttilainen kansallisuusaate. Maanpaossa elävät ortodoksipiispat propagoivat uskovia taistelemaan latinalaisia valloittajia ja heidän uskoaan vastaan. Merkittävin näistä kirkonmiehistä oli patriarkka Germanos II (1222-1240). Hän oli lähtöisin vaatimattomista yhteiskunnallisista oloista. Germanos teki paljon töitä vahvistaakseen kreikkalaisten uskoa ortodoksisten isien perinteeseen. Hän näki opettamisen ja valistamisen keskeisenä pastoraalisena tehtävänään. Patriarkka puolusti voimallisesti köyhiä ja unohdettuja. Hänen mielestään hyväosaiset kreikkalaiset olivat unohtaneet, että Kristus eli yksinkertaisesti. Samoin Pietari oli köyhä kalastaja. Kuitenkin Kristus antoi Pietarille taivaan valtakunnan avaimet.

Unionipolitiikkaa

Kolmannella kaudella kreikkalainen kansallistunne yhdistyi voimakkaana ortodoksiseen uskoon. Aikaisemmin, kun Bysantti oli ollut poliittisesti voimakas, se saattoi suoda käännynnäisille kansankielisen jumalanpalveluksen, mutta kun se nyt oli poliittisesti voimaton, se tuli eräässä mielessä sokeaksi lännen tarjouksille. Tästä on selkeänä esimerkkinä keisari Mikael VIII:n Palaeologoksen (1258-1282) pyrkimykset ajaa Bysantin Kirkko unioniin Rooman kanssa. Mutta Bysantin kansa oli vakuuttunut, että heidän ortodoksisen uskonsa puhtaus oli keisarikunnan ainoa turva.

Kreikkalaisten kansallinen vastenmielisyys, kansallinen trauma latinalaisia kohtaan ei ollut perusteeton. Kuuluisa humanisti Petrarca (1304-1374), joka suuresti arvosti Kreikan muinaista kulttuuria, oli vihoissaan siitä, etteivät bysanttilaiset hyväksyneet latinalaista riitusta ja niinpä hän saattoi kirjoittaa "turkkilaisvihollisista ja skismaattisista kreikkalaisista, jotka olivat enemmän kuin vihollisia, sillä he vihaavat ja pelkäävät meitä kaikesta sielustaan".

Samoihin aikoihin kreikkalaisvastainen propagandisti William Adamilainen, joka ymmärsi ortodoksisen uskon tärkeän merkityksen kreikkalaisen kansallistunteen ylläpitäjänä, kiihotti ja pakotti kreikkalaisia lähettämään vanhimman poikansa opiskelemaan länteen latinalaista teologiaa. Kuuluisa kreetalainen oppinut Josef Bryennios kirjoitti vuonna 1400:

"Älköön kukaan luottako pettäviin toiveisiin, että yhtyneet italialaiset joukot tulevat pelastamaan meidät. Jos he uskottelevat, että he puolustavat meitä, he tarttuvat aseisiin ainoastaan tuhotakseen kaupunkimme, rotumme ja nimemme."

Ortodoksinen usko ja kansalliskulttuuri loivat Bysantin identiteetin

Bysanttilaiset eivät siis pelänneet ainoastaan turkkilaisten hyökkäyksiä, vaan myös mahdollista alistamista lännen kirkon vallan alle. Kansalliskulttuuri ja ortodoksinen usko olivat bysanttilaisuuden itseisarvoja. Ne loivat pohjan aikanaan myös uuden Kreikan kansakunnan syntymiselle 1800-luvun alkupuolella. Kaikesta latinalaisvastaisuudesta huolimatta löytyi myös tahoja, jotka olivat valmiit myymään uskonnollisen ja kansallisen identiteettinsä latinalaisen painostuksen ja kaupankäynnin edessä. Tähän ryhmään kuului korkea-arvoisia piispoja ja älymystön edustajia, kuten Demetrios Kydones, Maksimos Planudes ja erityisesti suuri valtiomies ja oppinut Bessarion. Monet näistä miehistä olivat vakuuttuneita latinalaisen uskon paremmuudesta.

