Manuel II Paleologos – monipuolisesti sivistynyt Bysantin keisari (opetuspuhe)

Rooman paavi Benedictus XVI lainasi parisen vuotta sitten syyskuussa 2006 Regensburgin puheessaan Bysantin keisari Manuel II Paleologosta: "Näyttäkää minulle, mitä uutta profeetta Muhammed on tuonut tähän maailmaan, ja löydätte vain julmia ja epäinhimillisiä asioita, kuten hänen käskynsä levittää miekalla uskoa."

Paavin lainaama teksti perustuu keisari Manuelin vuonna 1391 persialaisen oppineen kanssa käymään keskusteluun (26 keskustelua persialaisen kanssa) sulttaanin hovissa. Manuel teki luultavasti muistiinpanoja näistä keskusteluista. Manuelin tekstin lisäksi ei ole olemassa muita todisteita kyseisen dialogin käymisestä. Tekstissä yhdistyy fiktio ja fakta. Keisari Manuel pohjaa apologisessa tekstissään kristinuskon puolustamisen islamia vastaan isoisänsä Johannes VI:n Kantakuzenoksen teologiseen esitykseen. Molemmat rakentavat käsityksensä islamilaisuudesta perinteiseen bysanttilaiseen islamin vastaisuuteen.

Erään maakuntalehden pääkirjoituksessa todettiin syksyllä 2006, että keisari Manuel II on suurelle yleisölle "tuiki tuntematon" henkilö. Mikä oli miehiään Bysantin keisari Manuel II Paleologos ja millaisessa maailmantilanteessa hän vaikutti keisarina? Manuel II Paleologos (1350-1425) oli Bysantin keisari vuosina 1391-1425. Hänen isänsä oli Johannes V Paleologos. Johannes V oli Bysantin keisari 1341 - 1376 ja 1379 - 1391. Molemmat keisarit kuuluivat Paleologos -dynastiaan, jonka keisari Mikael VIII perusti vuonna 1261 ajettuaan lännen ristiretkijoukot pois Konstantinopolista.

Bysantin keisarikunta islamilaisten valloittajien kurimuksessa

Turkin ottomaanisesta keisarikunnasta kehittyi 1300-luvun kuluessa Bysantin keisarikunnan pahin vihollinen. Islamilaisten valloitukset ja keisarikunnan sisäinen epävarmuus aiheuttivat yhteiskunnassa sosiaalisia ongelmia ja lisäsivät köyhien määrää. Monet itsenäiset maanviljelijät, kauppiaat ja käsityöläiset joutuivat varattoman kansanluokan asemaan. Rahan arvon laskeminen ja talouden kriisi vaikutti Bysantin koko väestöön, mutta erityisesti köyhän kansaluokan elinoloihin. Köyhistä monet olivat maaorjia, käsityöläisiä ja pikkukauppiaita. Ortodoksinen kirkko oli toiminut perinteisesti köyhien puolustajana ja tukijana, mutta jo 1300-luvulla sen taloudelliset voimavarat ehtyivät. Islamilaisten valloittamilla alueilla kirkot muutettiin moskeijoiksi ja kirkkojen varat takavarikoitiin ja siirrettiin islamilaisten käyttöön. Ortodoksisen väestön kohtalo oli turkkilaisten valtaamilla alueilla surkea. Turkkilaiset kohtelivat erityisen julmasti piispoja ja pappeja, koska heitä epäiltiin Konstantinopolin kätyreiksi. Monet piispat ja papit karkotettiin asemapaikoiltaan.

Turkkilaisten maahantulo aiheutti aineellista hätää myös luostareille, jotka olivat tärkeitä filantrooppisen toiminnan keskuksia. Konstantinopolissa papit seisoivat usein leipäjonossa eikä Hagia Sofian katedraalilla ollut varaa edes välttämättömään lamppuöljyyn. Monissa hiippakunnissa ja paikallisseurakunnissa köyhyys aiheutti riitoja papin keskuudessa. Ottomaanien valloitukset ja turkkilaisen hallinnon perustaminen lakkautti kirkollisen hallinnon monissa Vähän-Aasian ja Balkanin hiippakunnissa. Valloittajien toiminta johti Kirkon omaisuuden takavarikoimiseen ja hiippakuntien köyhtymiseen. Turkkilaisten valloittamien maakuntien väestö eli Vähässä-Aasiassa ja Balkanilla lisäksi alituisen kuolemanpelon, islamilaistumisen ja nuorten ihmisten sieppausten varjossa. Oli tavallista, että turkkilaiset pakottivat kristittyjä kääntymään islamilaisuuteen.