Jotkut 1300- ja 1400-lukujen kreikkalaiset poliitikot, jotka eivät hyväksyneet Bysantin latinalaissuuntausta, pyrkivät saamaan apua Balkanin ortodoksislaaveilta, erityisesti Venäjältä, taisteluun turkkilaisvaaraa vastaan. Venäläisten apu rajoittui mitättömiin rahalahjoituksiin. Ulkoisten vaikeuksien (mongolit) ohella avustuksen vähäisyys kertoo ennen kaikkea venäläisten kansallistunteen voimistumisesta. Erityisesti nähtiin Moskovassa 1400-luvulla Venäjän kirkko todellisena ainoana ortodoksisen maailman johtajana. Tätä kansallistunnetta heijasteli myös yksipuolinen Venäjän kirkon autokefaaliseksi julistautuminen (1448) juuri ennen Bysantin lopullista kukistumista (1453). Firenzen "epäpyhä kahdeksas synodi" (1439) ja metropoliitta Isidoroksen (myöhemmin kardinaali) "luopumus" toimivat tekosyinä autokefaaliseksi julistautumiseen. Haavekuva Moskovasta "kolmantena Roomana" välkkyi venäläisten silmissä. Moskovan tsaarit halusivat tulla Bysantin keisarikunnan perillisiksi jättämättä Moskovaa ja menemättä Konstantinopoliin.

Kun Turkin sulttaani Muhammed II tunkeutui 29. toukokuuta 1453 joukkoineen Konstantinopoliin, hänen ensimmäisenä virallisena tehtävänään oli nimittää Firenzen unionia vastustanut Gennadios Skolarios Konstantinopolin patriarkaksi ja suoda hänelle ei ainoastaan kirkollisen, vaan myös kansallisen johtajan asema. Kirkollisissa asioissa kaikki vanhat patriarkaatit (myös autokefaaliseksi julistautunut Venäjän kirkko) hoitivat yhteyksiään ottomaanien sulttaaniin ekumeenisen patriarkan välityksillä. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on ollut noista ajoista lähtien entistä selkeämmin primus inter pares - ensimmäinen vertaistensa joukossa. 1500- ja 1600-luvulla Balkanin kreikkalaisalueet vajosivat kulttuurinsa "aallonpohjaan". Mutta ortodoksisen Kirkon hengellisyyden kautta kreikkalaiset säilyttivät kansallisen identiteettinsä. Venäläisiin jossakin määrin kohdistetut toiveet ortodoksian "suojelijana" osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Venäläiset suuntautuivat 1400-luvun lopulta lähtien yhä enemmän läntisiin yhteyksiin. Iivana III tuotatti Italiasta arkkitehtejä rakentamaan Kremliä: palatseja ja katedraaleja. Venäläinen diplomaatti menetti sydämensä Suleiman I:n (1520-1566) rakennuskomplekseille eikä liiemmin ajatellut ristiretkeä Konstantinopolia vastaan!

Kreikkalaisen vallankumouksen (1821) tapahtumat kertovat meille kreikkalaisen keskiluokan noususta, Turkin voiman heikentymisestä valistusajan vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ihanteista, mutta ennen kaikkea muinaisen kreikkalaisen ajattelun ja bysanttilaisen uskonnollisen ideologian ykseydestä.

Lopuksi on kiinnostavaa havaita, että Bysantissa kahden viimeisen vuosisadan aikana, jolloin ulkoinen uhka oli pahin, kukoisti hämmästyttävä kulttuurirenessanssi. Ehkäpä tämä tukee teoriaa, että silloin, kun kansakuntaa uhkaa todellinen hätä, se kokoaa yhteen kaikki voimavaransa, mikä synnyttää kulttuurin elpymisen. Näin tapahtui Bysantissa 1200-1400-luvulla kirjallisuudessa ja taiteessa sekä myös uskonnollisella alueella (esim. hesykasmi/ pyhä Gregorios Palamas). Eräät tutkijat väittävät, ja he ovat varmaankin jossakin määrin oikeassa, että bysanttilaisten syvässä kansallistunteessa ortodoksinen usko ilmaistiin perinteisesti ja käytännöllisesti taistelussa latinalaista kirkkoa vastaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Katso myös

Kirjallisuutta

Angold, Michael, 1995, Church and Society in Byzantium under the Comneni, 1081-1261. Cambridge.
Charanis, Peter, 1947, The Jews in the Byzantine Empire under the first Palaelogi. - Speculum 22.
Geanakoplos, Deno, 1976, Interaction of the “Sibling” Byzantine and Western Cultures in the Middle Ages and Italian Renaissance, 330-1600. New Haven.
Hakkarainen, Jarmo
- 1994, Ajaton Bysantti. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 11. Joensuu.
- 2003, Bysantti ja latinalaiset: Konstantinopolin hävitys (1204).
- Veisuin ylistäkää. Juhlakirja, Hilkka Seppälän täyttäessä 60 vuotta. Joensuun yliopisto. Joensuu.