Turkkilaisjoukkojen nopeat hyökkäykset maaseudulle ja viljapeltojen tuhoaminen pakotti monet maanviljelijät jättämään tilansa ja etsimään suojaa kaupungeista ja luostareista. Vihollisjoukkojen hyökkäykset tekivät olosuhteet maanviljelemiselle mahdottomiksi. Turkkilaiset olivat valloituksissaan erityisen julmia kaupungeissa, joissa heille tehtiin vastarintaa. Siellä turkkilaiset tuhosivat kirkot, filantrooppiset laitokset, tappoivat miehet, ja myivät vanhukset, naiset ja lapset orjiksi. Tästä kertovat turkkilaisten omat kirjalliset dokumentit.

Harvardin yliopiston Bysantin historian professori Angeliki E. Laioun mukaan Paleologos - hallitsijasuvun johtama keisarikunta säilytti kaikesta huolimatta tietynlaisen elinvoimansa 1300-luvun puoliväliin. Kirkolle ja yksityisille ihmisille suoduista etuoikeuksista huolimatta pienenevällä keisarikunnalla oli yhä taloudellisia voimavaroja ja virkamieskoneisto, joka harjoitti menestyksellistä ulkopolitiikkaa.

Tessaloniki oli Konstantinopolin ohella vielä 1300-luvun alussa merkittävä teologinen, poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen keskus. Bysantin keisarikunta kohtasi kuitenkin 1300-luvulla kaksi sisällissotaa: ensimmäinen käytiin Andronikos II:n ja Andronikos III:n joukkojen välillä 1321 - 1328. Toinen ensimmäistä tuhoisampi sisällissota käytiin puolestaan Johannes Kantakuzenoksen ja Johannes V:n joukkojen kesken. Johannes V:n kannattajat ja Johannes Kantakuzenos käyttivät taisteluissa apuna serbejä, turkkilaisia ja muita palkkasotilaita. Vuonna 1347 Johannes Kantakuzenos marssi Konstantinopoliin ja hänestä tehtiin Johannes V:n hallitsijakumppani. Vuonna 1354 Johannes Kantakuzenos syrjäytettiin ja Johannes VI sai vallan itselleen.

Bysantti oli toisen sisällissodan päättyessä (1347) enää nimellisesti keisarikunta. Keisarikunta käsitti pääkaupungin Konstantinopolin, Tessalonikin ja sen takamaat, Egeianmeren pohjoisosan saaret ja Peloponnesoksen. Manuel oli isänsä kuollessa panttivankina sulttaani Bajasid I:n hovissa Brusassa. Manuelin onnistui kuultuaan isänsä kuolemasta paeta vankeudesta Konstantinopoliin, mutta sulttaani alkoi piirittää Bysantin pääkaupunkia.

Kukaan järkevästi ajatteleva ihminen ei olisi kyennyt vuonna 1391 ennakoimaan, että Bysantin keisarikunta säilyisi vielä kaksi sukupolvea. Manuel II kruunattiin keisariksi maaliskuussa 1391. Hän teki Andronikos IV:n Paleologoksen (k. 1385) pojasta Johannes VII:stä kanssahallitsijan, jotta valtakunta säästyisi sisällissodalta. Keisari Manuel oli sivistynyt ja monipuolisesti lahjakas hallitsija. Hän suosi taiteita ja tieteitä ja oli erinomainen kirjoittaja. Manuel tunsi äitinsä isän Johannes VI:n Kantakuzenoksen tavoin syvää kiinnostusta teologiaa ja kirjallisuutta kohtaan. Keisarin ystävä ja neuvonantaja, bysanttilainen oppinut Demetrios Kydones (k. 1398) istutti häneen kirjallisen ja puhetaidollisen esityksen rakkauden. Hän kirjoitti useita esseitä teologiasta, retoriikasta ja filosofiasta. Hän otti voimallisesti osaa aikansa uskonnolliseen väittelyyn ja tuki suhteiden entisöimistä Rooman kirkon kanssa.

Georgi Ostrogorski luonnehtii teoksessaan Geschichte des byzantinischen Staates Manuelia sympaattisimmaksi Bysantin loppukauden keisareista. Manuel oli mieleltään ja fysiikaltaan voimakas ihminen. Hän sai kokea sulttaanin hovissa monenlaista nöyryytystä, mutta hän kesti nöyryytykset luonteensa lujuuden tähden. Konstantinopolin pitkä piiritysaika (1394 - 1402) saattoi Bysantin keisarikunnan lähes tuhon partaalle. Pääkaupungissa vallitsi ihmisten keskuudessa nälkä ja epätoivo.

Keisari Manuel teki laajoja matkoja Italiaan, Ranskaan ja Englantiin. Hän yritti saada apua ottomaaneja vastaan. Hän haki sotilaallista tukea paavi Bonifatiukselta (k. 1404) ja Unkarin kuningas Sigismundilta (k.1437). Tulokset olivat heikot. Sulttaani vastaan lähetetyt ranskalaiset ja unkarilaiset joukot kärsivät murskatappion Nikopoliksen taistelussa 1396. Manuel pyysi apua venäläisiltä uskonveljiltään, mutta Moskova kieltäytyi tunnustamasta Bysantin keisarikuntaa Konstantinos Suuren perilliseksi ja ortodoksisen maailman hengelliseksi johtajaksi. Suuriruhtinas Vasili I kielsi Bysantin keisarin nimen mainitsemisen venäläisissä jumalanpalveluksissa. Apu tuli bysanttilaisille idästä: Timur Lenkin sotaretki turkkilaisia vastaan ja Bajasidin joukkojen kukistaminen Ankarassa 1402, antoi Bysantille sen tarvitseman hengähdystauon. Sulttaani Bajasid jäi Timur Lenkin joukkojen vangiksi ja teki vankeudessa todennäköisesti itsemurhan. Timur Lenk huolehti, että Bajasid haudattiin kunniallisesti Brusan moskeijaan.

Keisari Manuel kuuli Pariisissa ilouutisen Bajasidin tappiosta syyskuussa 1402. Keisari viipyi Pariisissa kahteen otteeseen yhteensä yli kaksi vuotta. Keisarin vierailut Ranskassa ajoittuivat sekavaan satavuotisen sodan (1337 - 1453) ajanjaksoon. Sotaa käytiin lähinnä Ranskassa, ja sitä voidaan pitää ranskalaisena sisällissotana yhtä paljon kuin kansainvälisenä selkkauksena. Sota muutti aatelisten ja talonpoikien suhdetta sekä vauhditti kansallisvaltioiden kehitystä ja monarkioiden vahvistumista. Ankara taistelu nosti Konstantinopolin jälleen eloon. Bysanttilaiset oppineet Demetrios Krysoloras, Johannes Kinnamos ja Josef Bryennios näkivät viivytystaistelun hyvässä menestyksessä Jumalansynnyttäjän suojeluksen Bysantin keisarikunnan pääkaupungille.

Liennytyksen aikaa

Manuel II solmi hyvät välit uuden sulttaanin, Muhammed I:n (k. 1421) kanssa. Muhammed ylläpiti rauhanomaisia suhteita Bysanttiin myös Timun Lenkin valtakunnan kukistumisen jälkeen. Keisari Manuel puolestaan tuki Muhammedia taistelussa (1413) tämän veljeä Musaa vastaan. Muhammed kukisti veljensä ja surmautti hänet. Sulttaani Muhammed oli sivistynyt ja myös sanansa mittainen ihminen. Sulttaani ei unohtanut bysanttilaisten liittolaisapua veljensä Musan kukistamisessa. Keisari Manuel oli pelannut hyvin korttinsa. Hän saattoi suhteiden liennytyksen vuoksi matkustaa ensimmäistä kertaa Tessalonikiin vuonna 1407 ja Peloponnesokselle 1414 ja 1416. Keisarin Peloponnesoksen matkojen tarkoituksena oli tukea hänen poikansa Teodoros II:n hallintoa alueella.

Kaikesta myönteisestä turkkilaissuhteiden kehityksestä huolimatta keisari oli vakuuttunut, että Bysantti joutuisi perikatoon ilman länttä. Siksi hän etsi diplomatiassaan jatkuvasti poliittista tukea Euroopasta. Keisari onnitteli Pisan kirkolliskokouksessa 1409 uudeksi paaviksi valittua Aleksanteria (k.1410). Manuel muistutti uudelle paaville, että he olivat tavanneet Milanossa yhdeksän vuotta aiemmin. Keisari ilmaisi onnitteluviestissään toiveensa kirkkojen yhdistymisestä. Manuel lähetti myös diplomaatti Johannes Krysoloraksen paavin luo. Jo aiemmin keisari oli lähettänyt enonsa Manuel Krysoloraksen (k. 1415) Ranskaan keräämään rahaa mahdollista ristiretkeä varten.

Venetsialaiset ja turkkilaiset tekivät sopimuksen, jolla turkkilaiset saivat vapaat kädet Bysanttia ja Unkaria vastaan. Turkkilaiset valloittivat unkarilaisen mustameren sataman Kilian. Kun sulttaani Muhammed pyysi 1421 Bysantin keisarilta lupaa matkustaa Euroopasta Aasiaan Konstantinopolin kautta, Manuel II hylkäsi suunnitelman murhauttaa sulttaani. Sulttaanin kuolemaan (1421) saakka rauha säilyi ottomaanien valtakunnan ja Bysantin välillä.

Manuel – monipuolisesti sivistynyt keisari

Muhammedin kuoleman jälkeen, hänen poikansa sulttaani Murad II (1421 - 1451) valitsi Bajasidin aggressiivisen politiikan Bysantin suhteen. Hän piiritti muutaman kuukauden ajan Konstantinopolia vuonna 1422. Noihin aikoihin keisari Manuel II oli jo vanha ja vakavasti sairas mies. Hän vetäytyi syrjään vallasta ja omistautui kilvoitteluun ja katumukseen. Historioitsija A. A. Vasilievin mukaan keisari Manuel vihittiin kaksi päivää ennen kuolemaansa munkiksi nimellä Matteos.

Muutama päivä Muradin joukkojen piirityksen päättymisen jälkeen saapui Konstantinopoliin paavi Martinus V:n (k. 1431) lähettiläs Antonio de Massa. Hänellä oli mukanaan yhdeksänkohtainen ehdotelma kreikkalaisen ja latinalaisen kirkon yhdistymisestä. Bysanttilaisten vastauksessa on nähtävissä vanhan ja sairaan keisari Manuelin käsitys kirkkojen yhdistymisestä. Keisari Manuel oli vakuuttunut, että kirkkojen unioni saattoi toteutua ainoastaan ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jonka tuli kokoontua Konstantinopolissa.

Manuel II Paleologos kirjoitti pitkän elämänsä aikana lukuisia kirjeitä, esseitä, runoja, pyhien elämäkertoja ja teologisia kirjoituksia. Häneltä on säilynyt muun muassa kirjoitelma Pyhän Hengen lähtemisestä ja kirjoituksia eri aiheista. Manuelin pojasta Johanneksesta tuli kanssahallitsija 1421 ja uusi keisari Manuelin kuoleman (1425) jälkeen. Keisari Manuel oli monipuolisesti sivistynyt hallitsija. Hän osoitti olevansa oppinut mies. Toisinaan hän saattoi valittaa, että hänen poliittiset velvoitteensa estivät häntä kehittämästä taiteellisia ja älyllisiä mieltymyksiään. Manuel tunsi syvällisesti Bysantin teologiaa. Keisari korosti usein, ettei kenenkään tulisi vastustaa Kirkon opetuksia. Hänen mielestään myös keisarin tulee olla kuuliainen Kirkolle. Manuel kehotti poikaansa tutkimaan jatkuvasti omaatuntoaan. Hän kirjoitti pojalleen Johannekselle otsikolla kuninkaan hyveistä ja hyvyydestä: "Jokainen ihminen tarvitsee tietyn määrän ruokaa, mutta me tarvitsemme paljon enemmän kasvatusta kuin ruokaa. Sielulle on avuksi luoda jotakin hyvää jopa kuoleman hetkellä. Julma sielu kiittämätön ja valittava vaikka se uskoisikin Jumalaan."

Keisari Manuel tähdensi Kirkon iankaikkista luonnetta käsitellessään Kirkon ja valtion keskinäistä suhdetta. Hän varoitti alamaisiaan hajaannukseen ja epäsopuun johtavasta Kirkon vastaisesta toiminnasta. Manuel vertaa kirjoituksissaan elämää merimatkaan. Keisarin tulee lainantajana ja tuomarina jäljitellä kaikkien Tuomaria, Jumalaa. Jumala on kristitylle hallitsijalle esikuva, opas ja laki. Keisari Manuelin kirjallinen toiminta antaa lukijalle pilkahduksen Paleologos -dynastian kauden (1261 - 1453) loppupuolen älyllisestä ja kulttuurisesta maailmasta. Kansalliskulttuuri ja ortodoksinen usko olivat bysanttilaisuuden itseisarvoja. Bysanttilaiset pelkäsivät turkkilaisten hyökkäyksiä ja valloituksia, mutta myös mahdollista alistamista Rooman kirkon vallan alle.

Keisari Manuel II Paleologos kuoli 75-vuotiaana 21. heinäkuuta 1425. Hän jätti seuraajalleen Bysantin keisarikunnan, jonka sotilaspoliittinen asema oli vain hieman heikompi kuin hänen astuessaan valtaistuimelle 34 vuotta aikaisemmin. Manuel yritti saada länsivalloilta taloudellista apua ja sotavoimia Bysantin puolustamiseen. Mutta hänen laajat matkansa Italiaan, Ranskaan ja Englantiin olivat taloudellisesti ja poliittisesti tuloksettomia. Bulgaria ja suurin osa Serbiaa joutui samanaikaisesti Turkin alamaisuuteen. Manuelin ansioksi Bysantin keisarina voidaan laskea se, että keisarikunta säilyi vaikeissa olosuhteissa hengissä. Keisari Manuel II:n matkat Länsi-Eurooppaan olivat idän ja lännen kulttuurisen vaihdon kannalta merkittäviä. Ne avasivat osaltaan länsi - eurooppalaisten silmät näkemään Bysantin keisarikunnan kulttuurin rikkauden 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun vuosina. Firenzen yliopistoon perustettiin 1361 Länsi-Euroopan ensimmäinen kreikan kielen oppituoli.

Vuonna 1396 firenzeläiset kutsuivat bysanttilaisen oppineen ja diplomaatin Manuel Krysoloraksen opettamaan kaupungin yliopistoon kreikkaa ja pian italialaisia matkusti Konstantinopoliin opiskelemaan kreikkaa. Manuelin matkojen myötä tämä yhteys vahvistui. Krysoloraksen oppilas Guarino Veronalainen (k. 1460) perusti 1414 Venetsian ensimmäisen humanistikoulun. Venetsialla oli vuosisatoja läheiset suhteet Bysantin keisarikuntaan ja se hyötyi länsimaista eniten Bysantin kulttuurisesta, poliittisesta ja taloudellisesta esikuvasta. Bysantin rikas kulttuuritraditio vaikutti Venetsiassa kreikkalaisen humanistisen kulttuurin lisäksi esimerkiksi yleiseen hallintopolitiikkaan, lainsäädäntöön, diplomatiaan, silkin ja brokadin käyttöön, ikonitaiteeseen ja lasiteollisuuteen.

Italialaisen renessanssin kulttuurinen merkitys ei kasvanut pelkästään Euroopan latinalaisesta perinnöstä vaan myös selkeästi myöhäisbysanttilaisesta Paleologos -kauden (1261 - 1453) rikkaasta kulttuurirenessanssista. 1300-luku oli Bysantissa tieteen ja taiteen kulta-aikaa. Se oli suurten humanistien, mutta myös Kirkon suurten mystikkojen aikaa. Keisari Manuel II Paleologos ammensi näistä kulttuurisista lähteistä. Manuelinkin kautta Bysantin keisarikunnan luova ja monipuolinen kulttuuri välittyi keskiajan läntiseen maailmaan ja eurooppalaiseen kulttuuriin. Hellenistiset ja kristilliset bysanttilaiset tekstit, kirjallisuus, teologia ja tiede jättivät suurenmoiset jälkensä eurooppalaiseen sivilisaatioon.

Isä Jarmo Hakkarainen

Lähdekirjallisuus

Barker, John W. (1969) Manuel II Paleologus. 1391-1425. A Study on Late Byzantine Statesman. New Brunswick
Laiou, Angeliki. E. (2002) Political History: An Outline. Teoksessa The Economic History of Byzantium: From the Seventh through the Fifteenth Century. Dumbarton Oaks. Washington D. C.
Osrogorsky, George (1980) Geschichte des byzantinischen Staates. München
Vasiliev, A.A. (1952) History of the Byzantine Empire. Vol.Two. Madison

Katso myös